Suomen Suuriruhtinanmaan
Asetus-Kokous.

Kirkkolaki

evankelis-lutherilaiselle seurakunnalle Suomen Suuriruhtinanmaassa, jonka Suomenmaan Säädyt valtiopäivillä vuonna 1867 ovat hyväksyneet ja Hänen Keisarillinen Majesteetinsa 9 päivänä Joulukuuta (27 päivänä Marraskuuta) vuonna 1868 on armossa vahvistanut.

Annettu Helsingissä, 6 p:nä Joulukuuta 1869.

________________

Me ALEKSANDER Toinen, Jumalan Armosta, Keisari ja Itsevaltias koko Venäjänmaan yli, Puolanmaan Tsaari sekä Suomen Suuriruhtinas, y. m., y. m., y. m.  Teemme tiettäväksi: Suomenmaan Valtiosäätyjen alamaisesta kehoituksesta tahdomme Me, kumoomalla 1686 vuoden Kirkkolain, 3 ja 4 §§ Rikoskaaren 1 luvussa, 4 §:n Perintökaaren 7 luvussa, Kunink. Plakaatin Tammikuun 12 päivältä v. 1726, Valtiopäiväpäätöksen Joulukuun 14 päivältä v. 1734 8 §, Kunink. Asetuksen Maaliskuun 20 päivältä v. 1735 4 §, Kunink. Kirjeet Toukokuun 8 päivältä v. 1731, Kesäkuun 7 päivältä v. 1733, Heinäkuun 24 päivältä v. 1739, Tammikuun 24 päivältä v. 1740, Toukokuun 29 päivältä v. 1751 ja Kesäkuun 23 päivältä v. 1752 annetut sekä Kunink. Julistuksen Tammikuun 24 päivältä v. 1781, siltä osalta kuin samat asetukset eivät ole sen kanssa yhtäpitäviä, mitä tässä alempana säädetään, vahvistaa seuraavan Kirkkolain evankelis-lutherilaiselle seurakunnalle Suomen Suuriruhtinanmaassa.

Ensimäinen Osa.
Evankelis-lutherilaisesta seurakunnasta Suomessa yleensä.

Ensimäinen Luku.
Seurakunnan tunnustuksesta.

1 §.

Evankelis-lutherilainen seurakunta Suomessa tunnustaa itsensä siihen kristilliseen uskoon, joka, perustettuna Jumalan pyhässä sanassa, vanhan ja uuden testamentin profeetallisissa ja apostolisissa kirjoissa, on julkaistuna vanhimman kristikunnan kolmessa pää-tunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa lutherilaisen seurakunnan niin kutsuttuun sovintokirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa, ja kiini-pitää tunnustuksen korkeinna lakina sen näissä tunnustuskirjoissa selkeästi lausutun järkähtämättömän totuuden, että Jumalan pyhä sana on ainoa ojennusnuora, jonka jälkeen kaikki oppi seurakunnassa on tutkittava ja tuomittava.

2 §.

Seurakunnan pyhät toimitukset ovat pidettävät tämän tunnustuksen mukaisesti; ja pitää siis ne seurakunnalliset kirjatkin, niinkuin käsikirja, virsi- ja evankeliumikirja sekä katkismus, jotka otetaan näissä toimituksissa julkisesti käytettäviksi seurakunnissa, olla tehdyt saman tunnustuksen mukaan.

Toinen luku.
Seurakunnan jäsenistä.

3 §.

Jäseniksi seurakunnan yhteyteen otetaan: lapsia pyhän kasteen sakramentilla; niitä, jotka johonkin muuhun kristin uskokuntaan kuuluvat ja oikein kastetut ovat, kun tekevät evankelis-lutherilaisen seurakunnan tunnustuksen; niitä, joita ei oikein ole kastettu, ja jotka eivät kristittyjä eivätkä enään lapsia ole, kun tekevät saman tunnustuksen ja sitten kastetaan.

4 §.

Seurakunnan jäsenillä on oikeus vapaasti nauttia seurakunnan etuja. Syntyneille niistä vanhemmista, jotka ovat evankelis-lutherilaista seurakuntaa, tulee kasteen kautta oikeus kristilliseen kasvatukseen ja opetukseen sekä, saatuansa tarpeellisen opetuksen ja sitten tehtyänsä julkisen tunnustuksensa, oikeus nautita Herran pyhää ehtoollista ja seurakunnan muita etuja. Kristityt, jotka kuuluvat muuhun uskontunnustukseen, sekä myös ne, jotka eivät ole kristityitä, kun kääntyvät evankelis-lutherilaiseen seurakuntaan, saavat tämän kääntymisen kautta oikeuden seurakunnan etuihin.

