Kirjoitus perustuu tutkijaseminaarialustukseen,
joka pidettiin marraskuussa 2000 Helsingin yliopistossa.
Alustus julkaistiin Synkooppi-lehden numerossa 1/2001 (23. vsk.), s. 46–48.
Julkaistu myös kirjassa Valitetut teokset, s. 103–107.
Siteerattaessa viitattava tuohon julkaisuun.

Hyvät kuulijat!

Ihmisen ruumis on salaperäinen ja hallitsematon paikka. Suuri osa elintoiminnoistamme tapahtuu tietomme ja tahtomme ulottumattomissa, ja voimme vain mukautua ruumiimme tapahtumiin, oikkuihin ja rajoituksiin. Voitaisiin sanoa, että emme ole niinkään isäntiä omassa talossamme vaan ratsastamme vikuroivalla hevosella ja joudumme useinkin kulkemaan minne se vie. Tosiasiallisin ja tuntuvin mahtimme kohdistuu elinympäristöömme, jota muokkaamme ruumiimme vaateiden mukaiseksi. Henkisten tarpeiden ohjaama muokkaus tulee myöhemmin, kun ruumiilliset tarpeet on saatu tyydytettyä.
     Koska sisikuntamme on pitkälti käskyvaltamme ulottumattomissa, ajateltiin kauan, että sentään henkinen osamme, sielumme, psyykemme, on kirkas ja selkeä. René Descartes (1956: 97–) opetti, että itsetutkistelussa tajuamme erehtymättömästi kaiken, mitä hengessämme tapahtuu. Tämä uljas kuvitelma on osoittautunut harhaksi. Olemme saaneet kirkasta ja selkeää näyttöä siitä, että emme ole tietoisia kaikista psyykkisistä prosesseistamme. Halujemme, toiveidemme ja pelkojemme perimmäiset vaikuttimet jäävät usein itseltämmekin tuntematta. Osa haluistamme ja toiveistamme tuntuu olevan ruumiistamme lähtöisin, mutta emme kykene näkemään, kuinka ne tajuntaamme joutuvat.
     Emme osaa kuvata, millainen yhteys vallitsee ruumiimme ja henkemme välillä. Voimme vain havaita yhteyden hyvin kiinteäksi, ehkä kaikkein kiinteimmäksi sukupuolitoiminnoissa. Monilla mielentiloilla on välitön ruumiillinen vastineensa, esimerkiksi pelästymisellä, ahdistuksella, nolostumisella. Ylevät tunteet, kuten riemun, voi näköjään tunnistaa siitä, ettei meidän tarvitse olla kovinkaan tietoisia ruumiistamme. Voisi todeta, että ruumis on huolen (Sorge) lähde. Monet hengenelämän pyrkimykset tavoittelevat ruumiin vaateiden hallitsemista tai jopa ruumiin kieltämistä; emmehän voisi selvitä elossa, jos antaisimme vallan kaikille ruumiin yllykkeille.
     Eri taiteista nimenomaan musiikki tuntuu selvimmin ilmentävän ruumiin ja sielun yhteyttä. Musiikki on henkisen työn hedelmää, mutta musiikin vastaanottamiseen liittyy ruumiillisia elämyksiä. Musiikki on täynnä rytmejä ja jännitystä niin kuin ruumiimme. Koska teemme musiikkia itse, voitaisiin sanoa, että musisoidessamme hallitsemme ruumistamme välillisesti ja annamme sille työstämisen aihetta.
     Sonorisen ympäristön tahallista manipulointia eli musiikkia tavataan kaikista kulttuureista, ja voitaneen arvella, että emme tule toimeen ilman musiikkia (vaikka jotkut yksityiset ihmiset väittävät siihen pystyvänsä). Voisipa sanoa, että musiikki pursuaa jokaisesta huokosestamme, halusimme tai emme. Musiikki kuuluu elimellisesti ihmisyyteen, mutta emme kykene selittämään itsellemme sen syntyä emmekä merkitystä tyhjentävästi: musiikin juuret ovat tietomme tuolla puolen, tiedostumattomassa sielunelämässämme ja ruumiissamme, sikäli kuin näitä voidaan toisistaan erottaa.
     Musikaalisuutemme on ilmeisen vietinomaista. Musiikkiteoksen kuuntelu ei vain tyydytä kertaluonteista tiedonhalua, vaan musiikkiteos tuottaa kuulijalleen aistillista mielihyvää, joka voi toistua periaatteessa loputtomiin. Vaikka tiedämme jo kertakuulemalta, kuinka musiikkiteos kulkee ja päättyy, siitä huolimatta haluamme kuulla jotkin teokset yhä uudelleen.¹ Musiikin juuret ovat syvemmällä kuin tietoisessa ajattelussa, emmekä välttämättä kykene niitä lopullisesti tavoittamaan, olipa kyse ontogeneettisestä tai fylogeneettisestä tarkastelusta.
     Några idéer kan man dock få genom att betrakta olika sätt att använda musik. Musikutövandet är sällskapligt eller socialt till naturen, och i den uppdelningen som följer betraktar jag musik som ett massfenomen; jag antar att alla musikföreteelser föds ur massfenomen.
     Den amerikanske filosofen Charles S. Peirce (1998: 160–) delade upp människans relation till verkligheten i tre delar och gav sina klasser de märgfulla benämningarna förstahet (Firstness), andrahet (Secondness) och tredjehet (Thirdness). Vi ska nu tillämpa dessa begrepp på musiklivet i omvänd ordning.
     ”Kaikki, joissa henki on, kiittämään jo tulkohon!” kehottaa psalmirunoilija ja täsmentää, kuinka kiittäminen on suoritettava:

