Huomautuksia Niko Rouhiaisen kirjeen johdosta

Tekemäni tutkintapyynnön johdosta sain 12. 11. 2010 toimittaja Niko Rouhiaiselta päiväämättömän ja alle­kirjoittamattoman kirjeen, jossa hän arvostelee menettelyäni ja henkilöäni moni­sanaisesti ja ilmeisen närkästyneesti.

Asiassa on myönteistä se, että poliisi on suhtautunut tutkintapyyntöön vakavasti ja ryhtynyt toimiin. Ajo­neuvo­laki ja siihen liittyvä lain­säädäntö — liikenne- ja viestintä­ministeriön asetus 1078/2009 ynnä EU:n moottori­melu­säännökset (direktiivi 70/157/ETY, uud. 2007/34/EY) — sekä järjestys­laki ovat Suomessa noudatettavaa oikeutta. Jos yksityiset motoristit eivät tätä hyväksy, he voivat siirtyä kauemmas Euroopan unionista.

Toimittaja Rouhiaisen kirje antaa aihetta muutamiin huomautuksiin. Toimittajan pitää hallita täsmällinen kielenkäyttö, jotta hänen kirjoitteluunsa voi suhtautua vakavasti.

1. ”Vantaan poliisia” ei enää ole, vaan Vantaa on vuoden 2009 alusta kuulunut Itä-Uuden­maan poliisilaitoksen toimialueeseen.

2. Tutkintapyyntöä ei ”nosteta” vaan tehdään tai jätetään.

3. Rouhiainen väittää, että olisin Vantaan poliisille ”tuttu hahmo”. En kuitenkaan ole koskaan aikaisemmin enkä myöhemminkään ollut tekemisissä Vantaan tai Itä-Uuden­maan poliisilaitoksen kanssa. — Kun jotakuta luonnehditaan ”poliisin vanhaksi tutuksi”, sillä tarkoitetaan, että asian­osaisella on rikollinen tausta. En ole rikollinen, ja Rouhiaisen luonnehdinta on epäasiallinen. Sitä vastoin Rouhiainen itse ilmoittaa saaneensa lähes tuhannen euron yli­nopeus­sakot mutta ei miellä tehneensä mitään väärää.

4. Rouhiaisen mukaan poliisi oli pahoitellut tutkintapyyntöä hänelle. Lainkuuliaisen ihmisen näkökulmasta lain­rikkojan olisi pitänyt pahoitella toimintaansa poliisille eikä päinvastoin. Lisäksi poliisi oli ilmeisesti luonnehtinut tutkinta­pyynnön tekijää vähättelevästi tutkinnan kohteelle. Niinpä asiassa on epäselvää, tutkiiko poliisi tapausta puolueettomasti.

5. Rouhiainen nimittää tutkintapyyntöäni turhaksi. Varmastikin olisi hänen etunsa mukaista, ettei hänen väärinkäytöksiinsä puututtaisi. Ehkä hän ei itsekään usko, että esi­tutkinta voisi osoittaa hänet syyttömäksi.

6. Rouhiainen ilmoittaa, etteivät mielipidekirjoitukset eivätkä tutkintapyynnöt vaikuta hänen työhänsä eivätkä kirjoitteluihinsa millään tavalla. Jos hän kuitenkin rikkoo lakia toistuvasti ja tietoisesti, hän saattaa menettää ajo-oikeutensa, ja moinen haitannee hänen työtään.

7. Minulla ei ole diagnosoitu ”meluyliherkkyyttä”, eikä toimittaja Rouhiainen ole pätevä leimaamaan muita diagnoosein. Hän ei ole laillistettu terveyden­huollon ammatti­henkilö. Ammattini vuoksi tunnen akustiikkaa paremmin kuin keski­verto­kansalainen. Suomessa kaikilla on oikeus viihtyisään ja terveelliseen asuin­ympäristöön. — Melu­yli­herkkä ihminen tuskin hakeutuisi tieten tahtoen musiikki­ammattiin saati intoilisi sinfonia­konserteista, joissa vallitsee välillä erittäin korkea äänitaso.

