Väitöskirjani ”Psykoanalyysi ja sen
soveltaminen musiikintutkimukseen” tarkastettiin
Helsingin yliopistossa helmikuussa 2005. Väitöskirja kuuluu
musiikkitieteen alaan. Tutkimustyön ohjaajana
toimi 1990-luvulta lähtien prof. Kimmo Lehtonen Turun yliopistosta, ja
väitöskirjan esitarkastajina
olivat dos. Juhani Ihanus Helsingin
yliopistosta ja prof. Jaan Ross Tarton yliopistosta.
Disputaatiossa vastaväittäjänä
oli prof. Altti Kuusamo Turun yliopistosta, kustoksena
musiikkitieteen professori Eero Tarasti ja arvolausetoimikunnan
jäsenenä prof. H. K. Riikonen.
Väitöskirja on julkaistu sarjassa Studia musicologica Universitatis Helsingiensis (12. nide). Väitöskirjan kansikuvan (oikealla) suunnitteli arkkitehtiylioppilas Jaakko Penttilä. ISBN 952-10-2197-7. (Painos loppunut marraskuussa 2006.)
Väitöskirjani keskittyy tutkimaan kahta perusongelmaa: psykoanalyysin tieteellisyyttä ja psykoanalyysin musikologisia sovelluksia. Väitöskirja edustaa kolmea tieteenalaa: teoreettista filosofiaa, yleistä psykologiaa ja yleistä musiikkitiedettä. Tarkastelen psykoanalyysia epistemologisesta näkökulmasta ja sovellan Linda T. Zagzebskin kehittämää hyve-epistemologiaa, mutta tarkastelen ensimmäisessä luvussa myös ontologisia kysymyksiä, koska tieteellisessä tutkimuksessa on lähdettävä liikkeelle perusteista: musiikin ontologian ja emergenssiopin määrittely auttaa selventämään esteettisiä ja musiikkipsykologisia ongelmia, jotka tulevat jäljempänä vastaan. Musiikkiaineistona on lähinnä länsimaista taidemusiikkia (”klassista musiikkia”), mutta psykoanalyysia voidaan soveltaa myös etnisten musiikkien, jatsin, populaarimusiikin ym. tutkimukseen.
Väitöskirjaan liittyvää aineistoa:
Näin väitöskirjaa on arvioitu:
”Tekijän sisällölliset ja käsitteelliset tarkastelut ovat lähes kauttaaltaan tarkkoja ja kurinalaisia. Kun tähän lisätään väitteiden hyvä eksplikointi, oivaltava lähteiden yhdistely sekä kielellisesti sujuva ja selkeä esitys, työtä voi pitää tieteellis-imaginatiivisesti nautittavana. Vain paikoitellen mukaan on ujuttautunut ironisoivaa ylenkatsetta ja rehvakkaita heittoja (tyyliin: ’positivistit haluavat (...) mässäillä massalla’; s. 14), jotka eivät ehkä sovi tieteelliseen proosaan. – –
Tutkimuksen johtopäätöksissä on varsin vähän itsekritiikkiä ja evästyksiä jatkotutkimukselle. Jatkossa ehkä esimerkiksi aivotutkimus ja sen tuottama neurotieteellinen tieto, joihin tekijä lyhyesti viittaa, on otettava niin psykoanalyysissa kuin musiikintutkimuksessakin entistä perusteellisemmin huomioon.
Markus Långin työstä ’välittyvät’ lukijalle tiedollinen laaja-alaisuus, ajattelun vireys ja argumentoinnin liikkuvuus. Äärimmäisiä kannanottoja musiikkiteosten merkitysten emergoitumisesta on vältetty, ja niiden sijasta on kuultavissa hyvänlaatuista suhteellisuudentajua – –.” (Juhani Ihanus, esitarkastajan lausunto 2004.)
