Artikkeli julkaistiin alun perin Altti Kuusamon juhlakirjassa
Semiosis — merkkien virtaa (toim. Sam Inkinen &
Mauri Ylä-Kotola), s. 28–40 (Rovaniemi 2001).
Tätä versiota on hiukan laajennettu.
Myöhempi versio julkaistu tekijän väitöskirjassa
”Psykoanalyysi ja sen soveltaminen
musiikintutkimukseen” (2004), s. 271–278.

I

Mikä on totuus?
(Joh. 18: 38.)

Harva filosofi on suhtautunut totuuteen niin intohimoisesti kuin Charles S. Peirce, eikä kukaan ole osoittanut totuudelle niin kouriintuntuvaa merkitystä kuin Sigmund Freud.
      Ihminen ei luonnostaan tiedä totuutta vaan hän joutuu lähestymään sitä askel askelelta. Järjen miekka on kaksiteräinen, sillä ainutlaatuinen järkemme auttaa meitä kyllä kohoamaan luonnonympäristön herraksi näyttäessään, miten asiat voisivat olla, mutta näin tehdessään järki joutuu kulkemaan kokemuksen edellä, osin arvaten, osin haparoiden, osin toiveitamme tyydyttäen. Järki pyrkii luonnostaan muodostamaan elostamme ja olostamme kokonaiskäsityksen, mutta järjen on palveltava useaa herraa samanaikaisesti: ulkomaailman olosuhteita, velvollisuudentuntoamme ja ruumiillisia tarpeitamme. Jälkimmäiset tekijät voidaan rinnastaa superegoon ja idiin, ja järkeä voidaan verrata egoon (Freud 1993: 121–168).
       Mitä totuus siis oikeastaan on? Kun tahdomme päästä perille totuuden käsitteestä, voimme tarkentaa sitä kolmella tavalla: teemme käsitteestä selkeän ja tarkan ja tutkimme sen käytännöllisiä vaikutuksia. Kaksi ensimmäistä kriteeriä (clair & distinct) ovat peräisin René Descartesilta ja G. W. Leibnizilta, ja Peircen pragmatismi toi mukaan kolmannen (Peirce 2001: 151–174 = CP 5.388–410 = EP 1: 124–141). Olemme tässä kiinnostuneet ennen kaikkea pragmatismin ja klassisen psykoanalyysin yhtäläisyydestä.

II

Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa.
(1. Kor. 8: 1.)

Peircen kirjoituksia hallitsee ankara eetos. Artikkelissaan ”Satunnaisuuden opissa” (Peirce 2001: 175–199 = CP 2.645–668 = EP 1: 142–154) vuodelta 1878 hän tekee todennäköispäättelystä elämän ja kuoleman kysymyksen. Se, joka lukee artikkelin ja jälkihuomautuksen (1910), kiinnittää varmasti huomiota siihen, kuinka Peirce tuo etiikan mukaan todennäköisyyslaskennan teoriaan:

”Näyttää siltä, että – – loogisuus heltymättä edellyttää meiltä äärettömiä kiinnosteita. Kiinnosteiden ei pidä päättyä oman kohtalomme mukana vaan niiden on suljettava piiriinsä kaikki. – – Se, joka ei uhraisi sieluaan pelastaakseen koko maailman, menettelee arvioni mukaan epäjohdonmukaisesti kauttaaltaan kaikissa päätelmissään. Logiikka perustuu yhteisöllisyyden periaatteeseen.” (Peirce 2001: 183–184 = CP 2.654 = EP 1: 149.)

