Artikkeli julkaistiin alun perin Niin & näin -lehden
numerossa 1/2003 (10. vsk.), s. 41–51.
Myöhempi versio julkaistu tekijän väitöskirjassa
”Psykoanalyysi ja sen soveltaminen
musiikintutkimukseen” (2004), s. 80–97.
Siteerattava väitökirjan mukaan.

Kun psykoanalyysi syntyi runsaat sata vuotta sitten, se tarjosi ihmismielen toiminnasta uuden kuvan: psyyke on dynaaminen järjestelmä, eivätkä kaikki psyykkiset prosessit ole tietoisia. Psykoanalyysiin sisältyi alusta alkaen filosofisia painotuksia, mutta psykoanalyysin ja filosofian suhde on ollut ongelmallinen. Tarkastelen klassista psykoanalyysia ja filosofiaa toinen toisensa näkökulmasta, muutamien keskeisten kirjoittajien kautta, ja tutkin, miten psykoanalyysi suhtautuu terveen järjen realismiin, hyve-epistemologiaan, fallibilismiin ja skeptisismiin.

Psykoanalyysi tieto-opillisesti tarkasteltuna

Kun psykoanalyysista on ryhdytty keskustelemaan, ei ole aina tehty selväksi, mitä psykoanalyysilla kulloinkin varsinaisesti tarkoitetaan.¹ Psykoanalyysi-käsitteelle voidaan osoittaa esimerkiksi seuraavat merkitykset: (1) tutkimusmenetelmänä psykoanalyysi selvittää sellaisia — tiedostumattomia — psyykkisiä prosesseja, joita ei muutoin voida tavoittaa; (2) psykoanalyysi on neuroottisten häiriöiden hoitomenetelmä, joka perustuu näihin tutkimuksiin; (3) lopuksi psykoanalyysi on joukko tällä tavoin saavutettuja psykologisia näkemyksiä, jotka vähitellen muodostavat uuden tieteenalan.²
      Filosofian kannalta kiinnostavin on määritelmän kolmas kohta. Tarkastelen psykoanalyysia monisäikeisenä järjestelmänä, johon sisältyy sekä käytännöllinen että teoreettinen (metapsykologinen) osa, ja koko järjestelmän toiminta synnyttää totuutta:

”Joka perää Freudin ajattelun ’totuutta’, hänen on etsittävä sellaisen järjestelmän totuutta, joka sisältää sekä teoreettis-spekulatiivisia (metapsykologisia) että praktis-käytännöllisiä tekijöitä keskenään verkostuneena.”³

Niinpä psykoanalyysia ei voida määritellä yksiselitteisesti luonnontieteeksi tai yksiselitteisesti hermeneutiikaksi, vaan Peter Illesin lailla voidaan ajatella, että psykoanalyysi edustaa erikoistapausta taiteellisesta teoriasta ja psykoanalyysin harjoittaminen on tietyssä mielessä myös performanssitaidetta.⁴
      Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud (1856–1939) ei esittänyt psykoanalyysin epistemologisia sitoumuksia järjestelmällisesti. Freudin kirjoitusten pohjalta voidaan kuitenkin seurata hänen näkemystensä kehitystä, joka huipentuu artikkeliin ”Konstruktiot analyysissa”.⁵ Muut kirjoittajat, ennen kaikkea Peter Illes, ovat pyrkineet tutkimaan hänen järjestelmäänsä, ja muutamat myöhemmät analyytikot ovat käsitelleet psykoanalyysin tieto-oppia ja tieteenfilosofiaa, esimerkiksi Carl Lesche, Alfred Lorenzer, Pentti Ikonen ja Eero Rechardt sekä Veikko Tähkä.⁶ Lisäksi monet filosofit ovat sivunneet psykoanalyysia tieto-opin näkökulmasta.⁷
      Klassisen psykoanalyysin tieto-opillisista lähtökohdista saamme parhaan kuvan tarkastelemalla Sigmund Freudin kirjoituksia, varsinkin myöhäistuotantoa. Omalle näkökulmalleni tärkeitä taustavaikuttajia ovat Charles S. Peirce, Ludwig Wittgenstein ja Peter Illes.

Totuusteoriat psykoanalyysissa

Kuten Peter Illes huomauttaa, Freudin kirjoituksissa on merkkejä kaikista kolmesta tunnetuimmasta totuusteoriasta eli yhteensopivuus- ja vastaavuusteoriasta sekä pragmatistisesta teoriasta. Moninaisuus johtuu siitä, että psykoanalyysi ei ole vain teoreettinen rakennelma vaan myös hoitomenetelmä, jota sovelletaan ainutkertaisiin tilanteisiin.⁸
      Esitellessään teoriaansa Freud pyrki aina liittämään sen aikaisempaan tutkimukseen ja perinteeseen. Tällöin uusi oppi otettaisiin helpommin vastaan ja se voitaisiin tulkita aikaisempien, vakiintuneiden käsitysten laajennukseksi ja täydennykseksi.⁹ Näin Freud vetosi koherenssi- eli yhteensopivuusteoriaan esitellessään teoriaansa tiedeyhteisölle. Hän pyrki osoittamaan, että ulkoisesta erilaisuudestaan huolimatta psykoanalyysi on loogisesti sidoksissa vallitseviin tieteellisiin käsityksiin ja kehittelee niitä eteenpäin ja psykoanalyyttiset käsitykset voidaan siksi luontevasti omaksua. Seuraava Kant-viittaus tarjotkoon esimerkin:

”Psykoanalyysin oletus tiedostumattomasta sielullisesta toiminnasta näyttää – – toisaalta jatkavan korjausta, jonka Immanuel KANT kohdisti käsitykseemme ulkoisesta havainnosta. Kuten Kant varoitti ylenkatsomasta havaintomme subjektiivisia edellytyksiä – –, niin psykoanalyysi varoittaa asettamasta tietoisuushavaintoa tiedostumattoman psyykkisen prosessin sijaan, joka on tuon havainnon kohteena. Kuten ei fyysisen niin ei myöskään psyykkisen tarvitse todellisuudessa olla sellainen kuin se meistä näyttää olevan.”¹⁰

(Sisäisen ja ulkoisen havainnon asemaa psykoanalyysissa käsitellään lähemmin jäljempänä.)
      Lisäksi Freud pyrki liittämään tieteellisen ajattelun arkiajatteluun ja piti tieteenharjoittamista jalostettuna arkiajatteluna:

”Perimmältään tieteellinen ajattelutapa on aivan samanluonteista kuin se normaaliajattelu, jonka varassa me kaikki, niin uskovat kuin ei-uskovatkin, koetamme selviytyä jokapäiväisen elämämme pulmista. Eroavuuksia on vain muutamin kohdin, tieteellinen ajattelu kun [1] on kiinnostunut sellaisistakin seikoista, jotka eivät välittömästi tuota kouraantuntuvaa hyötyä, [2] pyrkii tarkoin poistamaan yksilöllisten tekijäin ja [3] tunneseikkojen vaikutuksen tuloksiinsa, [4] varmistaa huolellisemmin havaintojensa luotettavuuden, ennen kuin rakentaa päätelmänsä niiden varaan, [5] hankkii uusia havaintoja, joihin arkielämän välinein ei päästä, ja [6] eristää tuloksiin vaikuttavat tekijät muuntelemalla kokeita järjestelmällisesti.”¹¹

Freudin kanta ei tässä poikkea esimerkiksi Charles S. Peircen esittämästä:

”Kaikki soveltavat tieteen menetelmää monenlaisiin tarkoituksiin ja lakkaavat soveltamasta vain kun eivät tiedä, miten sitä pitäisi käyttää.”¹²

Tätä kantaa, jonka mukaan tieteellinen ajattelu on jalostettua arkiajattelua, kuuluu osana terveen järjen realismiin.¹³
      Yhteensopivuusteorialla on oma osansa psykoanalyyttisessa hoitotilanteessa. Analyytikko ja potilas tavoittelevat yhteisymmärrystä, ja vuorovaikutuksen on oltava kaksisuuntaista.¹⁴ Mikäli hoidossa sitoudutaan ainoastaan yhteisymmärrykseen, on vaarana suostuttelu ja käännytys, jotka jäytävät analyysikeskustelun rationaalisuutta. Yhteisymmärrystä täytyy aina tavoitella järkiperäisyyden puitteissa, ja tavoittelun on nojattava perusteiden esittämiseen ja viestinnän kaksisuuntaisuuteen.¹⁵ Analyytikko lausuu tietyn käsityksen (tulkinnan) ja mainitsee perusteita sen hyväksymiseksi mutta ei tuputa käsitystä. Siitä, miten potilas käsitykseen suhtautuu, analyytikko tekee omat johtopäätöksensä ja tarvittaessa korjaa käsitystään. Käsitys on siis aluksi hypoteesi, ja kun potilas ja analyytikko voivat päästä siitä yhteisymmärrykseen, on hypoteesi osoittautunut todeksi tai riittävästi totuudenkaltaiseksi. Potilaan on ilmaistava myötämielisyytensä paitsi sanoin myös teoin.¹⁶ Yhteisymmärrystä on kuitenkin pidettävä totuuden tunnusmerkkinä ja seurauksena, ei määritelmänä.
      Myös korrespondenssi- eli vastaavuusteorialla on keskeinen osa psykoanalyysissa. Freud korosti usein, että havainnot ratkaisevat harkittaessa psykoanalyyttisten käsitysten osuvuutta: ”– – maailmaa voidaan oppia tuntemaan vain älyperäisesti, käsittelemällä huolellisesti tarkistettuja havaintoja.”¹⁷ Havainto tarjoaa takeet siitä, että käsitys on tosi, että jotain voidaan löytää uudelleen.¹⁸ Koska psykoanalyysissa käsitellään tutkimusaineistoa ja pyritään vaikuttamaan siihen ja aikaansaamaan muutoksia (vähentämään torjuntaa), tämä nivoo vastaavuusteorian yhteen pragmatistisen totuusteorian kanssa. Psykoanalyyttisia käsityksiä voidaan perustella sillä, että toimittaessa niiden mukaisesti saadaan aikaan tiettyjä toivottuja käytännön vaikutuksia. Psykoanalyytikko ei kuitenkaan voi havainnoida potilasta niin kuin laboratoriotieteilijä, joka havainnoi tutkimuskohdetta ja koettaa selvittää, miten se käyttäytyisi, jos ihmisiä ei olisi olemassa, koska analyysi perustuu nimenomaan inhimilliseen vuorovaikutukseen. Psykoanalyysiin — kuten muuhunkin inhimilliseen toimintaan — sisältyy siksi riskinoton ja uskalluksen osatekijä.
      Tiedostumattomien prosessien olettamista Freud perustelee seuraavasti:

”Jos sitten vielä osoittautuu, että voimme toimia menestyksekkäästi, kun oletamme tiedostumattomien psyykkisten prosessien olemassaolon, ja voimme vaikuttaa tarkoituksenmukaisesti niiden avulla tietoisiin prosesseihin, niin olemme saaneet tämän menestyksen kautta selvän osoituksen oletetusta olemassaolosta.”¹⁹

Freudille käytännön menestykset tarjosivat riittävän osoituksen oikeassa olemisesta, ja tässä suhteessa hänen asenteensa on pohjimmiltaan pragmatistinen, vaikka hän esittääkin olemassaolon oletuksia.²⁰ Me saatamme suhtautua asiaan varauksellisemmin ja muistuttaa, että voimme saada aikaan haluamamme lopputuloksen myös toimiessamme virheellisten käsitysten varassa (ns. Gettierin paradokseissa hyvä onni peruuttaa huonon onnen).²¹ Ratkaisevaa on kuitenkin se, että tuo virheellisyys voi paljastua ajan ja kokemuksen myötä, varsinkin kun pyrimme kuvaamaan vaikutusmekanismeja. Niinpä atomistinen tiedonkäsitys on korvattava prosessuaalisella. On omaksuttava fallibilistinen asenne: tutkijan on oltava aina valmis tarkistamaan käsityksiään, ”meidän on oltava aina valmiita oppimaan jotakin täysin uutta”, sillä ”jokaisessa vakavammassa ongelmassa epävarmuus ulottuu juuriin saakka”.²²
      Freud oli perillä fallibilismin hengestä, sillä hän huomauttaa: ”– – pidätämme itsellemme oikeuden muokata päätelmiämme, kun käsityksemme muuttuvat”.²³ Kokemus on Freudille ja useille myöhemmille analyytikoille tärkein peruste, ja spekulatiivinen metapsykologia on tarvittaessa voitava hylätä kokemuksen hyväksi; se on ”vain apurakennelma, joka on hylättävä, kun se osoittautuu hyödyttömäksi, ja sen korvaaminen toisella ei paljonkaan muuta kuvaus- ja järjestystyömme tuloksia”.²⁴ — Charles S. Peirce kuvasi tieteen prosessia ja käsitysten päättymätöntä muodostamista vuonna 1878 seuraavasti:

”Olemme nähneet, että käsityksellä (belief) on täsmälleen kolme ominaisuutta: yksi, me olemme siitä tietoisia; kaksi, se tyynnyttää ärtymystä, jonka epäily herätti; ja kolme, se synnyttää luonteeseemme toimintasäännön eli lyhyesti sanottuna tottumuksen (habit). Koska se tyynnyttää ärtymyksen, jonka epäily herätti ja joka oli ajattelun syy, ajattelu raukenee ja vaipuu lepoon sillä hetkellä kun käsitys on saavutettu. Mutta koska käsitys on toimintaohje, sen soveltaminen johtaa uuteen epäilyyn ja uuteen ajatteluun, ja niinpä käsitys merkitsee paitsi pysähdyskohtaa samalla myös uuden ajattelun alkupistettä.”²⁵

Tämä voidaan yhdistää Freudin kuvaukseen psykoanalyysin päättymättömyydestä, kuten seuraavassa jaksossa ilmenee.

Freudin myöhäisistä käsityksistä

Freudin tärkeimmät ja syvällisimmät tieto-opilliset pohdinnat löytyvät kahdesta myöhäisestä artikkelista vuodelta 1937: ”Konstruktiot analyysissa” ja ”Analyysin päättyminen ja päättymättömyys”.²⁶ Artikkeleissa korostuu totuuden intersubjektiivisuusteorian merkitys tavalla, joka tekee psykoanalyysista omaleimaisen tieto-opillisen järjestelmän.
      Edellisessä artikkelissa Freud tarkastelee konstruktioiden ja rekonstruktioiden (rakennelmien eli sommitelmien sekä ennallistuksien) asemaa psykoanalyyttisessa hoidossa. Hän toteaa, että analyytikon on ”arvattava tai oikeammin sanottuna konstruoitava unohdettu asia niistä merkeistä, joita se on jättänyt jälkeensä”.²⁷ Psykoanalyysia voidaan verrata arkeologin työhön, jossa yhtä lailla rekonstruoidaan esimerkiksi rakennus raunioiden avulla, mutta analyysissa konstruktio on ”vain esityötä”. Kuten Peter Illes huomauttaa, konstruktion ja rekonstruktion välille olisi tehtävä selvempi ero kuin Freud muotoilee.²⁸ Rekonstruktio tosiaankin on arkeologin työtä, kuten Freud kuvaa, mutta analyytikon työ on monessa suhteessa paremminkin konstruktiota ja niin muodoin lähempänä arkkitehdin kuin arkeologin työtä, kuten Illes osoittaa. Kun analyytikko esittää konstruktioita, niissä ei olekaan ratkaisevaa tuntemattoman menneisyyden luotettava ennallistaminen vaan uuden, toimivan rakennelman luominen.²⁹ Psykoanalyyttinen konstruktio on tosiaankin arvailua, ja konstruktiota rakennetaan vähitellen terapian edetessä. Konstruktion toimivuus on sen tärkein totuuskriteeri, ja konstruktiot ”on myös purettava, ellei niille saada tukea”.³⁰ Tässä kohden psykoanalyysi etääntyy korrespondenssiteoriasta ja tukeutuu koherenssiin, mutta tämänkin on viime kädessä puolustettava itseään pragmaattisesti. Joka tapauksessa potilaan ja analyytikon yhteisymmärrys on välttämätön tekijä hoidon onnistumisessa. Potilaalle esitellään tarina, jonka totuudenmukaisuutta ei voida täysin varmistaa, koska sisältö on subjektiivinen ja affektiivinen ja eri osapuolet ovat voineet aikoinaan tulkita jonkin tilanteen eri tavoin.³¹ Freud ei kuitenkaan halua luopua vastaavuusteoriasta tyystin, vaan hän tähdentää, että konstruktio ”tuo takaisin kappaleen kadotettua elämänhistoriaa” eli että konstruktioon sisältyy ”totuuden hitusia”.³² Terapian kannalta lopputulos on myönteinen:

”Usein käy niin ettei potilasta saada muistamaan torjuttua. Sen sijaan asianmukaisesti suoritettu analyysi saa hänet vakuuttumaan konstruktion oikeellisuudesta, mikä terapeuttisesti vaikuttaa samoin kuin uudelleen löydetty muistikuva. Millaisissa oloissa näin tapahtuu ja kuinka käy mahdolliseksi, että näköjään epätäydellinen korvike kuitenkin aikaansaa täyden vaikutuksen, siinä on aihetta myöhemmälle tutkimukselle.”³³