“What are the general strengths and weaknesses of Lång’s thesis? There are two sides of the same coin which should be pointed out first: that the thesis intends to cover a rather wide area of knowledge, and that it contains no part which might be indicated as an empirical study. The author seems to be well aware of both features of his study, as he acknowledges (p. 4) that ‘yksityiset luvut [in the thesis] ovat puoliksi itsenäisiä’ and that his ‘tutkimusotteeni ei ole empiirinen’, a solution which a ‘jyrkin empiristi ei ehkä voisi [...] hyväksyä’. This is not necessarily a disadvantage of the thesis. It is evident that the work of Lång as a translator cannot be fully separated from his research on the relationship between psychoanalysis and music. A factor which seems to help to tie the whole thesis together is a permanent dialogue between Lång and the authors whose texts he has translated into Finnish, notably Elias Canetti, Sigmund Freud, and Charles S. Peirce. – –
Methodologically, the thesis does not stick to any pre-defined approaches. The author seems to have adopted a strategy that problems are to be solved as they arise using all the tools available at the time. He has formulated this approach quite elegantly as the last sentence of the thesis, ‘kyllä työ tekijäänsä neuvoo’, and I have no intention to oppose or to criticize here the path chosen by the author. This kind of ‘open’ methodology has for many years been used by Eero Tarasti in his studies on the musical semiotics, and, from the interdisciplinary point of view, the thesis by Lång seems quite explicitly to follow the footsteps by Tarasti.” (Jaan Ross, esitarkastajan lausunto 2004.)
”Långin Seneca-sitaatti ‘kuultakoon myös toista osapuolta‘ ei sekään täysin vakuuta, koska hänen sanottavansa on pääosin lapsellista saivartelua. Se kuuluu leikkikouluun, ei tieteeseen. Tieteessä kritiikki pitää perustella rationaalisesti. – –
Långin moralistisessa käsittelyssä sosiobiologit paljastuvat kilttien humanistilapsien koulukiusaajiksi, armottomiksi vanhojen yhdysvaltalaisten perhearvojen aivopesemiksi ihmishirviöiksi, joilla ei ole mitään käsitystä moraalisuudesta. – –
Långin Popperin ohella ihaileman Freudin teorioita sen sijaan ei voi edes periaatteessa falsifioida, koska psykoanalyyttisen teorian mukaan epäilijä torjuu tosiasiat välttääkseen neuroosin. Analyytikko on aina oikeassa, joten se tieteenfilosofiasta ja psykoanalyysista. – –
Väitöskirjassaan Lång harrastaa myös epistemologiaa, vallankin hyve-epistemologiaa, jossa älyllinen hyve tarkoittaa totuuteen pyrkimistä. Uskomus on hyvereliabilismin mukaan oikeutettu, jos se on tulosta älyllisten hyveiden käytöstä (Lammenranta 1997). Oikeastaan Långin kohdalla on kyse eräänlaisista silmänkääntötempuista, eli huijarin hyveistä, mutta täytyy myöntää, että varsin perinpohjaisesti Lång on kaimansa Markus Lammenrannan tietoteorian oppikirjaan perehtynyt. Tosin epistemologinen oppineisuus ei ole kantanut tiedettä edistävää hedelmää. – –
Lång näyttää totisesti esikuvansa Gouldin tavoin pitävän tieteenharjoittamista nokkavana verbaaliakrobatiana. Sen ohella Lång ei kaihda myöskään karkeaa psykologisointia. Tämä tuskin lisää hänen jo entuudestaan horjuvaa asemaansa varteenotettavana keskustelukumppanina. Tieteellistä uskottavuuttahan hänellä ei psykoanalyysin ja Gouldin ystävänä alunperin ole ollutkaan. – –
Långin väitöskirja on tarkoitushakuista näkökulmafilosofiaa, diskurssien relativismia, moralistista virhepäättelyä ja epistemologista ynnä muuta saivartelua. Itseironiaa ei Långin väitöskirjasta kuitenkaan löydy. Ehkä tämä olisikin pelastusveneessä viruvalta hieman liikaa vaadittu.
Loppupäätelmänä voidaan todeta, että Markus Långin käsissä tiede on muuttunut koherentiksi rajatiedoksi, performanssitaiteeksi ja poliittisretoriseksi pellehyppelyksi. Moraaliposeeraaminen on tehnyt humanismista ikävää, halpaa ja helppoa jokamiehen hupia. Jos tällaiset väitöskirjat menevät läpi, on postmoderni diskurssien relativismi voittanut.” (Jussi Niemelä & Osmo Tammisalo, häväistyskirjoitus 2004.)