      Totuuden Peirce määrittelee lyhyesti käsitykseksi, joka pyrkii mahdollisimman lähelle todellisuutta. Todellisuus on jotain, mikä on niin kuin se on, riippumatta siitä millainen käsitys meillä siitä on. ”Todellisuudella on sellaiset ja sellaiset ominaisuudet riippumatta siitä, ajatteleeko kukaan sillä olevan näitä ominaisuuksia vai ei” (CP 5.430 = EP 2: 342–343; vrt. CP 5.211 = EP 2: 241; Peirce 2001: 169–174 = CP 5.405–410 = EP 1: 138–141).
      Peircelle logiikan suuria periaatteita ovat antaumus, yhteisöllisyys ja toivo. Yhteisöllisyys tarkoittaa: kukaan ei voi tavoittaa totuutta yksin. ”Ennen kaikkea yhden ihmisen kokemus ei ole mitään, jos se jää yksin. Kun yksi ihminen näkee jotakin, mitä me emme voi nähdä, me kutsumme sitä aistiharhaksi.” (Peirce 2001: 162 = CP 5.402.) Etsittäessä totuutta useiden ihmisten vajavaisuudet tasapainottavat toisiaan. Etsintä konkretisoituu työssä ja toiminnassa, ja kehitystä ohjaa rakkaus. Rakkaus ei kohdistu pelkistyksiin vaan persooniin, ”rakkaisiimme, perheeseemme ja läheisiimme” (Peirce 2001: 343 = CP 6.288 = EP 1: 354). Eettinen toiminta johtaa omalla painollaan kohti totuutta.
      Kun etsimme totuutta ja suoritamme abduktioita — Peircen nimitys hypoteesin esittämiselle —, voimme vain toivoa, että keksimme mielekkäitä hypoteeseja. Abduktio ei ole muuta kuin arvailua. Totuutemme on siis vain arvauksista kudottua verkkoa, niin kuin Ksenofanes sanoi, ja käsityksiemme olisi muodostettava vaijerin kaltainen punos (Peirce 2001: 56 = CP 5.265 = EP 1: 29). Tiede perustuu toivoon, että voisimme vaistota totuuden luontaisesti. Kun asiaa lähemmin tarkastelee, toivolla on vahvat perusteet. Jos aivomme nimittäin voivat synnyttää niin merkillisen ilmiön kuin itsetajuisen persoonamme, voidaan hyvin olettaa, että siinä ohessa aivot pystyvät luomaan oikeansuuntaisia hypoteeseja kuin itsestään ja ne ohjaavat etsimään totuutta oikealta taholta. Kiistatta olemme tehneet vaikuttavia tiedollisia valloituksia. (CP 7.218–220 = EP 2: 108.) Voitaisiin jopa olettaa, kuten Peirce vihjaa, että maailmankaikkeuden järjellisyys on muovannut ihmisjärjen omaksi kuvakseen. (EP 2: 68).¹
      Peircen tutkimuskohteena olivat eksaktit tieteet (Peirce 2001: 14–17 = CP 1.4–14; Peirce 2001: 175–177 = CP 2.645–646 = EP 1: 143–144). Kun tutkijat noudattavat nimenomaan tieteellistä menetelmää (Peirce 2001: 145–150 = CP 5.384–387 = EP 1: 120–123), he joutuvat tulokseen kohtalonomaisesti, vaikka lähtisivät eri suunnista liikkeelle:

”Yksi tutkija voi selvittää valon nopeutta havainnoimalla Venuksen ylikulkua ja tähtien aberraatiota; toinen Marsin oppositioita ja Jupiterin kiertolaisten pimennyksiä; kolmas Armand Fizeaun menetelmää; neljäs Léon Foucault’n; viides J. A. Lissajous’n käyrien liikettä; kuudes, seitsemäs, kahdeksas ja yhdeksäs voivat vertailla eri menetelmin liikkumatonta ja liikkuvaa sähkövarausta. Ensi alkuun he kenties saavuttavat erilaisia tuloksia, mutta kun kukin hioo menetelmäänsä ja sen soveltamista, havaitaan tulosten siirtyvän tasaisesti kohti tiettyä määrättyä keskipistettä.” (Peirce 2001: 170–171 = CP 5.407 = EP 1: 138.)

Pragmatismin määritelmästä seuraa, että totuus eli tosi käsitys voidaan tunnistaa seuraustensa avulla. Peircen pragmatisismi eroaa kuitenkin pragmatistisesta totuusteoriasta, jota kehittivät William James, John Dewey, F. C. S. Schiller ym., sillä siinä totuuden kriteerinä on toimivuus tai menestyksekkyys. Tällainen määritelmä tuntuu nojaavan liian yksinkertaiseen syy–seuraus-käsitykseen: maailma muka koostuu yksityisistä tapahtumista ja jokaisella tapahtumalla on yksi syy.² (Peirce 2001: 379–384 = CP 6.600–601.) Myös seuraus käsitetään tässä liian ongelmattomasti, sillä tapahtuman seuraukset voivat ilmetä vasta ajan myötä tai emme osaa etsiä seurauksia oikeasta suunnasta. Syyn käsitettä arvioitaessa on otettava huomioon jatkuvuus, holismi ja emergenssi: asiat ovat moninkertaisesti sidoksissa toisiinsa, ja joskus seuraus syntyy yksinkertaisesti siitä, että useat seikat ja havainnoija sattuvat tietynlaisiin suhteisiin.
      Peirce ei hyväksynyt pragmatistien totuusmääritelmää, sillä hänelle ei ollut ratkaisevaa niinkään jokin tietty seuraus, vaan totuus on raja-arvo, johon tieteellinen tutkimus johtaa, kun kaikki seuraukset ovat selvillä (Peirce 2001: 170–171 = CP 5.407 = EP 1: 138–139; CP 8.258; Niiniluoto 1980: 111–112). Verrattoman nerokkaasti hän käyttää matemaattisen raja-arvon käsitettä määritellessään totuuden käsitettä — kuten tiedetään, suurimmat tutkijat siirtävät tieteellisiä ideoita tieteenalalta toiselle (Peirce 2001: 258–260 = CP 6.9–12 = EP 1: 286–288; CP 7.59–76). Hän määritteli totuuden raja-arvoksi, jota ei saavuteta ennen kuin äärettömyydessä, ja tämä johti fallibilismiin eli erehtyväisyyden oppiin (Peirce 2001: 17 = CP 1.13 ym.): joudumme tunnustamaan, että parhaassakin tiedossamme saattaa olla virheitä, jotka paljastuvat vasta ajan oloon.
      Emme siis tavoita totuutta suoraan, koska toiveemme ja pelkomme sekä havaintojemme rajallisuus vaikuttavat käsityksiin, joita muodostamme. Freud (1943) viittaisi mielihyväperiaatteen muovaavaan vaikutukseen, ja voitaisiin kaiketi sanoa, että erehtyväisyytemmekin noudattaa tiettyä logiikkaa, jonka psykoanalyysi on paljastanut.