      Psykoanalyysissa on käytännössä oletettu, että analyytikon konstruktio yrittää kuvata todellisia historiallisia tapahtumia, joiden todentaminen on vaikeaa vain käytännön syiden takia. Tällaisen ennakko-oletuksen mukaan psykoanalyyttiset konstruktiot ovat objektiivisia. Objektiivisuuden esteenä on kuitenkin se, että psykoanalyyttisia tulkintoja ei voida todentaa menetelmällä, joka olisi riippumaton psykoanalyyttisesta teoriasta, sekä se, että jokaiseen psykoanalyyttiseen tulkintaan sisältyy väistämättä subjektiivisia aineksia. Tämä liittää psykoanalyyttiset tulkinnat konstruktivistisen ja hermeneuttisen tulkintakäsityksen piiriin.³⁴ Konstruktioiden tärkeimpänä ominaisuutena ei siksi ole pidettävä sitä, että ne paljastaisivat historiallisia tapahtumia luotettavasti ja näin parantaisivat potilaan (kuten maallikot usein ajattelevat psykoanalyysin tekevän), vaan sitä, että ne antavat tilanteille merkityksiä ja tarjoavat potilaan mielijohteille ”lähtökohdan, josta voi löytyä tie eteenpäin”, ja pitävät analyysityöskentelyn liikkeessä.³⁵
      Konstruktioiden yhteydessä käy myös ilmeiseksi, miksi psykoanalyysia voitaisiin nimittää performanssitaiteeksi, kuten Peter Illes tekee.³⁶ Freud lähestyy myöhäiskirjoituksessaan konstruktionistista tulkintakäsitystä, jota voitaisiin Illesin tavoin luonnehtia myös ”runollis-taiteelliseksi”. Taiteellisessa tulkintakäsityksessä korostuu tulkitsijan subjektiivisuus ja persoonallisuus: ”joku toinen analyytikko samassa tilanteessa käyttäisi toisenlaista, hänelle luonteenomaista konstruktiota”.³⁷ Analyytikko joutuu luottamaan myös tiedostumattomiin vasteisiinsa, joita vastatransferenssi synnyttää.³⁸ Konstruktion onnistuneisuus riippuu paitsi sisällöstä myös sanamuodosta ja oikeasta esitysajankohdasta.³⁹ Näiden ulkoisten seikkojen kohdalla korostuu analyytikon maku ja muotoilutaito, ja onnistuneet konstruktiot pitävät analyysin liikkeessä: konstruktio merkitsee paitsi pysähdyskohtaa myös uuden käsittelyvaiheen alkupistettä.⁴⁰
      Terapiassa sekä potilas että analyytikko ovat performanssitaiteilijoita, mutta heidän lähtökohtansa ovat erilaiset. Terapiatilanne ja transferenssisuhde toimii näyttämönä, jolla potilas esittää oireitaan. Analyytikko johdattaa potilasta sellaiseen tietoisuuteen, että tämä pystyy lopulta luomaan itse oman ”teoksensa” ilman ohjaajan apua, vapaana dissosiaation rajoituksista.⁴¹ — Jos Illes puhuu psykoanalyyttisen terapian yhteydessä performanssitaiteesta, niin Arnold Goldberg ja Stephen H. Knoblauch korostavat terapiakeskustelun musiikillisia piirteitä: Goldberg ja Knoblauch vertaavat psykoanalyysia vastavuoroiseen improvisointiin, Knoblauch jazz-improvisointiin; he kiinnittävät huomiota siihen, että epämusikaalisuudestaan kuuluisa Freud kehitti terapiamenetelmän, jossa sonorisen vuorovaikutuksen pienimmilläkin vivahteilla on tärkeä merkitys.⁴² Eero Rechardt puolestaan muistuttaa, että psykoanalyyttisen teorian formalisointi on vielä alkuvaiheissaan ja siksi ”on myös tajuttava sen sisältämä musiikki”.⁴³
      Jälkimmäinen artikkeli ”Analyysin päättyminen ja päättymättömyys” kuvaa psykoanalyysin tiedollista avoimuutta: analyysi on päättymätöntä toimintaa, eikä yksityiselle analyysille voida osoittaa selkeää päätepistettä. Tämä käsitys tähdentää tiedon prosessuaalisuutta (vastakohtana atomismi). Tässäkin korostuu intersubjektiivinen totuusteoria: Freud vertaa analyysisuhdetta opettaja–oppilas-suhteeseen, jossa analyytikko toimii totuutta rakastavana pedagogina.⁴⁴ Analyytikko ei tarjoa ”oikeaa käsitystä” suoraan potilaalle vaan Sokrateen lailla ohjaa potilasta löytämään sen itse; psykoanalyysissa paitsi tavoitellaan totuutta myös osoitetaan, miten sitä tavoitellaan. ⁴⁵ Kuvaus psykoanalyysin päättymättömyydestä puolestaan vastaa realismin käsitystä tieteen luonteesta: tieteen käsityksen lähestyvät tuntematonta totuutta asymptootin lailla mutta eivät saavuta sitä koskaan, ja siksi tieteellinen tutkimus on päättymätöntä; samanlainen päättymättömyys (jota ei saa sekoittaa päättämättömyyteen) luonnehtii psykoanalyysiakin.⁴⁶ Koska analyysin eteneminen on jatkuvaa (käsitteen ajallisessa ja matemaattisessa mielessä), on lopetushetken määrittäminen aina jossain määrin sopimuksenvaraista, niin kuin sorites-paradokseiksi kutsutuissa tapauksissa.
      Kuten Peter Illes huomauttaa, Freudin tuotanto osoittautuu totuusteoriain osalta monipuoliseksi eikä voida sanoa, että klassinen psykoanalyysi sitoutuisi yhteen totuusteoriaan.⁴⁷ Freud ei luovu vastaavuusteoriasta tyystin, ja yhtäpitävyysteorialla on osansa sekä puolustettaessa analyysia tiedeyhteisössä että tavoiteltaessa totuutta potilaan kanssa. Molemmat totuusteoriat nojaavat pragmaattiseen totuusteoriaan, sillä käytäntö on Freudille tärkein puolustus ja oikeutus. Monipuolisuus johtuu psykoanalyysin itsensä luonteesta: analyysi on käytännön toimintaa ja tältä osin lähellä luonnontiedettä, mutta se ei ole yksinomaan luonnontiedettä vaan itsetajuisen persoonan tutkimista ja korjaamista; psykoanalyysi ei rajoitu tiedollisuuteen (kognitiivisuuteen), vaan transferenssi- ja vastatransferenssisuhteet ovat affektiivisten tekijäin (halun, rakkauden, vastavuoroisuuden) määräämiä. Myöhäiskirjoituksissaan Freud muuttuu pessimistisemmäksi ja etääntyy korrespondenssiteorian mukaisista käsityksistä, mutta pragmaattinen katsanto säilyy tärkeänä.
      Teorian monipuolisuutta ei pidä käsittää puutteeksi, vaan Freudin järjestelmä havainnollistaa ideaa, jota Charles S. Peirce kuvasi näin:

”Päättelyn ei pitäisi muistuttaa ketjua, joka on vain niin vahva kuin heikoin lenkki, vaan vaijeria, jonka säikeet voivat olla ohuitakin, kunhan niitä on riittävän paljon ja ne ovat keskenään punoksissa”.⁴⁸

Psykoanalyysia on siis arvioitava totuutta synnyttävänä järjestelmänä, jonka prosesseissa totuusteoriat asettuvat paikoilleen ja muodostavat verkoston.⁴⁹

Havainto

Psykoanalyyttisen teorian mukaan ihminen saa tietoa havainnon kautta. Freudin fylogeneettisen, neurologis-psykologisen teorian mukaan psyykeemme kuuluu havainto–tietoisuus-järjestelmä.⁵⁰ Tiedostumattomat prosessit lähettävät nopeita, epäjatkuvia varaumahermotuksia havainto–tietoisuus-järjestelmän läpi ja vastaanottavat havaintoja aistinelimistä. Tämä teoria tuntuu kuitenkin jättävän huomiotta sen, että jo havaintoihin sisältyy päättelyä, psyykkistä työtä.⁵¹ Freudin teoria tuntuisi kuitenkin selittävän sitä, kuinka huomio kohdistuu aistimuksiin valikoiden ja tekee joistakin aistimuksista havaintoja. Havainnosta tulee tietoa kriittisen tutkistelun jälkeen.⁵²
      Veikko Tähkä huomauttaa: ”Analyytikon mieli on hänen ainoa tiedonlähteensä.”⁵³ Analyytikon kuten muidenkin ihmisten havainnot ovat aina sisäisiä ilmiöitä, silloinkin kun hän havainnoi ulkomaailman olioita, esimerkiksi potilasta. Kaikki yksittäiset havainnot ovat väistämättä subjektiivisia ja sisäisiä, vaikka ne viime kädessä yleisesti ovatkin intersubjektiivisten seikkojen (”teorian”) määräämiä, emmekä pääse välittömään kosketukseen tuntemattoman ulkoisen todellisuuden kanssa.⁵⁴ Jotta havainnoista voisi tulla tietoa, niiden täytyy ”rekisteröityä ja tulla arvioiduiksi lukemina ja tapahtumina [jonkun] havainnoitsijan mielessä”.⁵⁵ Tietoa voidaankin pitää kolmipaikkaisena relaationa: joku tietää jotain jostakin.
      Kokemusmaailmamme on siis yksityinen ja sisäinen. Voidaanko tätä käsitystä yhdistää Charles S. Peircen käsitykseen, jonka mukaan sisäisetkin seikat saadaan tiedoksi havainnoimalla ulkoisia?⁵⁶ On huomattava, että Tähkän ”sisäinen” ja Peircen ”ulkoinen” eivät kuulu samaan käsitejärjestelmään eikä niitä siksi voida pitää toistensa vastakohtina.⁵⁷ Tähkällä ”sisäinen” tarkoittaa sitä, että havainnonsisällykset ovat jo kulkeneet mentaalisen kojeiston lävitse, ennen kuin ne saapuvat tietoisen huomion ulottuville. Peircellä ”ulkoinen” tarkoittaa sitä, että havainnonsisällykset saapuvat tietoisen huomion ulottuville tämän ulkopuolelta, eivät intuitionomaisesti tietoisuuden ”sisältä”, eikä meillä siis ole suoraa pääsyä näiden havainnonsisällysten lähteisiin.⁵⁸ Peircekin tähdentää, että havaintoihin sisältyy jo päättelyn osuus.⁵⁹
      Sekä Freudin⁶⁰ että Peircen mukaan havaitsemme yhtä lailla sekä ulkoiset että sisäiset seikat ja nämä seikat ovat havainnoivan psyykkisyyden ulkopuolella. Tähkä puolestaan korostaa sitä, että havaintoaines saapuu havainnoivan egon luo mielemme sisäisten prosessien muokkaamana, valmistamana ja valikoimana. Tähkä edustaa yleisesti kannatettua näkemystä, jonka mukaan emme pääse välittömästi kosketuksiin jäsentymättömän, ”objektiivisen” todellisuuden kanssa vaan havaintoihin sisältyy tulkintaa.
      Havaintojen teoriasidonnaisuuden ongelma on askarruttanut filosofeja jo antiikista ja uudella ajalla ainakin Immanuel Kantista alkaen.⁶¹ Meillä ei voi olla puhtaita havaintoja, sillä emme voi olla ”käsityksettömässä tilassa”⁶² vaan meillä on asioista aina jo jokin käsitys (sanokaamme sitä vaikkapa myytiksi), joka ohjaa havaintojamme:

”Kaikki koettelu, kaikki oletuksien oikeaksi ja vääräksi osoittaminen tapahtuu jo jonkin järjestelmän puitteissa. Tämä järjestelmä ei ole mikään enemmän tai vähemmän mielivaltainen ja epäilyttävä lähtökohta kaikille argumenteillemme, vaan se kuuluu osana sen olemukseen, mitä sanomme argumentiksi. Järjestelmä ei ole niinkään lähtökohta kuin argumenttien elinympäristö.”⁶³
 
”Kritiikin täytyy kohdistua joihinkin olemassaoleviin uskomuksiin, jotka (dogmaattiset) uskomukset tarvitsevat kriittistä tarkastelua. Kriittisyys tarvitsee raaka-aineekseen enemmän tai vähemmän dogmaattisesti hyväksyttyjä teorioita tai käsityksiä.
      Tieteen täytyy siis alkaa myyteistä ja myyttien kritiikistä, ei havaintojen keräämisestä eikä jonkin kokeen keksimisestä vaan myyttejä ja maagisia tekniikoita ja käytäntöjä koskevasta pohdinnasta.”⁶⁴

Ei ole aina selvää, ohjaavatko käsitykset (jäsentyneen eli propositionaalisen sekä jäsentymättömän tiedon muodossa) ensin havaintoja vai johtavatko havainnot käsitysten tarkistamiseen; vaikuttaa siltä, että nämä prosessit etenevät vastavuoroisesti ja punoutuvat toisiinsa. Seuraavat Wittgensteinin pohdinnat vaikuttavat erinomaisen osuvilta:

”Mytologia voi joutua takaisin juoksevaan tilaan, ajatusten joenuoma voi siirtyä paikaltaan. Erotan kuitenkin toisistaan veden liikkeen joenuomassa ja uoman siirtymisen, vaikka niiden välillä ei olekaan jyrkkää eroa.
      – – Pitää kuitenkin paikkansa, että samaa lausetta voidaan käsitellä milloin lauseena, jota kokemus voi koetella, milloin koettelemisen sääntönä.”⁶⁵
 