8. Rouhiainen kertoo ajaneensa meluttomalla moottoripyörällä, mutta se ei häntä itseään tyydyttänyt: ”Ei toimi, fiilis puuttuu.” Täytyykö moottoripyörän todellakin pitää samanlaista ääntä kuin rikkinäinen lypsykone? Toimittajan näkökulma on tässä yksi­oikoisen itsekeskeinen: häntä kiinnostaa vain oma tunnelma, ei esimerkiksi muiden terveys tai kotirauha. Hän nauttii siitä, että saa metelinsä kaikumaan kerrostalojen seinistä, mutta ei piittaa ihmisistä, jotka näissä taloissa asuvat. Kun hän itse ”rentoutuu”, hän haittaa kansan­terveyttä, saastuttaa ympäristöä ja osoittaa yhteiskunnanvastaista mieltä. — Huvittavaa sinänsä monet melumotoristit käyttävät korvatulppia eivätkä siis itsekään nauti metelistään.

9. Olisi hyvä miettiä, mihin kyseinen ”fiilis” oikeastaan perustuu ja mihin sitä tarvitaan. Tavallinen ihminen nimittäin kuvittelee, että ajoneuvolla halutaan päästä tehokkaasti paikasta toiseen — mitä saasteettomammin, sitä parempi. Tyydyttäisikö moista motoristia se, että hän saisi kokea ajoelämyksen tarjoamat tuntemukset (kuulokkeiden, ilman­puhaltimen ja tärisevän lypsy­jakkaran avulla vaikkapa solariumissa), vai onko hänelle tärkeää tietää ja kuvitella, kuinka hänen päästönsä häiritsevät kokonaisia kaupungin­osia? Jälkimmäisessä tapauksessa hänen asennoitumisensa olisi kyseen­alaista ja hämmentävää: sadistinen poloinen tarvitsee tuollaisia suuruuskuvitelmia. Jos joku saa ”fiiliksiä” siitä, että tietää loukkaavansa toisten oikeuksia, se kertoo vakavasta moraalisesta asenne­vammasta ja itse­keskeisyydestä: hän ei osaa eikä halua asettua toisten asemaan vaan haluaa jakaa oman kokemuksensa väkipakolla. — Motoristit eivät omista julkista tilaa, vaan heidän on noudatettava yhteisesti hyväksyttyjä sääntöjä, esimerkiksi järjestyslakia. Sellaista se elämä oikeus­valtiossa on.

10. Ei tarvitse olla edes kyökkipsykologi, jotta voi nähdä, mitä häirikkö­motoristien metelöinti on: tungettelevaa huomio­hakuisuutta, anaalisesti sävyttynyttä uhittelua ja maskuliinisuus­vajeen kompensointia. (Metelöinnillä on asian­osaisille seksuaalista merkitystä, jota he eivät itse tajua.) He tarvitsevat kovaa meteliä voidakseen tuntea itsensä mahtaviksi ja kuvitella olevansa muiden ylä­puolella. Osa edustaa järjestäytynyttä rikollisuutta. Joissakin tapauksissa kyse on nuorukaisen arvostelu­kyvyttömyydestä; useimmiten kyse on narsistisesta patologiasta, vaikeasta persoonallisuus­häiriöstä tai lievästä kehitysvammaisuudesta, joka näkyy motoristin pulskasta olemuksesta myös päällepäin. Näillä miehillä ”pako­putki­erotiikka” on saavuttanut sairaalloiset mitta­suhteet.