III

Heidän hedelmistään te tunnette heidät.
(Matt. 7: 16.)

Millaiseen totuusteoriaan psykoanalyysi perustuu? Freudin mielestä psykoanalyysi kuuluu tieteenä tieteiden joukkoon ja pyrkii tavoittelemaan totuutta, ja tämä pätee myös terapiaan: ”Analyysisuhde perustuu totuudenrakkauteen eli todellisuuden tunnustamiseen” (Freud 2000: 17). Totuutta ei tavoitella yksin, vaan psykoanalyytikko ja potilas (ynnä analyytikon työnohjaaja) ponnistelevat yhdessä. Psykoanalyyttinen hoito muodostaa hyvin läheisen ihmissuhteen, ja terapeuttia voidaan verrata performanssitaiteilijaan (Illes 1996: 129–135). Menettelytapa on erikoinen: potilaan on kerrottava analyytikolle kaikki, mitä hänen mieleensä juolahtaa, pitipä hän sitä tyhjänpäiväisenä, loukkaavana, sopimattomana tai muuna sellaisena.³ Analyytikko kuuntelee potilasta ja tutkistelee omia vasteitaan ja muodostaa vähitellen, kuukausien kuluessa käsityksen potilaasta. Potilas luovuttaa itsetutkistelunsa väliaikaisesti analyytikon suoritettavaksi. Potilas sanoo: ”Tämä asia on inhottava, viheliäinen tms.”, analyytikko sanoo: ”Olet vihainen.” (Vrt. Peirce 2001: 49 = CP 5.247 = EP 1: 23.)
      Kuten todettua, totuudenmukaisuus edellyttää ponnistelua, emmekä koskaan saa totuutta jäännöksettömästi haltuumme. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että voisimme olla ”käsityksettömässä tilassa” (Peirce 2001: 90 = CP 5.318 = EP 1: 56), vaan järkemme pyrkii aina muodostamaan jonkinlaisen käsityksen asioista tukeutuen muuhun tietoomme. Voitaisiin puhua tiedollisesta eli kognitiivisesta horror vacuista. Vaikuttaa siltä, että kokonaiskäsitysten muodostaminen tuottaa jo itsessään mielihyvää ja tahdomme huudahtaa: ”Tietenkin!”, varsinkin jos käsitykset voivat muotoutua hahmopsykologisten peruslakien mukaan, jos niistä puuttuu ambivalenssi tai ne voivat noudattaa vaikkapa musta-valkoista maailmankuvaa (ks. Wittgenstein 1981: 481; Canetti 1998: 381–383). Tässä lienee yksi muoto mielihyväperiaatetta, ja sitä on tieteellisessä tutkimuksessa vastustettava. ”Tieteessähän me irtaudumme mielihyväperiaatteen ylivallasta siinä määrin kuin se henkisin ponnisteluin ylimalkaan on mahdollista” (Freud 1971: 239; vrt. Freud 1964: 549; Peirce 2001: 66–67 = CP 5.282 = EP 1: 37–38). Vaikka musta-valkoinen suhtautumistapa (eli paranoidis-skitsoidinen asenne, kuten Melanie Klein sanoisi) ehkä on evoluution aikaansaannosta, se ei silti ole täysin totuudenmukainen, vaan kyseessä on äärellinen sovittelumuodoste, jonka taustalla ovat yhtä lailla vaivattoman tiedonkäsittelyn vaatimukset kuin todellisuuden luonnekin. Kuten tiedetään, virheellisten käsitysten varassa toimiminen voi johtaa hyviin tuloksiin (ks. Peirce 2001: 124 = CP 5.357 = EP 1: 82; Peirce 2001: 130–131 = CP 5.366 = EP 1: 112); lisäksi Gettier-paradoksit tarjoavat oman ongelmansa: käsityksemme voi olla sattumalta oikea, toisin sanoen menestys näyttäisi oikeuttavan käsityksen, vaikka käsityksenmuodostuskeino ei ole ollut oikeutettu (ks. Zagzebski 1996: 291). Freud tarjoaa vivahteikkaan selityksen — koko tiedostumattoman sielunelämämme — sille, miksi käsityksemme ovat joskus kaukana totuudesta ja miksi uskomme toivekuvitelmiin. Selityksissä on toki kartettava teleologisuutta, sillä yksityistapauksissa se johtaa harhaan (Freud 1971: 319).
      Vastasyntyneen lapsen hermosto on jo pitkälle kehittynyt, ja se pystyy tarjoamaan vauvalle hallusinatorista tyydytystä: tarpeen vaatiessa hermosto (muisti) koettaa tyydyttää tarpeen herättämällä eloon ja kertaamalla ”kantatilanteen”, joka johti tyydytykseen. Tarve tyydytetään ”oikoteitse”. Tyydytys on kuitenkin harhaa, sillä tarve ei sen myötä poistu.⁴ Kuvitelman ylläpitäminen osoittautuu vähin erin epätarkoituksenmukaiseksi energiankäytöksi, ja vähitellen yksilö alkaa tavoitella tyydytystä motoriikkansa avulla. (Freud 1968: 470–472; Tähkä 1997: 54.)
      Freud jäsentää ilmiötä mielihyväperiaatteen ja todellisuusperiaatteen avulla. Hänen maailmankatsomuksensa oli pohjimmiltaan dualistinen (Freud 1968: 9; 1993: 155; 2000: 15). Hän oli todennäköisesti omaksunut dualismin nuoruudessaan romantikkofilosofi Friedrich von Schellingin kirjoituksista, joiden mukaan luonto koostuu keskenään taistelevista vastakkaisista voimista (ks. Sjögren 1991: 42). Freudin kuvaus mielihyvä- ja todellisuusperiaatteen keskinäisistä suhteista ei kuitenkaan vaivatta toteuta dualismin ideaa, sillä todellisuusperiaate pyrkii yhtä lailla tavoittelemaan mielihyvää mutta se ei pyri välittömään viettien tyydytykseen vaan lykkää mielihyvän kokemista ja luopuu kokonaan tietyistä mielihyvän lähteistä. Todellisuusperiaate mukautuu tosiasioihin, ja mielihyvää tavoitellaan ”kiertoteitse”. (Freud 1943; 1964: 310–311; 1993: 66.) Todellisuusperiaatteen ja mielihyväperiaatteen ero ei siis perustu dualismiin vaan paremminkin emergenssiin. — Vastaavanlaisella uudelleenjäsentelyllä voitaisiin purkaa myös eroksen ja kuolemanvietin vastakohtaisuus.
      Kuinka tosiasiat tunnistetaan? Mikä on Freudilla totuuden kriteeri?