”Ja eikö minun ole myönnettävä, että lauseita käytetään usein logiikan ja empirian rajamailla niin, että niiden mieli vaihtelee rajan puolelta toiselle, ja niitä käsitellään milloin normin, milloin taas kokemuksen ilmaisuina.”⁶⁶

Wittgenstein kuvaa oivallisesti tilannetta, jossa havaintoa ei aseteta ennakkokäsitysten (esimerkiksi Kantin kategorioiden) yläpuolelle eikä käsityksiä havainnon yläpuolelle vaan nämä kehkeytyvät (emergoituvat) vahvistaen toisiaan vastavuoroisesti eikä ole mahdollista sanoa, kumpi oli ensin. Näkemys on ilmeisen antifundamentalistinen. Ilmiöön voitaisiin soveltaa Nelson Goodmanin ja muiden esittelemää pohdintatasapainon käsitettä:

”Asian ydin on siinä, että niin säännöt kuin yksityiset päätelmätkin oikeutetaan sovittamalla ne yhteen. Sääntöä korjataan, jos se sallii päätelmän, jota emme halua hyväksyä; päätelmä hylätään, jos se rikkoo sääntöä, jota emme halua korjata. Oikeutusprosessissa on kysymys sääntöjen ja hyväksyttyjen päätelmien hienovaraisesta yhteensovittamisesta; ja saavutettu yhtäpitävyys on ainut oikeutus, jota kumpikin tarvitsee.”⁶⁷

      Freud kannatti yllättävän modernia kantaa, kuten käy ilmi artikkelin ”Triebe und Triebschicksale” (1915) alusta.⁶⁸ Freud viittaa ensin René Descartesin ja G. W. Leibnizin oppiin (totuuden evidenssiteoriaan), jonka mukaan tiede on rakennettava selkeiden ja tarkkarajaisten (clair & distinct) peruskäsitteiden varaan, ja huomauttaa, että itse asiassa käsitteiden on oltava tietyssä määrin epätarkkoja — onhan fysiikan peruskäsitteidenkin, kuten voiman ja aineen, sisältö muuttunut ajan kuluessa.⁶⁹ Freudin mukaan tiede alkaa kuvaamalla ilmiöitä (Erscheinungen) ja ”ryhmittelemällä, järjestämällä ja asettamalla niitä yhteyksiinsä. – – Jo kuvattaessa aineistoon sovelletaan tiettyjä abstrakteja ideoita, joita ei tietenkään ole saatu yksinomaan uudesta kokemuksesta”. Käsitteiden merkityssisältöä selvennetään alussa ”viittaamalla toistuvasti havaintoaineistoon, josta ne näyttävät olevan lähtöisin mutta joka todellisuudessa alistuu niille”.⁷⁰ Freud lähestyy tässä jo konstruktionistista (idealistista) todellisuuskäsitystä, jonka mukaan luomme itse todellisuuden; äärimmäiset konstruktionistit voisivat esittää, että painovoimakin on vain sosiaalinen konstruktio.⁷¹ Luonnontieteen ja terveen järjen näkökulmasta vahva idealismi on katteetonta, mutta humanistisissa tieteissä konstruktionismi on tiettyyn rajaan asti hyväksyttävissä ja käsityksemme tosiaankin vaikuttavat havaintomme kohteeseen, sikäli kuin havainto kuuluu osana tuohon kohteeseen.
      Selvimmän esimerkin tarjonnee taiteen vastaanotto: ”Taideteos on heikko vastustaja. Tarvitsee vain heittäytyä penseäksi.”⁷² Taideteos on tietyllä tapaa aina yhtä kuin vastaanottokokemuksensa, ja kokemukseen vaikuttaa se, miten teokseen ennalta suhtaudumme; voisi sanoa, että teos pyrkii täyttämään odotuksemme, olivat ne millaisia hyvänsä. Jos lähdemme siitä, että Jean Sibeliuksen 4. sinfonia on ”aika tylsä kappale”, teos vastaa parhaansa mukaan oletukseemme, sillä havainnoimme mieluusti vain seikkoja, jotka vahvistavat kulloistakin käsitystämme.⁷³ Niinpä asianmukaisessa taideanalyysissa olisi — siinä määrin kuin se on mahdollista — kuvattava myös analysoijan ennakkokäsitykset, joiden vallassa hän on teosta lähestynyt ja jotka ovat ohjanneet häntä valikoimaan tiettyjä seikkoja ja jotka ovat ehkä muuttuneet.⁷⁴ Vastaavanlainen konstruktionismi ja luova taiteellisuus ilmenee myös psykoanalyyttisessa hoidossa, jossa rekonstruktion totuudenmukaisuutta ei useinkaan voida osoittaa sitovasti (eikä se välttämättä ole mielekästäkään) vaan on vain luotettava rekonstruktion synnyttämiin vaikutuksiin ja vakuuttumisen tunteeseen (eräänlaiseen esteettiseen elämykseen). Tällaista totuutta nimitetään elämykselliseksi totuudeksi vastakohtana historialliselle totuudelle (joka on filosofisesti jo sangen ongelmallinen käsite). Elämyksellistä totuutta voidaan hyvin syin nimittää totuudeksi, koska sillä on totuuden pragmaattiset tunnusmerkit — se on riittävästi totuudenkaltainen.

Menettelytavoista

Tieteen käsitteiden ekstensio (merkitysala) vakiintuu nopeammin kuin intensio (käsitesisältö). Ekstensio määritellään referenssillä (viittaussuhteella). Psykoanalyysi luo samanaikaisesti sekä käsitteet että niiden käyttösäännöt.⁷⁵ Freud kuitenkin tähdentää:

”Käsitteet ovat siis tarkkaan ottaen luonteeltaan sopimuksia (Konventionen), mutta kaikki riippuu siitä, ettei niitä valita mielivaltaisesti vaan niiden ja empiirisen aineiston välille määritetään merkityksellisiä suhteita, joita oletetaan arvatuksi jo ennen kuin ne voidaan tietää ja todistaa”.⁷⁶

Tässä on pääpiirtein kuvattuna klassinen tieteellinen menettelytapa, jota yleensä pidetään päättelyn perusnäkemyksenä: hypoteettis-deduktiivinen menetelmä.⁷⁷ Ensin arvataan käsitteiden suhde aineistoon (hypoteesin esittäminen eli abduktio), sitten otetaan selvää niiden luonteesta (induktio) ja todistetaan hypoteesien seuraukset oikeiksi (deduktio). Abduktiovaiheessa luotetaan intuitioon, joka tarkoittaa sekä Freudilla että esimerkiksi Arthur Schopenhauerilla kokemusta tässä ja nyt havaitusta — ei järkeä, joka nojaa abstraktioihin.⁷⁸ Intuitio vastaa mielijohdetta (Einfall), jolla on keskeinen osa psykoanalyysissa. Induktion ja deduktion avulla käsityksistä tehdään käyttökelpoisia ja ristiriidattomia.
      Freud tähdensi toistuvasti psykoanalyysin kokemusperäisyyttä: viime kädessä kokemus ja havaintojen teko ohjaa tieteellisten käsitysten muodostumista.⁷⁹ Psykoanalyyttinen totuusteoria yhdistää siis vastaavuusteoriaa ja pragmaattista teoriaa, ja pragmatiikka alistetaan kokemukselle, koska kliininen menestys ratkaisee kelpoisuuden.⁸⁰ Menestys ei kuitenkaan voi ratkaista kelpoisuutta lopullisesti: mehän voimme toimia menestyksekkäästi ristiriitaistenkin käsitysten varassa (ex falso sequitur quodlibet). Niinpä psykoanalyyttinen totuudenetsintä on päättymätöntä toimintaa, jonka kuluessa mikä tahansa käsitys voidaan ottaa tarkistuksen kohteeksi.
      Psykoanalyyttinen spekulaatio (johon Freud oli mielistynyt) puolestaan muistuttaa matemaattis-aksiomaattista menetelmää. Jostakin olettamuksesta johdetaan sen seuraukset sitoutumatta olettamuksen totuuteen:

”– – meidän on sallittua tai pikemminkin meidän velvollisuutemme on ensin viedä jokin olettamus loogiseen johtopäätökseensä asti, kunnes se joko kaatuu tai saa vahvistuksen.”⁸¹

Freudin ja muiden metapsykologisille spekulaatioille (fantasioille eli hypoteeseille) on siksi osattava antaa oikea arvo: niitä ei esitetä sellaisin totuusvaatein kuin kliinisiä teorioita, ja niiden uskottavuus ilmenee vasta kun aksioomain seuraukset on selvitetty ja niitä voidaan koetella. Freudin kuolemanviettiteoria (erityisesti kirjoituksessa ”Mielihyväperiaatteen tuolla puolen”) tarjoaa esimerkin tuollaisesta kehittelystä. Freud kuvasi omaa suhtautumistaan näin:

”Minulta voitaisiin kysyä, olenko minä itse vakuuttunut tässä kehitellyistä olettamuksista. Vastaukseni kuuluu, etten ole itse vakuuttunut niistä enkä yritä saada muita ihmisiä vakuuttuneiksi. Tai tarkemmin sanoen en tiedä, kuinka pitkälle uskon niihin. Minusta vakuuttumisen tunteenomaisen tekijän ei pitäisi lainkaan vaikuttaa tässä asiaan. Onhan mahdollista seurata jotakin ajatuskulkua niin pitkälle kuin se johtaa vain tieteellisestä mielenkiinnosta tai, mikäli niin halutaan sanoa, kuin advocatus diaboli, joka silti ei ole myynyt itseään paholaiselle. – – Tämänlaatuinen ajatuksen kehittely loppuunsa ei kuitenkaan ole mahdollista muuten kuin jatkuvasti yhdistelemällä tosiasia-aineistoa pelkästään ajateltuun ja siten etääntymällä kauaksi empiirisistä havainnoista.”⁸²