”Ylistäkää häntä pasunan pauhulla,
ylistäkää häntä harpuilla ja kanteleilla.
Ylistäkää häntä vaskirummuilla ja karkelolla,
ylistäkää häntä kielisoittimilla ja huiluilla.
Ylistäkää häntä helisevillä kymbaaleilla,
ylistäkää häntä kumisevilla kymbaaleilla.”²

Tämä esimerkki kuvaa selvästikin kaikkein hallituinta musiikin käyttöä. Musiikkia tehdään itse yhdessä joukolla, ja musiikilla on aivan tietty julkinen ja salattu tarkoituksensa: musiikki on lahja, joka uhrataan Kaikkivaltiaan Jumalan mielistykseksi; ja musiikilla pyritään aivan tietynlaiseen hurmioituneeseen mielentilaan, jota voisi luonnehtia äitiyhteyden tai alkutilan tavoittelemiseksi. Ihminen on tässä sävelten isäntä, ja esimerkki kuuluu kolmannuuden tasoon.
     Kun haluamme tarkastella toiseuden ilmenemistä musiikinharjoittamisessa, voidaan löytää havainnollinen kuvaus Sammatin suurelta runonlaulajalta:

”Siitä vanha Väinämöinen alkoi soittoa somasti
hauinruotaista romua, kalanluista kanteletta.
Sormet nousi notkeasti, peukalo ylös keveni.
 
Jo kävi ilo ilmoille, riemu riemulle remahti,
tuntui soitto soitannalle, laulu laululle tehosi.
Helähteli hauin hammas, kalan pursto purkaeli,
ulvosi upehen jouhet, jouhet ratsun raikkahuivat.
 
Soitti vanha Väinämöinen. Ei ollut sitä metsässä
jalan neljän juoksevata, koivin koikkelehtavata,
ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimähän.
 
Oravat ojentelihe lehväseltä lehväselle;
tuohon kärpät kääntelihe, aioillen asettelihe.
Hirvet hyppi kankahilla, ilvekset piti iloa.
– –
Ei sitä oloista ollut, ei ollut ve’essäkänä,
evän kuuen kulkevata, kalaparvea parasta,
ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimähän.
– –
Itseki ve’en emäntä, ve’en eukko ruokorinta,
jopa nousevi merestä ja lapaikse lainehesta;
ruokorintahan rivahti, väännäikse vesikarille,
tuota ääntä kuulemahan, soitantoa Väinämöisen,
kun oli ääni kummanlainen, soitanto ylen sorea.
Se siihen sike’in nukkui, vaipui maata vatsallehen,
kirjavan kiven selälle, paaen paksun pallealle.
 