11. Meluajoneuvojen kuljettajien sosioekonominen asema ei ole kummoinen, eivätkä he pääse yhteis­kunnassa kuuluville ilman moottoriaan. Ulko­puolisten näkö­kulmasta moottori­meluun liittyy köyhyyden ja häviäjyyden vaikutelma: resuinen ”pärinä­paroni” yrittää väen vängällä korottaa itseään katujen herraksi huudattamalla romuaan. Hän kerjää huomiota, koska pelkää että hänet unohdetaan. Toinen puolestaan pitää hiljaista moottorin kehräystä eleganttina. — Kun olen selvitellyt häirikkö­ajoneuvojen omistaja­tietoja rekisteri­tunnusten avulla, on enemmistö haltijoista asunut pieni­tuloisissa kaupungin­osissa. Moni meno­peli on itse asiassa ollut Santander-rahoitus­yhtiön (SCFI Ajo­neuvo­hallinto Limited) omaisuutta. Kaikilla haltijoilla on ollut suomalaiset nimet, ja lähes poikkeuksetta kaikki ovat olleet mies­puolisia.

12. Kenenkään ei tarvitse muuttaa pois kotikaupungistaan siksi, että yksityiset häirikkö­motoristit eivät halua noudattaa lakia. Tällaisissa tapauksissa väistymis­velvollisuus on häiriön aiheuttajilla. Oikeus­tieteessä tunnetaan šikaani­kielto: omaa omaisuutta ei saa käyttää niin, että siitä aiheutuu haittaa muille. Haittana ei voitane pitää sitä, että häirikkö­motoristien itse­tehostukselle pyritään asettamaan rajoja terveyden ja yleisen järjestyksen säilyttämiseksi. Ikävä kyllä muutamat ihmiset on pakotettava ottamaan toiset huomioon. Heidän arvostelu­kykynsä on pettänyt, ja he ovat nimenomaan sitä ”porukkaa”, jolta järjestäytynyttä yhteis­kuntaa ja oikeus­valtiota on suojeltava — tarvittaessa voima­keinoin.

13. Jos motoristi ei uskalla lähteä liikenteeseen meluttomalla kulkuneuvolla, hänen on parasta tyytyä ajelemaan kolmipyöräisellä navetan takana tai käyttää joukko­liikennettä.

14. Rouhiainen ei voi yksipuolisesti määrätä, että erimielisyyksistä voitaisiin keskustella vain suullisesti. Myös kirjallisesti käyty keskustelu selvittää asioita. Puhelin­numeron ja koti­rauhan suojaaminen tuskin on erityisen epämiehekästä. Pelkääkö toimittaja Rouhiainen jäävänsä kirjallisessa keskustelussa ala­kynteen? Sanan säilää hän käyttelee kovin avuttomasti.

15. Yleisen järjestyksen ja lain­kuuliaisuuden kannalta voidaan pitää ongelmallisena sitä, että vaikutus­valtaisen sanoma­lehden (Helsingin Sanomain) sivuilla esitetään lain­rikkominen ja häiriö­käyttäytyminen hyväksyttäväksi ja mieluisaksi toiminnaksi. Jälki­viisaasti voi todeta, että uutisesta olisi pitänyt kannella Julkisen sanan neuvostoon.

16. Jos moottoriajoneuvon teknisiä ominaisuuksia on muutettu lain­vastaisesti, siinä on mahdollisesti rikottu vakuutus­sopimuksen ehtoja ja syyllistytty jonkin­asteiseen vakuutus­petokseen, ja liikenne­vahingon sattuessa häirikkö saattaa jäädä ilman vakuutus­korvauksia. Olen tehnyt häiritsevän meluisista ajo­neuvoista aina poliisille kirjallisen tutkinta­pyynnön ja lähettänyt sen tiedoksi Liikenteen turvallisuus­virastoon sekä kirjoittanut erikseen asian­osaisen vakuutus­yhtiöön. Sen jälkeen ”riesaloisista” ei ole kuulunut kuin pihinää.

17. Vuoden 2016 toukokuusta lähtien olen julkistanut tutkinta­pyyntöjen kohteiden rekisteri­tunnuksen, nimen ja osoitteen. Yleisöllä on oikeus tietää, ketkä aiheuttavat julkista häiriötä ja terveys­haittaa kaupungissa. Tiedot on tarkoitettu ensisijaisesti vakuutus­yhtiöiden käyttöön. Aiheuttamalla häiriötä Helsingissä hyväksyt henkilö­tietojesi julkistamisen.