”Tieteen tulosten yhtäpitävyyttä ulkoisten tosiasiain kanssa me sanomme niiden totuudeksi” (Freud 1964: 559).

Voimme havaita, että Freud noudattaa tässä korrespondenssi- eli vastaavuusteorian mukaista totuuskäsitystä: Veritas est adæquatio rei et intellectus. Freudilla vastaavuus on kuitenkin perusteltava pragmaattisesti. (Illes 1996: 125–127.)
      Freudin mukaan todellisuuden tunnistaminen kuuluu arvostelukyvyn tehtäviin, joita on kaksi: predikaattilogiikan tapaan olioon (alukseen, subjektiin) liitetään jokin ominaisuus (maine, predikaatti) tai evätään se oliolta; toiseksi arvostelukyky myöntää tai kieltää jonkin psyykkisen edustuksen (mielteen, representaation) reaalisen olemassaolon, ja tätä toimintaa nimitetään realiteetintestaukseksi (Freud 1998a: 9). Kiinnostavaa Freudin ajatuskulussa on sen pragmatistinen perusjuonne: edustuksen totuus ratkaistaan sen toimivuuden ja vaikutusten perusteella. Kuten todettua, ajattelu pystyy noutamaan tajuntaan jotakin, mikä on havaittu aikaisemmin, mutta selviäminen ja menestyminen edellyttävät, että tyydytyksen lähde on todella olemassa. Realiteetintestauksen kuuluu siis ”tavoittaa kohde uudelleen, vakuuttua siitä, että se on yhä läsnä” (Freud 1998a: 9; vrt. Freud 1971: 130). Ratkaisevaa on paitsi olion hyvä maine myös se, että olio on todella olemassa ulkomaailmassa. Kun hallitsemme ulkomaailmaa tavoitteemme mukaisesti ja se vaikuttaa sisäiseen tilaamme toivotulla tavalla toistuvasti, olemme yleisesti ottaen lähentyneet totuutta. Tämä ei kuitenkaan ole ehdoton tae, sillä olemme voineet toimia virheellisen mielteen varassa ja osua oikeaan sattumoisin. Ratkaisevaa on, että tämä voi kuitenkin ilmetä vastaisuudessa eikä ole korkeampaa totuuden kriteeriä kuin toiminta. Kehityskulku on päättymätön ja samansuuntainen kuin Peircellä: toiminta johtaa käsityksen (edustuksen) tarkistamiseen ja tämä puolestaan uudenlaiseen toimintaan (Peirce 2001: 158 = CP 5.397 = EP 1: 129).
      Tieteellinen toiminta ei voi lähteä liikkeelle selkeistä ja tarkkarajaisista käsityksistä, kuten Descartes esitti, vaan tiedemiehet kuvaavat havaintoaineistoa, ryhmittelevät ja järjestävät sitä ja etsivät ilmiöiden välisiä yhteyksiä. Havainnointi ei voi olla puhdasta ja riippumatonta, vaan siihen vaikuttavat abstraktit ideat, joita meillä jo on ja jotka ovat osaksi peräisin muualta kuin itse havaintoaineistosta; vaikka nuo ideat näyttävät olevan havaintoaineistosta lähtöisin, voidaan tietyssä mielessä sanoa, että havaintoaineisto on niistä lähtöisin. Havaintoaineisto ja abstraktiot kehittyvät vastavuoroisessa vaikutuksessa, jota ohjaa empiria, käytännön kokemus. (Freud 1946: 210–211.)
      Freud ja Peirce ovat yhtä mieltä tutkimuksen merkityksestä tieteelle:

”– – maailmaa voidaan oppia tuntemaan vain älyperäisesti, käsittelemällä huolellisesti tarkistettuja havaintoja, toisin sanoen vain tutkimustyötä tekemällä – –” (Freud 1964: 548; vrt. Peirce 2001: 134–150 = CP 5.374–387 = EP 1: 114–123).

      Freud pyrki liittämään tieteellisen ajattelun arkiajatteluun ja piti tieteenharjoittamista jalostettuna arkiajatteluna:

”Perimmältään tieteellinen ajattelutapa on aivan samanluonteista kuin se normaaliajattelu, jonka varassa me kaikki – – koetamme selviytyä jokapäiväisen elämämme pulmista. Eroavuuksia on vain muutamin kohdin, tieteellinen ajattelu kun [1] on kiinnostunut sellaisistakin seikoista, jotka eivät välittömästi tuota kouraantuntuvaa hyötyä, [2] pyrkii tarkoin poistamaan yksilöllisten tekijäin ja [3] tunneseikkojen vaikutuksen tuloksiinsa, [4] varmistaa huolellisemmin havaintojensa luotettavuuden, ennen kuin rakentaa päätelmänsä niiden varaan, [5] hankkii uusia havaintoja, joihin arkielämän välinein ei päästä, ja [6] eristää tuloksiin vaikuttavat tekijät muuntelemalla kokeita järjestelmällisesti.” (Freud 1964: 558–559. Suomennosta muutettu.)

Freudin kanta ei tässä poikkea esimerkiksi Peircen esittämästä:

”Kaikki soveltavat tieteen menetelmää monenlaisiin tarkoituksiin ja lakkaavat soveltamasta vain kun eivät tiedä, miten sitä pitäisi käyttää” (Peirce 2001: 146 = CP 5.384 = EP 1: 120).

Tätä kantaa, jonka mukaan tieteellinen ajattelu on jalostettua arkiajattelua, voidaan nimittää terveen järjen realismiksi.
      Psykoanalyysin ja pragmatismin historiallinen yhteys on heikko ellei olematon. Vieraillessaan vuonna 1909 Yhdysvalloissa Freud tapasi William Jamesin, mutta tiedossa ei ole, keskustelivatko he pragmatismista. James suhtautui epäillen Freudin ”päähänpinttymiin”, vaikka uskoikin avarakatseisesti psykoanalyysin mahdollisuuksiin; Freudin symboliteoria ja uskonnonvastaisuus vieraannuttivat Jamesia hänen ideoistaan, yhtä lailla kuin Jamesin uskontomielisyys Freudia. Jamesin pelottomuus angina pectoris -kohtauksen tullessa herätti silti Freudissa syvää kunnioitusta. (Freud 1962: 62; Gay 1990: 269–270.)
      Pragmatismi ja psykoanalyysi ovat siis näemmä toisistaan riippumatta päätyneet samansuuntaiseen totuuskäsitykseen. Tukekoon tämä kyseistä teoriaa.⁵

IV

Totuus on tekevä teidät vapaiksi.
(Joh. 8: 32.)