Siinä vanha Väinämöinen soitti päivän, soitti toisen.
Ei ollut sitä urosta eikä miestä urheata,
ollut ei miestä eikä naista eikä kassan kantajata,
kellen ei itkuksi käynyt, kenen syäntä ei sulannut.
Itki nuoret, itki vanhat, itki miehet naimattomat,
itki nainehet urohot, itki pojat puol’-ikäiset,
sekä pojat jotta neiet, jotta pienet piikasetki,
kun oli ääni kummanlainen, ukon soitanto suloinen.”³

Tässä esimerkissä musiikki on jotakin itsen ulkopuolista eikä soittoon voida itse vaikuttaa; kuulijat voivat vain hakeutua soiton tykö ja kokea syvästi niitä mielenliikutuksia, joita soiton on määrä herättää. Tästä suhtautumisesta puuttuu tulevaisuuteen kohdistuva ulottuvuus, ja se kuuluu siksi toiseuteen.
     Ensiydellä Charles Peirce tarkoitti analysoimatonta, välitöntä ja hetkellistä tunnetta, joka tunkeutuu ihmisen mieleen ja vaatii hänen täyden huomionsa. Mitä tulee musiikkiin, me länsimaiset ihmiset olemme tottuneet ja turtuneet musiikkiin niin ettemme enää juuri koe sitä ensiyden tasolla. Elias Canetti (1998: 39) on kiinnittänyt huomiota konserttiyleisön kurinalaisuuteen ja ryytymiseen:

”Musiikkiesityksen aikana, jolloin poljennolla on keskeinen osa, ei kuulijoissa saa erottaa mitään rytmikästä elehdintää. Musiikin lakkaamaton vaihtelu herättää moninaisia ja kiihkeitä tunnetiloja. On mahdotonta, että useimmat läsnäolijat eivät kokisi niitä, ja on mahdotonta, että he eivät kokisi niitä siinä paikassa.”

Musiikki ei siis saa meitä ulkoisesti kiihdyksiin, koska meihin on kasvanut kurinalaisuuden panssari; sen läpäiseminen edellyttää erityistä voimankäyttöä, kuten teknomusiikin kohdalla tapahtuu. Silti ”ne, jotka eivät konsanaan ole musiikkia kuulleet, saattavat kiihtyä hillittömästi ensimmäisen musiikkielämyksensä vaikutuksesta”, arvioi Canetti (1998: 39–40). Ilmeisestikin hän viittaa nimenomaan länsimaiseen taidemusiikkiin.
     Eräältä löytöretkeilijältä Canetti on saanut seuraavan kuvauksen, josta ensiyden tasoon kuuluva musiikkikokemus ja sen ruumiillisuus ilmenee havainnollisesti:

”Kun rantautuneet merimiehet esittivät tasmanialaisille alkuasukkaille Marseljeesin, heidän riemukseen nämä ilmaisivat tunteitaan niin omituisilla asennoilla ja hämmentävillä eleillä, että merimiehet lienevät nauraneet katketakseen. Eräs ihastunut nuorukainen raastoi hiuksiaan, raapi päätään kaksin käsin ja huuteli kovaäänisesti.” (Canetti 1998: 40.)

     Onneksi tämä alustus ei herättänyt aivan yhtä voimakkaita reaktioita.
 

VIITTEET

1. Ehkä kysymys on vain siitä, että saamme tietoomme yhä uusia yhteyksiä. Mutta miksi sitten haluamme tällaista tietoa?
 
2. Psalmi 150: 3–5. Virsi 332.
 
3. Kalevala 41.

KIRJALLISUUS

Canetti, Elias 1998: Joukko ja valta. Suomentanut Markus Lång. Loki-Kirjat, Helsinki. [Masse und Macht, 1960.]
Descartes, René 1956: Teoksia ja kirjeitä. Suomentanut J. A. Hollo. WSOY, Helsinki.
Peirce, Charles S. 1998: The Essential Peirce. Selected Philosophical Writings, 2. Edited by Nathan Houser et alii. Indiana University Press, Bloomington.