”Väittelijän vastaukset olivat aluksi lyhyitä, joskin ytimekkäitä, mutta väitöksen kuluessa ne pitenivät ja tilaisuudesta muodostui kahden oppineen dialogi. Jatkossa käsiteltiin mm. toiston periaatetta musiikissa, kausaliteettia, ja kysymystä voiko ’idiä’ havainnoida mihin väittelijä vastasi, ettei voi ennen egon siihen tuomaa järjestystä ja superegon asettamia välttämättömyyksiä.
Kun kysymyksiä ei enää ollut, vastaväittäjä oli esittänyt loppulausuntonsa eikä ylimääräisiä vastaväittäjiä ilmaantunut, päätin tilaisuuden klo 12.” (Eero Tarasti, kustoksen lausunto väitöstilaisuudesta 2005.)
”Mainituista seikoista johtuen Långin teos on kokonaisuus, joka sisältää suuren määrän heterogeenistä tutkimuksellista ainesta. Tämä on myös seurausta työn kunnianhimoisesta luonteesta: psykoanalyysin tieteellisiä taustaoletuksia on pohjustettava teoreettisesti ’kaukaa’ silläkin uhalla, että se vie tilaa pääaiheelta, musiikin psykoanalyyttiselta tarkastelulta. Se on teoksen eräänlainen, luultavasti tahallinen, ironinen kaari. Kun vihdoin päästään psykoanalyyttiseen musiikintutkimukseen, kaksi kolmasosaa teoksen volyymista on jo taivallettu. – –
Lång soveltaa psykoanalyysin peruskäsitteitä systemaattisesti musiikintutkimuksen kenttään (pääluku 7 alalukuineen). Katsomme musiikin ilmiöitä, musiikkiainesta, keskeisten käsitteiden läpi, primääriprosessista samastumiseen. Tällä tavalla keskeisille psykoanalyysin käsitteille etsitään musiikista ja musiikissa eräänlaiset vastineet. Ongelmaksi jää: kun kuvailemme musiikkia psykoanalyyttisin termein, saammeko näillä apukeinoilla musiikista irti jotain sellaista, jota emme saisi muilla menetelmillä? Merkityksen tiedostamaton liikunta musiikissa on varmasti tyyli- ja teoskohtainen. Teosanalyysiin vaikuttavat aina tulkitsijan merkitysprojektiot. Juuri tässä musiikin vastaanoton teoria saa erityisaseman Långin tekstissä.” (Altti Kuusamo, vastaväittäjän lausunto 2005.)
”Esillä oli keskeisesti myös teoreettisen osuuden suhde musiikkianalyyseihin, joka nähtiin ongelmallisena. Samoin kiinnitettiin huomiota niihin näkökohtiin, joita musiikin tutkimuksen kannalta olisi voinut kehitellä eteenpäin. Toisaalta katsottiin, että aihepiiriltään väitöskirja tuo uutta suomalaiseen musiikintutkimukseen. Merkille pantiin myös tekijän lukeneisuus sekä väitöskirjan asiallinen ja onnistunut puolustus.
Keskustelun päätteeksi vastaväittäjä ja tiedekunnan edustaja päättivät ehdottaa arvosanaa cum laude approbatur.” (H. K. Riikonen, arvolause-ehdotus 2005.)
”Markus Långin väitöskirjaksi tarkoitettu teos ’Psykoanalyysi ja sen soveltaminen musiikintutkimukseen’ on saanut Helsingin yliopiston Humanistiselta tiedekunnalta painatusluvan ja tekijä on nyt puolustanut sitä julkisesti. Se sisältää käsitykseni mukaan niin huomattavia ongelmia, että sitä ei voida hyväksyä tieteelliseksi akateemiseksi väitöskirjaksi, vaikka sen julkaiseminen pamflettina on toki täysin hyväksyttävää ja normaalia julkaisutoimintaa. – –
Lång esittelee psykoanalyysia erittäin laajasti, joskin yleisluontoisesti. Toisaalta Freudin elämäkerran yksityiskohdat eivät kuulu Långin asettamaan tutkimustehtävään (Lång selittää tätä sillä että hän pyrkii esittämään Freudin teorian fylo- ja ontogeneesin). Olennainen on nyt kysymys, voidaanko Långin esityksen perusteella sanoa, että psykoanalyysi on objektiivista ja kriittiselle koettelulle altista tietoa tuottava järjestelmä (Niiniluoto 2003). – –
Vaikka väitöskirjan musiikkitieteelliset jaksot olisivat päteviä, mitä vahvasti epäilen teoksen muiden osien perusteella, niin olisi ihmeellistä, että se voitaisiin hyväksyä yhden kolmasosan nojalla, kun kaksi kolmasosaa on pääasiallisesti joko yksipuolista Freud-hagiografiaa tai pamfletistista kritiikkiä. – –
Esitänkin, että työtä ei sen nykymuodossa voida hyväksyä väitöskirjana.” (Jeja Pekka Roos, lausunto 2005.)