Paitsi että totuuden tavoittamista voidaan tarkastella ontogeneettisesta näkökulmasta, voidaan myös pohtia, millainen asema totuudelle annetaan varsinaisessa psykoanalyyttisessa terapiassa.
      Analyysissa potilaalle pyritään osoittamaan hänen torjuntojaan ja lisäämään hänen vapauttaan: ”Analyysihan ei pyri tekemään sairaalloisia reaktioita mahdottomiksi, vaan antamaan potilaan minälle vapauden päättää niin tai näin” (Freud 1993: 159). Tärkeänä työmenetelmänä on tulkintojen ja konstruktioiden esittäminen (Freud 1998b). Analyytikko tekee johtopäätöksiä potilaan tajunnanvirrasta ja kertoo potilaalle seikkoja, joita potilas ei näköjään pysty tietoisesti tavoittamaan mutta joilla analyytikko olettaa olevan ratkaisevaa merkitystä. Tieteenfilosofian kannalta nämä tulkinnat ja konstruktiot ovat tietenkin hypoteeseja ja niiden esittäminen potilaalle on hypoteesin koettelua. (Vrt. Peirce 2001: 238–254 = CP 2.619–644 = EP 1: 186–199; Niiniluoto 1983: 125–199). Kiinnostavaa on se, miten hypoteesit osoittautuvat todeksi tai epätodeksi. Freud joutui 1930-luvulla vastaamaan syytökseen, ettei analyytikko voi koskaan olla väärässä: kun potilas myöntää tulkinnan oikeaksi, on analyytikko osunut oikeaan; kun potilas väittää tulkintaa vääräksi, se on vain osoitus hänen vastarinnastaan ja analyytikko on taas osunut oikeaan. (Kritiikin on toistanut esim. Popper 1995: 35.) Freud kuvaa, miten analyytikko todellisuudessa suhtautuu potilaan välittömiin kieltoihin ja myöntöihin. Ratkaisevaa ei ole se, mitä potilas heti sanoo, koska hän ei pysty muodostamaan yleiskäsitystä omasta senhetkisestä sieluntilastaan vaan tulkitsee sen myöhemmissä ajatuksissaan (vrt. Peirce 2001: 294–295 = CP 6.111 = EP 1: 315). Niinpä tulkinnan tai konstruktion oikeellisuus paljastuu potilaan käytöksestä sen jälkeen kun tulkinta on esitetty: potilaan mieleen esimerkiksi palautuu lisää muistoja, jotka tukevat tulkintaa, tai potilaan oireet helpottavat selvällä tavalla ja hänen yleisvointinsa kohenee (Freud 1998b: 14). Vain analyysin jatko osoittaa, oliko tulkinta oikeansuuntainen, ja tässä suhteessa psykoanalyysi on todellakin päättymätöntä toimintaa (vrt. Freud 2000).
      Psyykkinen universumi eroaa ulkoisesta universumista sikäli, että asioiden tietäminen vaikuttaa psyykkisen universumin järjestykseen, kun taas ulkoinen maailmankaikkeus ei mullistu sen mukaan, paljonko siitä tiedetään (vrt. Peirce 2001: 120–121 = CP 5.352 = EP 1: 79–80). Psyykkisessä universumissa ontologiaa ja epistemologiaa ei voida erottaa sillä tavoin kuin arkielämässä ja luonnontieteellisessä tutkimuksessa.⁶ Ihminen voikin aidosti yllättyä mielensisällöistään, vaikkapa silloin kun psykoanalyysissa hänelle osoitetaan mielteiden välisiä yhteyksiä. Tämä tuntuu luontevalta mahdollisuudelta, sillä arkielämässäkään emme aina huomaa käsillä olevien asioiden kaikkia ilmeisiä yhteyksiä.
      Toinen kiinnostava piirre on se, ettei pelkkä pinnallinen, objektiivinen, atomistinen tieto (Erkenntnis) riitä terapeuttisen vaikutuksen synnyttämiseen, vaan tietäminen (Wissen) on sulautettava kokemuksellisesti persoonaan. Objektiivinen tieto tavoittelee hallitsemista ja torjuntaa, ei-objektiivinen tietäminen palvelee sopeutumista ja sen vaikutus on vastavuoroista. (Parland 1984: 8–9.)
      Psykoanalyysissa hypoteesien totuus on vaikeammin rajattava kuin muissa tieteissä. Jälkikäteen on mahdotonta erottaa tiedostumattomia fantasioita tiedostumattomiksi muuttuneista muistoista (Freud 1943: 237). Kun psykoanalyysissa siis selvitetään potilaan varhaisia kokemuksia ja elämyksiä, kysymys on konstruktioista, joilla elämästä tehdään itselle mielekästä, ei välttämättä todellisen historiallisen tapahtumasarjan objektiivisesta selvittämisestä. Psykoanalyysi onkin joutunut peräytymään alkuaikojensa luottavaisesta positivismista.
      Varhaisen vuorovaikutuksen — esimerkiksi oraalisen vaiheen — häiriöistä ei voi syntyä jäsentyneitä muistikuvia, jotka voisi palauttaa mieleen siten kuin aikuisiän muiston. Psykoanalyyttinen hoito vastaa siihen, miten nuo varhaiset vääristymät ovat jatkaneet elämäänsä kuljettuaan monien psyykkisten kehitysvaiheiden kautta ja muututtuaan lähestulkoon tunnistamattomiksi. ”Se, mikä kerran on syntynyt elämään, osaa pysyä sitkeästi hengissä” (Freud 2000: 10). Voidaan puhua jatkumosta, jonka ensimmäiset ja viimeiset muodot eivät muistuta enää lainkaan toisiaan ja joka vain kuljettaa tiettyä kausaalista alkusysäystä myllertyvien olosuhteiden tuiskeessa.
      Muistimme on vajavainen ja menneisyyden tapahtumat hämärtyvät, tiivistyvät ja sekoittuvat toisiinsa. Emme voi odottaa, että voisimme taianomaisesti palauttaa menneisyyden itsensä mieleemme ja muistaminen toisi terveyden mukanaan. Kaikki muistikuvat ovat jo sinänsä konstruktioita, mutta niihin sisältyy ”totuuden hitusia” (Freud 1998b: 15). Tästä rajallisuudesta huolimatta muistojen palauttaminen ja työstäminen vaikuttaa parantavasti, sillä niin tehtäessä käynnistetään uudelleen varhaislapsuudessa pysähtynyt ja vääristynyt kehitys (Tähkä 1997: 212–213) ja näin valloitetaan idiltä alaa egon hallittavaksi. Elämyksellistä totuutta voidaan siis hyvin syin nimittää totuudeksi, koska sillä on kaikki totuuden pragmaattiset tunnuspiirteet.