Tällainen varauksellinen pohdiskelu on kaukana muutamien Freudin kriitikoiden maalailemasta ”vahingollisesta ideologisesta vallankäytöstä”.
      Freudin kirjoituksissa on monia kiinnostavia vihjauksia, joiden seurauksia hän ei lähemmin kehittele. Kiinnostavalta vaikuttaa esimerkiksi Freudin viittaus fysiologian tai kemian ”kuvakieleen” (Bildersprache), joka tuntuu lähestyvän Ludwig Wittgensteinin kielipeli-käsitettä.⁸³ Ovatko luonnontieteet vain kuvakieltä tai kielipelejä, joiden vakuuttavuus perustuu niiden tuttuuteen?⁸⁴ — Vaikuttaa siltä, etteivät Freudin tieto-opilliset käsitykset olleet vanhoillisia eivätkä kaavamaisia, vaan hän yhdisteli eri teorioita omintakeisella tavalla, mikä johti hänet vapaaksi positivismin kahleista. Toisaalta syntyy vaikutelma, ettei hän aina osannutkaan seurata kiinnostavimpia ideoitaan.
      Ilmeisen antipositivistinen piirre on esimerkiksi lääkärin persoonallisuuden ottaminen mukaan hoidon onnistumiseen vaikuttavaksi tekijäksi. Luontevimmalta tuntuisi ajatella, että lääkärin määräämä lääke se joko parantaa potilaan tai ei paranna ja tätä voidaan havainnoida kokemusperäisesti. Mutta kuinka ottaa huomioon ”lääkärintakkiefekti”, joka voi ilmetä vaikkapa siten, että tohtori Mäkisen määräämä Prozac® tehoaa paremmin kuin tohtori Jokisen? Ilmiö ei rajoitu psyykkisiin sairauksiin, vaikka Freud seuraavassa niihin keskittyykin:

”Ei ole nykyaikainen väite vaan muinaisten lääkärien toteamus, ettei näitä [sielullisia] sairauksia paranna lääke vaan lääkäri, toisin sanoen lääkärin persoonallisuus, sikäli kuin hän harjoittaa psyykkistä vaikutusta sen kautta.”⁸⁵

Tässä on parantavaksi tekijäksi nostettu subjektiivinen tekijä, jota ei juuri käy mitaten määritteleminen. Vaikutusta voidaan toki tutkia selvittämällä eri lääkärien hoitotuloksia, mutta siinä ei paneuduta itse vaikutuksen laatuun, joka voidaan tavoittaa fenomenologisin menetelmin mutta ei positivistisin.⁸⁶ Tämä asettaa vaatimuksia myös lääkärin persoonan kouluttamiselle.

Tiedolliset hyveet

Psykoanalyysi pyrkii lisäämään yksilön itsetuntemusta ja valinnanvapautta sekä osoittamaan, kuinka tätä tavoitellaan. Tarkoituksena on siis tiedon lisääminen, ja päämääränä on tieto sinänsä, ei niinkään oireiden välitön lievittäminen, vaan lievittymisen oletetaan seuraavan tiedon lisääntyessä.⁸⁷ Tavoite vaikuttaa hyve-epistemologian mukaiselta: tietoa arvostetaan sinänsä, ja motivoivana tekijänä on tiedon lisääminen.⁸⁸ Voisimme sanoa, että psykoanalyysi pyrkii parantamaan potilasta akrasian eli tahdonheikkouden tai heikkoluonteisuuden tilasta,⁸⁹ ja tämä tapahtuu muun muassa samastumalla terapeuttiin eli jäljittelemällä häntä.⁹⁰ Akrasian tilasta potilas johdatetaan älyllisen itsehillinnän mahdollisuuteen, jossa hän kykenee käsittelemään mielensisältöjään vapaasti, ilman pakonomaisuutta.⁹¹ Psykoanalyysin ansiona on egon jaottelu autonomiseen ja defensiiviseen osaan,⁹² sillä tämä auttaa jäsentämään akrasian tilaa psykodynamiikan avulla. Kun psykoanalyysi saa vähitellen aikaan luonteenmuutoksen, itsehillintä tulee osaksi potilaan persoonallisuutta ja muuttuu todelliseksi hyveeksi.
      Linda T. Zagzebski luettelee esimerkiksi seuraavat älylliset hyveet: harkitsevaisuus, hellittämättömyys, nöyryys, tarmokkuus, joustavuus, rohkeus, huolellisuus, avarakatseisuus, rehtiys, itsenäisyys, oivaltavuus, vapaus toiveajattelusta ja kyllääntyneisyydestä.⁹³ On myös osattava tasapainottaa eri hyveitä keskenään tilanteen vaatimusten mukaan, ja on osattava tasapainottaa yksityisiä hyveitä ääripäidensä välillä (huolimattomuus – huolellisuus – saivartelu). Hyveiden vaikutus- ja toiminta-alat menevät käytännön elämässä usein hiukan päällekkäin. ”Ylätason” hyveeksi, joka koordinoi älyllisiä hyveitä keskenään sekä moraalisten hyveiden kanssa, Zagzebski ehdottaa käytännön viisautta, Aristoteleen fronēsista.⁹⁴ Tällaisen elämänhallinnan tavoittamiseen voidaan psykoanalyyttisen hoidon sanoa potilaita ohjaavan.
      Kaikki psykoanalyytikot eivät välttämättä noudata hyveitä, vaan jotkut turvautuvat dogmatismiin ynnä muihin paheisiin, joilla kartetaan tiedollista kosketusta todellisuuteen.⁹⁵ Voidaan kysyä, ovatko tällaiset terapeutit psykoanalyytikkoja muutoin kuin nimellisesti. Psykoanalyysin kriitikot ovat usein keskittyneet arvioimaan tällaisten analyytikkojen toimintaa ja antaneet ymmärtää, että nämä analyytikot edustaisivat psykoanalyysin parhaimmistoa, että näiden toiminta olisi hyvää psykoanalyysia, ja sivuuttavat analyytikot, jotka työssään ja kirjoituksissaan noudattavat älyllisiä hyveitä; samalla kriitikot sivuuttavat sen, että ongelmasta käydään kriittistä keskustelua psykoanalyysin piirissä. Näin menetellessään kriitikot tuskin menettelevät kovin hyveellisesti.

Filosofia psykoanalyysin näkökulmasta

Kun olemme tarkastelleet vaatimuksia, joita psykoanalyysille voidaan filosofian näkökulmasta esittää, tuntuu kohtuulliselta, vaikkakin hiukan huimapäiseltä kääntää katseen suunta ja tutkia, mitä psykoanalyysi voisi lausua filosofianharjoituksesta. Aihetta ei ole paljon käsitelty, ja seuraavat huomiot perustuvat lähinnä Sigmund Freudin ja Reuben Finen kirjoituksiin. Käsittelen ensin filosofiaa ylimalkaan, sitten ymmärtämistä ja lopuksi skeptisismiä.

Filosofia ylimalkaan

Psykoanalyysin historioitsija Reuben Fine arvioi psykoanalyysin ja filosofian suhdetta melko suorasukaisesti ja esittää kaksi tärkeää huomiota:

1. Psykoanalyysi suhtautuu kriittisesti kaikkiin olemassa oleviin filosofian suuntauksiin. Jonkin filosofian kaavamainen soveltaminen voi olla merkki puolustusoperaatiosta.
2. Kaikki filosofointi, jota ei ole edeltänyt oman persoonallisuuden kriittinen läpivalaisu, on kyseenalaista. Kuinka voitaisiin ilman analyysia selvittää, mikä osuus superegon komennoilla ja estoilla sekä ajeerauksella on filosofianharjoittamisen taustavaikuttajina?⁹⁶

Freud oli selvillä siitä, että esiymmärryksemme ja odotuksemme vaikuttavat havaintoihimme. Tämä ilmenee erityisesti väärinlukemisten yhteydessä.⁹⁷ Lisäksi hän huomauttaa, että virhesuorituksia voi esiintyä myös arvostelmien yhteydessä:

”Mutta pyydän harkitsemaan, eikö ole syytä laajentaa samoja näkökohtia koskemaan myös paljon tärkeämpiä arvostelmavirheitä, joita sattuu ihmiselämässä ja tieteessä. Vain erittäin valikoiduille ja hioutuneille yksilöille näyttää olevan mahdollista estää havaitun ulkoisen todellisuuden kuvan muuntumista, niin kuin sille muutoin käy sen joutuessa kosketuksiin havaitsijan sielunelämän yksilöllisten piirteiden kanssa.”⁹⁸

Kiinnostavaa kylläkin, psykoanalyysin kannalta ihanteelliseksi filosofianharjoittamiseksi osoittautuu Ludwig Wittgensteinin työ, jossa ei rakenneta defensiivisiä järjestelmiä vaan ratkaistaan vastaantulevia ongelmia sitä mukaa kuin ne ilmenevät, ”osoitetaan kärpäselle tie ulos kärpäslasista”.⁹⁹
      Filosofian psykoanalyyttinen mestarointi on sikäli huimapäistä, ettei psykoanalyysi voi astua filosofian ulkopuolelle vaan esittäessään kannanottojaan se olettaa jo oikeiksi tiettyjä filosofisesti analysoituvia käsityksiä. Yritykseemme on siis suhtauduttava tietyin varauksin. Toisaalta on noudatettava kantaa, jonka mukaan argumenttien pätevyyttä ei pidä ratkaista niiden syntyhistorian (genesiksen) vaan sisällön nojalla.
      Psykoanalyysi kyllä kehittyi filosofisesta maaperästä,¹⁰⁰ mutta suuriin filosofeihin Freud suhtautui hienoisin varauksin:

”Psykoanalyysi ei ole sellainen järjestelmä kuin filosofiset järjestelmät, jotka lähtevät muutamista tarkoin rajatuista peruskäsitteistä, koettavat niiden avulla sulkea piiriinsä koko maailmankaikkeuden, ja kun ne on saatettu valmiiksi, ei uusille löydöille eikä uusille näkemyksille enää ole tilaa”.¹⁰¹

Freud arvostelee tiettyä metafyysistä perinnettä, jossa koko maailma yritetään selittää muutamien peruskäsitteiden avulla, suurena huipentumana G. W. F. Hegelin järjestelmä. Totuuden nimissä on mainittava, ettei Freud itsekään kyennyt aina välttämään tuollaisen filosofoinnin — metafyysisen spekulaation — houkutuksia. Joka tapauksessa Freud tuntuu tässä esittävän samansuuntaista kritiikkiä kuin Charles S. Peirce, joka arvosteli ”yhden idean filosofeja”. Arvostelun kohteena on yleensä ottaen idealistinen filosofia.¹⁰² — Toisessa kirjoituksessa Freud moittii filosofeja, jotka käsittävät psyykkisyyden liian ahtaasti eivätkä voi hyväksyä tiedostumattoman sielunelämän ideaa.¹⁰³
      Kiinnostavaa kyllä Freud erottaa tieteen ja filosofian toisistaan ja pitää filosofiaa melkeinpä samanlaisena tieteen vastustajana kuin uskontoa, tosin paljon vähäisempänä kuin kristinuskoa.¹⁰⁴ Tällainen vastakkainasettelu vaikuttaa nykyään liioittelevalta, sillä filosofian tärkeänä tehtävänä on ilmaista täsmällisesti tieteen menettelytavat. Lisäksi sekä filosofin että psykoanalyytikon tehtävänä on ilmeisen (evidentin) kyseenalaistaminen. — 1930-luvulla Freud hyökkäsi tieteellistä relativismia eli ”tieteen anarkismia” vastaan ja piti sitä poliittisen anarkismin vastineena:

”Sen edustajien kaltaisia täydellisiä nihilistejä on varmasti ollut olemassa jo aikaisemminkin, mutta nyt näyttää modernin fysiikan suhteellisuusteoria lopullisesti nousseen heille päähän. Heidän lähtökohtanaan tosin on tiede, mutta tätä he vaativat kumoamaan itsensä, tekemään itsemurhan – –.”¹⁰⁵

      Tärkeässä artikkelissaan ”psykoanalyysin kiinnosteista” Freud huomauttaa, että filosofia voidaan ottaa psykoanalyysin kohteeksi, sillä filosofiset opit ja järjestelmät ovat yksityisten ihmisten aikaansaannoksia ja filosofin persoonallisuudella on suuri merkitys hänen näkemystensä kannalta, yhtä lailla kuin taiteilijan persoonallisuus vaikuttaa taiteilijan luomistyöhön.¹⁰⁶ Psykoanalyysin avulla voidaan esittää persoonallisuuden psykografia: kuinka rakenteelliset seikat ja elämänhistoria vaikuttavat toisiinsa. Filosofisten käsitysten arvoa tuntuisi horjuttavan se, että eri filosofit saattavat päätyä samoista lähtökohdista aivan erilaisiin käsityksiin, muun muassa painottamalla eri seikkojen merkitystä eri tavoin, mutta kuten Freud huomauttaa, ”jonkin opin psykologinen määräytyneisyys ei sulje pois sen tieteellisyyttä”. Paljastaessaan filosofisten käsitysten subjektiivisia ja yksilöllisiä motivaatioita psykoanalyysi voi osoittaa järjestelmien heikkoja kohtia, vaikka varsinainen filosofinen kritiikki ei psykoanalyysin tehtäviin kuulukaan.
      Psykoanalyysia on koetettu yhdistää muutamiin filosofisiin suuntauksiin, erityisesti eksistentialismiin (Rollo May, R. D. Laing), marxilaisuuteen (Wilhelm Reich, Erich Fromm, Herbert Marcuse), strukturalismiin (Jacques Lacan), hermeneutiikkaan (Paul Ricœur, Alfred Lorenzer) ja diskurssianalyysiin (Michael Billig), mutta yritykset ovat kiistanalaisia, koska psykoanalyysin ja kyseisten oppien tavoitteet eroavat ratkaisevasti ja yhdistämiset ovat johtaneet psykoanalyysin yksipuolistumiseen: psykoanalyysi ei enää ole päämäärä sinänsä vaan väline.¹⁰⁷

Ymmärtäminen

Psykoanalyyttisessa hoidossa on tähdennetty ymmärtämisen merkitystä ja määritelty se toisen yksilön yksityistä kokemusmaailmaa koskevaksi tiedoksi, joka on saatu käyttämällä hyväksi havainnoitsijassa heränneiden vasteiden kokonaisuutta.¹⁰⁸ Ymmärtämisen vastakohtana on atomistinen havainto, joka perustuu mitattaviin ja kokeellisesti todennettaviin käyttäytymispiirteisiin ja joka pyrkii sulkemaan affektiiviset seikat tarkastelun ulkopuolelle. Vielä täsmällisempää olisi puhua laadullisen ja määrällisen tutkimustavan erosta. Veikko Tähkä puolustaa holistisen ymmärtämisen tieteellisyyttä:

”Jos tieteellisen observoinnin päämäärä on saada kohteesta niin luotettavaa, käyttökelpoista ja puolueetonta tietoa kuin mahdollista, tutkimusmenetelmän valinnan tulisi määräytyä observoitavien ilmiöiden mukaisesti eikä päinvastoin. – – Ymmärtäminen tieteellisessä mielessä saavutetaan observoijan kokevan ja vastaanottavan mielen erilaisten emotionaalisten ja rationaalisten lukemien kurinalaisen ja integratiivisen hyväksikäyttämisen kautta.”¹⁰⁹

Ymmärtäminen edellyttää myös sitä, että suora kausaalisuus on korvattava ”vähemmän jyrkällä determinismin käsitteellä”, ”enemmän tai vähemmän” -asteikolla.¹¹⁰ Tällainen käsitys ottaa ihmisen kognitiivisen toiminnan luonteen laajemmin huomioon kuin perinteinen tieto-oppi, ja Tähkän painotus sopii yhteen hyve-epistemologian kanssa, joka on kritisoinut tieto-opin atomistisuutta ja itse asiassa osittain palannut antiikinajan käsityksiin.¹¹¹
      Psykoanalyyttisessa hoidossa pyritään käyttämään kurinalaisella tavalla hyväksi terapeutin affektiivisia vasteita, ja ilmiötä on jäsennetty vastatransferenssin käsitteen avulla.¹¹² Yhtä lailla hyve-epistemologia ottaa huomioon sen, että tuntemukset (feelings) vaikuttavat yksilön motivaatioon ja käsityksenmuodostusprosesseihin. Jo ”vakuuttumisen elämys” perustuu tietynlaiseen tuntemukseen, ja kiihtymystila vaikuttaa käsityksiimme.¹¹³ Veikko Tähkä ja Linda T. Zagzebski painottavat molemmat sitä, ettei tuntemuksia ja affektiivisia vasteita ole suinkaan pidettävä tiedon estäjinä ja vihollisina vaan olennaisina osatekijöinä tiedon saavuttamisessa.¹¹⁴ Vastakkaisen kannan mukaan ihmisen päättely sujuisi parhaiten, jos hän toimisi tunteettoman koneen lailla! Toisaalta on huomattava, että jos tunteille annetaan liiaksi valtaa, ne sokaisevat meidät todellisuudelta. Tässäkin asiassa on siis löydettävä ”kultainen keskitie” eli hyveellinen vaihtoehto kahden ääripään väliltä: on ehkäistävä haitat ja korjattava talteen hyödyt. Psykoanalyysi ohjaa analysoimaan kriittisesti niitä tuntemuksia, jotka toimivat puolustusoperaatioiden palveluksessa, ja tarjoaa näin tärkeän lisän motivaatioperustaiseen tieto-oppiin.

Skeptisismi

Tietyt kattavan skeptisismin muodot ovat meidän aikanamme mahdollisia lähinnä siksi, että niiden juuret ovat kaukana menneisyydessä, ajassa jolloin ihmiset eivät ymmärtäneet itseään eivätkä ympäristöään niin paljon kuin nykyään.¹¹⁵ Tuon skeptisismin olemassaolo johtuu enemmän vitkasta kuin episteemisistä ansioista. Jos skeptisismi syntyisi vasta meidän aikanamme, se olisi hahmoltaan toisenlaista ja tuskin täydellistä, koska olemme päässeet perille aistifysiologiasta, neurofysiologiasta, kognition luonteesta, affekteista ynnä muista havaintoon ja ymmärtämiseen liittyvistä perusasioista. Ehdottoman skeptisismin on käynyt kuin uskonnon: tietämyksen lisääntyessä sen asema on käynyt yhä ahtaammaksi, ja voi olettaa, että jos kehitys jatkuisi samanlaisena, se katoaisi vähitellen kokonaan. Tosin uskonto näkyy katoavan hitaammin kuin valistuksen aikana odotettiin. Kenties uskonto ja skeptisismi liittyvät ihmisten tiedostumattomiin tarpeisiin ja niille riittää siksi tarvetta. John Wisdomin mukaan täydellisessä skeptisismissä vaaditaan liikaa ehdottomuuttta, loogista puhtautta ja täydellistä tietoa.¹¹⁶
      Psykoanalyysin näkökulmasta täydellinen skeptisismi ilmentää perusluottamuksen häiriötä ja pessimististä tilaa, jota Freud nimitti melankoliaksi.¹¹⁷ Voitaneen olettaa, että varhaislapsuuden pettymysten ja skeptisismin välillä vallitsee heikko yhteys.¹¹⁸ Täydellisessä skeptisismissä, kuten muussakin filosofoinnissa, on kysymys siitä, että sijoitamme (projisoimme) sisäisiä prosessejamme ulkomaailmaan ja projektiot ottavat tieteellisten spekulaatioiden hahmon. Sen sijaan fallibilismi eli maltillinen kattava epäily ilmentää normaalia varovaisuutta ja ottaa huomioon erehtyväisyytemme. Olisimme tyhmänrohkeita, jos emme tunnustaisi käsitystemme haurautta ja väliaikaisuutta. Fallibilismi sanoo, että tietomme on erehtyväistä ja vajavaista. Skeptisismillä on merkitystä sisäisten ristiriitojen osoittajana, ei oppina jonka takia olisi luovuttava kaikesta tiedosta.¹¹⁹ — Fallibilismi tulee psykoanalyysiin myös sen huomion kautta, että ego ei ole isäntä omassa talossaan¹²⁰
      Skeptisismi nojaa atomistiseen, ei prosessuaaliseen tiedonkäsitykseen. Vaikka kaikkia skeptisiä argumentteja ei voitane tietoteoriassa torjua tyyten, vastaa prosessuaalinen tiedonkäsitys René Descartesin kahteen ensimmäiseen skeptiseen argumenttiin: aistien pettävyyteen ja unennäön mahdollisuuteen.¹²¹ En voi tietää, pettävätkö aistini minua juuri nyt tai näenkö unta juuri nyt, mutta tapahtumain edetessä se käynee selväksi, edellyttäen että uskon voivani luottaa muistiini ja vertailla eriaikaisia tajunnansisältöjäni (tämä on hyveellistä, kuten hyve-epistemologia opettaa). Mitä tulee ilkeän demonin paradoksiin, siihen on vastattava eri tavoin. Nykyihmiselle esimerkki lienee selvempi hullun tiedemiehen kuvauksena:

Kuvitelkaamme, että olen maljassa elävät aivot, joihin ilkeä tiedemies syöttää tietokoneen avulla havaintoja (hiukan niin kuin elokuvassa The Matrix) ja saa minut uskomaan virheellisiä asioita, kuten sen, että istun nyt kotona kirjoittamassa artikkeliani. Kaikki kokemukseni ja käsitykseni ovat kuitenkin tuon tiedemiehen aikaansaannosta. Kuinka voisin nyt tai vastaisuudessa tietää, että tuo kuvaus ei ole totta?¹²²

Vastaus kuuluu: en mitenkään. Jos todellakin olisin maljassa elävät aivot, joita hullu tiedemies manipuloi, en voisi saada sitä koskaan tietooni, koska määritelmän nojalla hän luo havaintoni ja käsitykseni. Parhaiten (hyveellisimmin) menettelen jatkaessani elämää ikään kuin se olisi täyttä totta ja toimiessani parhaan tietoni mukaan. Maljaelämäni valjennee minulle joskus, jos on valjetakseen. (Lisäksi kantaa tukee se, että emme edellytä täydellistä vaan asteittaista varmuutta ja että paradoksin kuvaama tilanne on äärimmäisen epätodennäköinen ja epäuskottava. Tämä on kuitenkin heikko perustelu.) Sama pätee solipsistisiin oletuksiin. Vaikka antisolipsistisen ratkaisun tueksi ei löydy tukea aistikokemuksesta,¹²³ on toisten ihmisten olemassaolon olettaminen hyveellistä, koska vaihtoehtona olisi oletus omasta kaikkivoipuudesta, johon koko maailmankaikkeus sisältyy. — Virke ”Olen maljassa elävät aivot, joita hullu tiedemies manipuloi” ilmaisee sellaisen asiaintilan, jonka mukaisesti kukaan ei tosissaan kuvittelisi elävänsä. Kysymyksessä on filosofinen ajatusleikki, ja Wittgensteinin hengessä sitä on tarkasteltava kielellisenä muodosteena, joka johtaa käyttäjänsä umpikujaan. Tällaiset ongelmat ratkeavat ymmärtämällä ne.¹²⁴ Wittgensteinin kielikuvaa käyttäen voisimme sanoa, että nämä ongelmat eivät muistuta lankasykkyrää, joka selviää, kun vedämme langan päistä, vaan solmua, joka kiristyy sitä tiukemmaksi, mitä kovemmin langan päistä vedämme. Vetämisen asemesta meidän on avattava solmu.¹²⁵
      Kuten todettua, hypoteesien ja teoriain kelpoisuutta ei voida määrittää syntyhistorian (genesiksen) perusteella. Päteekö tämä arvosteluun, jota tässä kohdistetaan skeptisismiin? Täydellisessä skeptisismissä ei ole kysymys empiirisesti koeteltavista väitteistä vaan kielellisistä ilmaisutavoista, jotka ovat kielellisesti mahdollisia mutta empiirisesti epäselviä. Kieli käy niin sanoaksemme tyhjää¹²⁶ ja synnyttää sekaannuksia. Näiden ilmaisutapojen sisältö saattaa vedota sisimpiin toiveisiimme tai pelkoihimme ja otamme ne täydestä. Niiden lumovoimaa voidaan hälventää muun muassa osoittamalla paitsi niiden kielellisyys myös niiden syntyhistoria. Tämä vastaa solmun avaamista.
      Vaikka tietomme on vajavaista, tuntuu järkevältä olettaa, että ihminen voi luottaa huolelliseen havainnointiin ja päättelyyn ja että hänen erehtyessään muut häntä tukevat ja oikaisevat: ”Logiikka perustuu yhteisöllisyyden periaatteeseen.”¹²⁷

Lopuksi

Tietoteorian kannalta kiinnostavin psykoanalyysin suuntauksista on klassinen psykoanalyysi, erityisesti Sigmund Freudin myöhäiskirjoitukset. Tämä suuntaus tuntuu lepäävän vakaammalla perustalla kuin eräät psykoanalyysin nykyvirtaukset. Vaikka Freud ei esittänytkään tieto-oppiaan järjestelmällisessä muodossa, hänen työnsä osoittaa, että positivismin ja konstruktivismin välistä keskitietä kannattaa tavoitella. Psykoanalyysin tietoteoriasta voidaan erottaa kolme peruspilaria, joihin psykoanalyysin tieteellisyys nojaa: terveen järjen realismin mukaan tiede lähtee liikkeelle arkisesta järjenkäytöstä ja jalostaa sitä; hyve-epistemologia tarjoaa uskottavan kuvan inhimillisestä tiedonhankinnasta; fallibilismi torjuu skeptisistiset argumentit, vaikka ei niitä tyystin kumoakaan.