”Tiedekuntaneuvosto hyväksyi lis. Långin väitöskirjan arvolauseella cum laude approbatur.” (Tiedekuntaneuvoston pöytäkirja, 2005.)
”Markus Lång väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistolla 4.2.2005. Lång käsittelee väitöskirjassaan musiikkia psykoanalyysiin nojautuen. Hän mm. toteaa psykoanalyysin harjoittamisen olevan ’performanssitaidetta’ (Lång 2004, s. 96) ja sanoo, ettei sitä sovi arvioida tieteellisin perustein, koska se ei tieteen kriteereitä väitäkään täyttävänsä (s. 332).
Tästä huolimatta Lång käyttää psykoanalyysia käsitystensä perustana ja kritisoi sen avulla uusdarwinistista evoluutioteoriaa ja sosiobiologiaa, jotka molemmat ovat keskeinen osa nykybiologian paradigmaa (ks. Dawkins 1993; Niemelä 2004b). Hän siis suomii virallisesti hyväksytyssä väitöskirjassa tiedettä pseudotieteen avulla. Tämä ei humanismissa ole mitään uutta – –.
Lång sai poikkeusluvan pitää väitöskirjaa julkisuudessa vain viisi päivää normaalin kymmenen asemesta, mutta tosiasiassa se ei ollut välittömästi ennen väitöstilaisuutta eikä sen jälkeen lainkaan esillä. Väitöskirja siis katosi mystisellä tavalla. Näin ollen Lång on Suomen ensimmäinen Helsingin yliopistosta valmistunut salatieteen tohtori. – –
Salailun perusteella onkin ilmeistä, että Långin väitöskirja ei objektiivisesti arvioituna täytä tieteellisiä vaatimuksia.” (Jussi Niemelä, mielipidekirjoitus 2005.)
”Ei pidä paikkaansa, että Långin ’väitöskirjaa’ ei ole asetettu tieteellisesti kyseenalaiseksi. Olen lähettänyt Långin väitöskirjasta kirjelmän Helsingin yliopiston humanistiselle tiedekunnalle: mielestäni sitä ei olisi pitänyt hyväksyä väitöskirjaksi, vaikka pamflettina se toki olisi ollut aivan kelvollinen. Se on myös mainio esimerkki siitä, miksi ns. monitieteiset väitöskirjat ovat ongelmallisia. Lång on hyväksyttänyt tutkielmansa musiikkitieteessä, joka Helsingissä on lähinnä semiotiikkaa. Hänen esitarkastajansa ovatkin olleet semiootikkoja (toinen oli virolainen, toinen taas Suomesta, Altti Kuusamo), joiden perehtyneisyys evoluutioteoriaan taikka psykoanalyysiin on vähäinen.
Kukaan psykoanalyysin tai evoluutioteorian tuntija ei ole Långin väitöskirjaa voinut arvioida opinnäytteenä.” (Jeja Pekka Roos, mielipidekirjoitus 2005.)
”Kysymys kuuluukin, miksi vielä tämä kirja [Älkää säätäkö päätänne]? Vastauksena voidaan todeta, että taistelu jatkuu, vaikka Freudin tähti onkin laskenut huimasti. Freudilaisuuteen vakavasti suhtautuvat ovat vähentyneet ja ennen kaikkea lakanneet julistamasta tätä avoimesti (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, kuten Markus Lång, joka on onnistunut jopa saamaan freudilaisen väitöskirjan hyväksytyksi — musiikkitieteessä!). Yhteiskuntatieteilijät pitävät edelleen freudilaisuutta paljon legitiimimpänä kuin vaikkapa evoluutiopsykologiaa.” (Jeja Pekka Roos, kirja-arvostelu 2007.)
“He [Lång] has a PhD in musicology and an amateur interest in philosophy and psychoanalysis.” (Douglas Robinson, tutkielma 2016.)