VIITTEET

1. Tässä yhteydessä voidaan vain viitata siihen, miten tärkeä asema lamarckilaisella kehitysopilla oli sekä Peircen että Freudin ajattelussa (vrt. Peirce 2001: 352–367 = CP 6.299–317 = EP 1: 360–371 ja Freud 1989: 165–).

2. Tällaista ajattelua esiintyy oman aikamme tieteen popularisoinnissa, kun esimerkiksi kerrotaan löydetyn geeni, joka määrää tietyn käyttäytymistaipumuksen — ja siinä kaikki, mitä tarvitsee tietää.

3. Psykoanalyysissa ei käytetä ”vapaan assosiaation” menetelmää, kuten A. A. Brill hiukan virheellisesti käänsi Freudin ilmauksen Method der freien Einfälle, vaan vapaiden mieleenjohtumien menetelmää. Ilmauksilla on eronsa. Vapaa assosiaatio vaatii: ”Kerro, mitä sinulle tulee mieleen tästä!”, vapaiden mieleenjohtumien menetelmä: ”Kerro, mitä sinulle tulee mieleen!” Tosin Freudkin puhuu joskus ”vapaasta assosioinnista” (esim. Freud 1998b: 11).

4. Vrt. erehdyksen merkitys itseyden synnylle Peircellä (Peirce 2001: 45–46 = CP 5.234 = EP 1: 20; CP 7.188 = EP 2: 84).

5. Kuten Peter Illes (1996) huomauttaa, psykoanalyysista löytyy myös korrespondenssi- ja koherenssiteorian aineksia ja jopa viittauksia konstruktionistiseen totuusteoriaan. Olen tässä kirjoituksessa keskittynyt tutkimaan pragmatistisia aineksia, mutta en tietenkään kiistä muiden teorioiden läsnäoloa.

6. Ontologia tarkoittaa tässä sitä, miten ulkomaailman oliot ovat, havainnoijasta riippumatta, ja epistemologia sitä, kuinka havainnoija saa ulkomaailman asiaintiloja vähitellen tietoonsa joko kokemuksen tai päättelyn tietä.