VIITTEET

KIRJALLISUUS

Ahumada, Jorge L. 1997: Toward an Epistemology of Clinical Psychoanalysis. — Journal of the American Psychoanalytic Association 2 (45. vsk.), s. 507–530.
Ambrose, Alice 1986: The Changing Face of Philosophy. — Ludwig Wittgenstein: Critical Assessments IV (edited by Stuart Shanker), s. 416–429. Croom Helm, London.
Aristoteles 1989: Nikomakhoksen etiikka. Suomentanut ja selitykset laatinut Simo Knuuttila. Teokset VII. Gaudeamus, Helsinki.
Axtell, Guy 1997: Recent Work on Virtue Epistemology. — American Philosophical Quarterly 1 (34. vsk.), s. 1–26.
Canetti, Elias 1998: Joukko ja valta. Suomentanut Markus Lång. Loki-Kirjat, Helsinki. [Masse und Macht, 1960.]
Connolly, John M. — Keutner, Thomas 1988: Introduction: Interpretation, Decidability, and Meaning. — Hermeneutics Versus Science? Three German Views (toim. John M. Connolly & Thomas Keutner), s. 1–67. University of Notre Dame Press, Notre Dame.
Derrida, Jacques 1967: L’écriture et la différence. Seuil, Paris.
Fine, Reuben 1990: The History of Psychoanalysis. New Expanded Edition. Jason Aronson, Northvale. [1979.]
Fisher, Seymor — Greenberg, Roger P. 1996: Freud Scientifically Reappraised: Testing the Theories and Therapy. John Wiley, New York.
Freud, Sigmund 1940: „Psychoanalyse“ und „Libidotheorie“. [1923.] — Gesammelte Werke XIII, s. 211–233. Imago, London.
Freud, Sigmund 1942: Über Psychotherapie. [1905.] — Gesammelte Werke V, s. 13–26. Imago, London.
Freud, Sigmund 1943a: Die zukünftigen Chancen der psychoanalytischen Therapie. [1911.] — Gesammelte Werke VIII, s. 104–115. Imago, London.
Freud, Sigmund 1943b: Zur Dynamik der Übertragung. [1912.] — Gesammelte Werke VIII, s. 364–374. Imago, London.
Freud, Sigmund 1943c: Ratschläge für den Arzt bei der psychoanalytischen Behandlung. [1912.] — Gesammelte Werke VIII, s. 376–387. Imago, London.
Freud, Sigmund 1943d: Das Interesse an der Psychoanalyse. [1913.] — Gesammelte Werke VIII, s. 389–420. Imago, London.
Freud, Sigmund 1946a: Triebe und Triebschicksale. [1915.] — Gesammelte Werke X, s. 210–232. Imago, London.
Freud, Sigmund 1946b: Das Unbewußte. [1915.] — Gesammelte Werke X, s. 264–303. Imago, London.
Freud, Sigmund 1946c: Trauer und Melancholie. [1916.] — Gesammelte Werke X, s. 428–446. Imago, London.
Freud, Sigmund 1948: Die Widerstände gegen die Psychoanalyse. [1925.] — Gesammelte Werke XIV, s. 99–110. Imago, London.
Freud, Sigmund 1954: Arkielämämme psykopatologiaa. Unohtamisesta, virhesanonnoista, virheteoista, taikauskosta ja erehdyksistä. Suomentaneet Martti Takala ja Marjatta Santala. Otava, Helsinki. [Zur Psychopathologie des Alltagslebens, 1904.]
Freud, Sigmund 1964: Johdatus psykoanalyysiin. Suomentanut Erkki Puranen. Gummerus, Jyväskylä. [Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1917, & Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1932.]
Freud, Sigmund 1968: Unien tulkinta. Suomentanut Erkki Puranen. Gummerus, Jyväskylä. [Die Traumdeutung, 1900.]
Freud, Sigmund 1971: Seksuaaliteoria. Suomentanut Erkki Puranen. Gummerus, Jyväskylä.
Freud, Sigmund 1972: Ahdistava kulttuurimme. Suomentanut Erkki Puranen. Gummerus, Jyväskylä. [Das Unbehagen in der Kultur, 1930.]
Freud, Sigmund 1993: Johdatus narsismiin ja muita esseitä. Suomentanut Mirja Rutanen. Love Kirjat, Helsinki. [Zur Einführung des Narzißmus, 1914, & Jenseits des Lustprinzips, 1920, & Das Ich und das Es, 1923, & Aus der Geschichte einer infantilen Neurose, 1918.]
Freud, Sigmund 1998a: Muuan psykoanalyysin vaikeus. Suomentanut Markus Lång. — Psykologia 1 (33. vsk.), liite, s. 4–7. [Eine Schwierigkeit der Psychoanalyse, 1917.]
Freud, Sigmund 1998b: Konstruktiot analyysissa. Suomentanut Markus Lång. — Psykologia 1 (33. vsk.), liite, s. 11–16. [Konstruktionen in der Analyse, 1937.]
Freud, Sigmund 1998c: Muistiinpano ”Ihmelehtiöstä”. Suomentanut Markus Lång. — Synteesi 1 (17. vsk.), s. 2–4. [Notiz über den „Wunderblock“, 1925.]
Freud, Sigmund 2000: Analyysin päättyminen ja päättymättömyys. Suomentanut Markus Lång. — Psykologia 3 (35. vsk.), liite, s. 5–20. [Die endliche und die unendliche Analyse, 1937.]
Gay, Peter 1990: Freud. Suomentaneet Mirja Rutanen ja Anna Rutanen. Otava, Helsinki. [Freud: A Biography, 1989.]
Gettier, Edmund 1963: Is Justified True Belief Knowledge? — Analysis 6 (23. vsk.), s. 121–123.
Goldberg, Arnold 1997: Three Forms of Meaning and Their Psychoanalytic Significance. — Journal of the American Psychoanalytic Association 2 (45. vsk.), s. 491–506.
Goodman, Nelson 1954: Fact, Fiction, and Forecast. The Athlone Press, London.
Grünbaum, Adolf 1984: The Foundations of Psychoanalysis: A Philosophical Critique. University of California Press, Berkeley.
Habermas, Jürgen 1971: Die universalitätsanspruch der Hermeneutik. — Hermeneutik und Ideologiekritik (herausgegeben von Jürgen Habermas & Dieter Heinrich & Jacob Taubes), s. 120–159. Suhrkamp, Frankfurt a. M.
Habermas, Jürgen 1973²: Erkenntnis und Interesse. Mit einem neuen Nachwort. Suhrkamp, Frankfurt. [1968.]
Heinimaa, Markus 1988: ”Filosofia terapiana” -metafora Wittgensteinin myöhäisfilosofiassa. Pro gradu. Helsingin yliopiston filosofian laitos.
Ikonen, Pentti — Rechardt, Eero 1994: Thanatos, häpeä ja muita tutkielmia. Nuorisopsykiatriaterapia-säätiö, Helsinki.
Illes, Peter 1996: Wahrheitstheorien bei Sigmund Freud: Von der Korrespondenz zur Art Performance. Eine pragmatisch-ästhetische Untersuchung. Tectum, Marburg.
Jakobson, Roman 1990: On Language. Edited by Linda R. Waugh & Monique Monville-Burston. Harvard University Press, Cambridge (Mass.).
Jones, Ernest 1953: Sigmund Freud, Life and Work 1: The Young Freud, 1856–1900. Hogarth Press, London.
Kant, Immanuel 1919¹¹: Kritik der reinen Vernunft. Felix Meiner, Leipzig. [1781.]
Katzoff, Charlotte 2001: Epistemic Virtue and Epistemic Responsibility. — Dialectica 2 (55. vsk.), s. 105–118.
Kinnunen, Aarne 2000: Estetiikka. WSOY, Helsinki.
Knoblauch, Steven H. 2000: The Musical Edge of Therapeutic Dialogue. The Analytic Press, Hillsdale.
Kvanvig, Jonathan L. 1992: The Intellectual Virtues and the Life of the Mind: On the Place of the Virtues in Epistemology. Rowman & Littlefield, Lanham.
Köhler, Thomas 1996: Anti-Freud-Literatur von ihren Anfängen bis heute. Zur wissenschaftlichen Fundierung von Psychoanalyse-Kritik. Kohlhammer, Stuttgart.
Lammenranta, Markus 1993: Tietoteoria. Gaudeamus, Helsinki.
Lazerowitz, Morris 1986: Freud and Wittgenstein. — Ludwig Wittgenstein: Critical Assessments IV (edited by Stuart Shanker), s. 430–449. Croom Helm, London.
Lesche, Carl 1978: Psykoanalyysin tieteenteoriaa. — Psykoanalyysin ja psykoterapian suuntauksia (toim. Yrjö O. Alanen & Veikko Tähkä), s. 211–230. Weilin+Göös, Espoo.
Lorenzer, Alfred 1985: Die Wahrheit der psychoanalytischen Erkenntnis: Ein historisch-materialistischer Entwurf. Fischer, Frankfurt a. M.
Lång, Markus 1998: Teksti metakognitiivisena artefaktina. Sanataiteen ja säveltaiteen ontologiaa. — Synteesi 4 (17. vsk.), s. 82–94. <URI:http://www.helsinki.fi/~mlang/metakognitio.html>.
Lång, Markus 2001: Sigmund Freud, pragmatisti? Klassisen psykoanalyysin totuuskäsityksestä C. S. Peircen kirjoitusten valossa. — Semiosis — merkkien virtaa (toim. Sam Inkinen & Mauri Ylä-Kotola), s. 28–40. Taiteiden tiedekunnan julkaisuja C 24. Lapin yliopisto, Rovaniemi. <URI:http://www.helsinki.fi/~mlang/kuusamo.html>.
Malcolm, Norman 1965: G. E. Moore ihmisenä ja ajattelijana. Suomentaneet Seppo Kivinen ja Jaakko Hintikka. — G. E. Moore: Etiikan peruskysymyksistä, s. 14–39. Otava, Helsinki. [George Edward Moore, 1963.]
Maury, André 1980: Mitä on ”oikea käsitys”? — Totuus (toim. Ilkka Niiniluoto & Leila Taiminen), s. 123–130. Helsingin yliopiston filosofian laitoksen julkaisuja, 9. Helsingin yliopiston filosofian laitos, Helsinki.
Moore, G. E. 1965: Etiikan peruskysymyksistä. Suomentaneet S. Albert Kivinen ja Jaakko Hintikka. [A Defence of Common Sense, 1925, & Proof of an External World, 1939, & Ethics, 1912.]
Niiniluoto, Ilkka 1980: Johdatus tieteenfilosofiaan. Käsitteen- ja teorianmuodostus. Helsinki: Otava.
Niiniluoto, Ilkka 1983: Tieteellinen päättely ja selittäminen. Otava, Helsinki.
Ollinheimo, Ari — Vuorinen, Risto 1999: Metapsychology and the Suggestion Argument: A Reply to Grünbaum’s Critique of Psychoanalysis. Commentationes Scientiarum Socialium, 53. Suomalainen Tiedeakatemia, Helsinki.
Orange, Donna M. 1995: Emotional Understanding: Studies in Psychoanalytic Epistemology. Guilford Press, New York.
Peirce, Charles S. 2001: Johdatus tieteen logiikkaan ja muita kirjoituksia. Valinnut ja suomentanut Markus Lång. Vastapaino, Tampere.
Popper, Karl 1974: Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Suomentanut Paavo Löppönen. Otava, Helsinki. [The Open Society and Its Enemies, 1945.]
Popper, Karl 1995: Arvauksia ja kumoamisia. Tieteellisen tiedon kasvu. Suomentanut Eero Eerola. Gaudeamus, Helsinki. [Conjectures and Refutations. The Growth of Scientific Knowledge, 1963.]
Putnam, Hilary 1981: Reason, Truth and History. Cambridge University Press, Cambridge.
Rechardt, Eero 1984: Musiikillinen ajattelu, ruumiilliset merkitysskeemat ja symbolinen prosessi. — Synteesi 3 (3. vsk.), s. 83–94.
Ricœur, Paul 1965: De l’interprétation. Essai sur Freud. Seuil, Paris.
Rorty, Richard 2000: Pragmatism. — International Journal of Psycho-Analysis 4 (81. vsk.), s. 819–823.
Saks, Evelyn R. 1999: Interpreting Interpretation: The Limits of Hermeneutic Psychoanalysis. Yale University Press, New Haven.
Sauri, Pekka 1990: The Production of Psychological Knowledge as Communicative Interaction. [Diss.] Moniste. Brunel University, Uxbridge.
Smith, David Livingstone 1999: Freud’s Philosophy of the Unconscious. Studies in Cognitive Systems, 23. Kluwer, Dordrecht.
Specht, Ernst Konrad 1988: Literary-Critical Interpretation — Psychoanalytic Interpretation. Translated by John M. Connolly & Thomas Keutner. — Hermeneutics Versus Science? Three German Views (edited by John M. Connolly & Thomas Keutner), s. 153–169. University of Notre Dame Press, Notre Dame. [Litteraturwissenschaftliche Deutungen — Psychoanalytische Deutungen, 1984.]
Tarasti, Eero 1990: Bohuslav Martinu — tshekkiläinen sinfonikko. — Musiikkitiede 2 (2. vsk.), s. 83–118.
Tähkä, Veikko 1997²: Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. WSOY, Helsinki. [Mind and Its Treatment: A Psychoanalytical Approach, 1993.]
Webster, Richard 1995: Why Freud Was Wrong: Sin, Science, and Psychoanalysis. Harper Collins, London.
Velleman, J. David 1999: A Rational Superego. — The Philosophical Review 4 (108. vsk.), s. 529–558.
Westermarck, Edvard 1925⁵ = Edward Westermarck: The History of Human Marriage II. Macmillan, London. [1891.]
Wisdom, John 1953: Philosophy and Psycho-Analysis. Basil Blackwell, Oxford.
Wittgenstein, Ludwig 1974: Keskusteluja Freudista. [1942–46.] Toimittanut Rush Rhees. Suomentanut Heikki Nyman. — Parnasso 2 (24. vsk.), s. 85–93.
Wittgenstein, Ludwig 1975: Varmuudesta. Suomentanut Heikki Nyman. Taskutieto, 124. WSOY, Helsinki. [Über Gewißheit, 1969.]
Wittgenstein, Ludwig 1978: Zettel — filosofisia katkelmia. Julkaisseet G. H. von Wright ja G. E. M. Anscombe. Suomentanut Heikki Nyman. Taskutieto, 140. WSOY, Helsinki. [Zettel, 1967.]
Wittgenstein, Ludwig 1981: Filosofisia tutkimuksia. Suomentanut Heikki Nyman. Taskutieto, 155. WSOY, Helsinki. [Philosophische Untersuchungen, 1953.]
Wittgenstein, Ludwig 1982: Huomautuksia väreistä. Suomentanut Heikki Nyman. Taskutieto, 157. WSOY, Helsinki. [Bemerkungen über die Farben, 1977.]
Wittgenstein, Ludwig 1985: Huomautuksia matematiikan perusteista. Suomentanut Heikki Nyman. Taskutieto, 162. WSOY, Helsinki. [Bemerkungen über die Grundlagen der Mathematik, 1956.]
Wittgenstein, Ludwig 1988: Huomautuksia psykologian filosofiasta I. Toimittaneet G. E. M. Anscombe ja G. H. von Wright. Suomentanut Heikki Nyman. Taskutieto 170. WSOY, Helsinki. [Bemerkungen über die Philosophie der Psychologie I, 1980.]
Wittgenstein, Ludwig 1991: Filosofia. Toimittanut ja suomentanut Heikki Nyman. — Synteesi 1–2 (10. vsk.), s. 1–18. [Philosophie, 1933.]
Zagzebski, Linda Trinkaus 1996: Virtues of the Mind: An Inquiry into the Nature of Virtue and the Ethical Foundations of Knowledge. Cambridge University Press, Cambridge.