KIRJALLISUUTTA

Canetti, Elias 1998: Joukko ja valta. Suomentanut Markus Lång. Loki-Kirjat, Helsinki. [Masse und Macht, 1960.]
CP = Collected Papers of Charles Sanders Peirce, 1–8 (toim. Charles Hartshorne ym.). Harvard University Press, Cambridge (Mass.). 1931–58.
EP = The Essential Peirce. Selected Philosophical Writings, 1– (toim. Nathan Houser ym.). Indiana University Press, Bloomington. 1992–.
Freud, Sigmund 1943: Formulierungen über die zwei Prinzipien des psychischen Geschehens. [1910.] — Gesammelte Werke VIII, s. 230–238. Imago, London.
Freud, Sigmund 1946: Triebe und Triebschicksale. [1915.] — Gesammelte Werke X, s. 210–232. Imago, London.
Freud, Sigmund 1962: Omaelämäkerrallinen tutkielma. Suomentaneet Pulmu ja Tapio Nousiainen. Otava, Helsinki. [Selbstdarstellung, 1925.]
Freud, Sigmund 1964: Johdatus psykoanalyysiin. Suomentanut Erkki Puranen. Gummerus, Jyväskylä. [Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1917, & Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1932.]
Freud, Sigmund 1968: Unien tulkinta. Suomentanut Erkki Puranen. Gummerus, Jyväskylä. [Die Traumdeutung, 1900.]
Freud, Sigmund 1971: Seksuaaliteoria. Suomentanut Erkki Puranen. Gummerus, Jyväskylä.
Freud, Sigmund 1989: Toteemi ja tabu. Suomentanut Mirja Rutanen. Love Kirjat, Helsinki. [Totem und Taboo, 1913.]
Freud, Sigmund 1993: Johdatus narsismiin ja muita esseitä. Suomentanut Mirja Rutanen. Love Kirjat, Helsinki. [Zur Einführung des Narzißmus, 1914, & Jenseits des Lustprinzips, 1920, & Das Ich und das Es, 1923, & Aus der Geschichte einer infantilen Neurose, 1918.]
Freud, Sigmund 1998a: Kieltäminen. Suomentanut Markus Lång. — Psykologia 1 (33. vsk.), liite, s. 8–10. [Die Verneinung, 1925.]
Freud, Sigmund 1998b: Konstruktiot analyysissa. Suomentanut Markus Lång. — Psykologia 1 (33. vsk.), liite, s. 11–16. [Konstruktionen in der Analyse, 1937.]
Freud, Sigmund 2000: Analyysin päättyminen ja päättymättömyys. Suomentanut Markus Lång. — Psykologia 3 (35. vsk.), liite, s. 5–20. [Die endliche und die unendliche Analyse, 1937.]
Gay, Peter 1990: Freud. Suomentaneet Mirja Rutanen ja Anna Rutanen. Otava, Helsinki. [Freud: A Biography, 1989.]
Illes, Peter 1996: Wahrheitstheorien bei Sigmund Freud: Von der Korrespondenz zur Art Performance. Eine pragmatisch-ästhetische Untersuchung. Tectum, Marburg.
Niiniluoto, Ilkka 1980: Johdatus tieteenfilosofiaan. Käsitteen- ja teorianmuodostus. Otava, Helsinki.
Niiniluoto, Ilkka 1983: Tieteellinen päättely ja selittäminen. Otava, Helsinki.
Parland, Oscar 1984: Tieto ja tietäminen V. Sesemannin filosofiassa. — Synteesi 1–2 (3. vsk.), s. 6–20.
Peirce, Charles S. 2001: Johdatus tieteen logiikkaan ja muita kirjoituksia. Valinnut ja suomentanut Markus Lång. Vastapaino, Tampere.
Popper, Karl 1995: Arvauksia ja kumoamisia. Tieteellisen tiedon kasvu. Suomentanut Eero Eerola. Gaudeamus, Helsinki. [Conjectures and Refutations: The Growth of Scientific Knowledge, 1963.]
Sjögren, Lars 1991: Sigmund Freud. Elämä ja teokset. Suomentanut Leena Nivala. WSOY, Helsinki. [Sigmund Freud — mannen och verket, 1989.]
Tähkä, Veikko 1997²: Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. WSOY, Helsinki. [Mind and Its Treatment: A Psychoanalytical Approach, 1993.]
Wittgenstein, Ludwig 1981: Luentoja estetiikasta. Suomentanut Heikki Nyman. — Parnasso 7 & 8 (31. vsk.), s. 425–438 & 475–490.
Zagzebski, Linda T. 1996: Virtues of the Mind: An Inquiry into the Nature of Virtue and the Ethical Foundations of Knowledge. Cambridge University Press, Cambrigde.