5 §.

Seurakunnan jäsenet ovat velvolliset pitämään kristillisesti siveätä elämää, ahkerasti käymään julkisessa jumalanpalveluksessa ja muutoinkin käyttämään hyväksensä seurakunnan armovälikappaleita, antamaan mennessänsä avioliittoon seurakunnan pyhittää se säädetyllä tavalla sekä myös toimittamaan lapsensa kastetuiksi, kristillisesti kasvatetuiksi sekä evankelis-lutherilaisen seurakunnan perusteitten mukaan kristin-opissa neuvotuiksi.

6 §.

Jos evankelis-lutherilaisen seurakunnan jäsenessä havaitaan erehtyväistä oppia, koettakoon seurakunta, kuten XII luvussa sanotaan, vakaalla opetuksella ja lempeällä varoituksella saattaa häntä huomaamaan erhetyksensä. Jos hän ei siitä ota ojentuaksensa, vaan pysyy erhetyksessänsä ja haluaa uskonsa vuoksi eritä tämän seurakunnan yhteydestä ja kääntyä muuhun uskokuntaan, älköön seurakunta häntä siitä estäkö.

Kolmas luku.
Seurakunnan järjestysmuodosta.

7 §.

Evankelis-lutherilaisen seurakunnan jäsenet Suomessa ovat jakauneina kirkollis-seurakuntiin, joiden ulkonainen piiri-ala on kirkkokunta.

8 §.

Kukin evankelis-lutherilainen kristitty on sen seurakunnan jäsen, jossa hän on kirkonkirjoissa, ja osallisena sen etuihin ja velvollisuuksiin.

9 §.

Ynnä sen oikeuden kanssa, jota 4 §:n mukaan seurakunnan erityiset jäsenet nauttivat, on jokaisella seurakunnalla, semmoisenansa, oikeus itse hoitaa asiansa ja omaisuutensa, kuten tässä Kirkkolaissa tarkemmin sanotaan.

10 §.

Kunkin seurakunnan tulee, paitsi niitä velvollisuuksia, joista 5 §:n mukaan kunkin erityisen seurakunnan jäsenen on vaari pidettävä, myöskin olla osallisena niiden varain hankkimisessa, joita tarvitaan voimassa pitämään kaikkea, mitä kirkollisiin asioihin seurakunnassa kuuluu, kuten siitä erittäin on säädetty.

11 §.

Jumalan sanaa julkisesti saarnaamassa, pyhiä sakramenttejä toimittamassa ja muita kirkollisia toimituksia pitämässä, kuin myös kristillistä elämää muutoin hoitamassa, pitää kussakin seurakunnassa olla pappi, yksi taikka useampi, joiden velvollisuudet ja oikeudet ovat tämän Kirkkolain kolmannessa osassa tarkemmin määrätyt. Kullakin seurakunnan jäsenellä olkoon kuitenkin lupa ottaa, jos tahtoo, mihin kirkolliseen toimitukseen tahansa toiseen seurakuntaan asetetun papin, kun se siihen suostuu.

12 §.

Yhteisten seurakunnan-asian hoitoa toimittaa osittain seurakunta yleisessä kirkonkokouksessa, osittain sellaisessa kokouksessa valittu kirkkoraati; ja sen ohessa pitää myöskin kirkonkokouksessa erittäin valittu kirkkoväärti likinäisempää hoitoa kirkon omaisuudesta.

13 §.

Kirkollishallituksen pitämiseksi seurakunnissa on maa jaettu hiippakuntiin ja kukin hiippakunta provastikuntiin. Hiippakunnassa toimittavat tämän hallituksen pispa ja tuomiokapituli, ja kullakin provastikunnalla on provasti likinäisempänä ohjaajana.

14 §.

Korkein kirkollishallitus koko maassa on Suomen esivallalla, ja toimitetaan kuten siitä erittäin on säätty. Seurakunnalla itsellään on oikeus, edusmiestensä kautta yleisessä seurakunta-kokouksessa, esitellä lakia kaikessa, mikä koskee ainoasti seurakunnan omia asioita; mutta yleisissä seurakunta-kokouksissa esiteltyin lakien tutkinto ja vahvistus tulee Keisarille ja maan Säädyille valtiopäivillä. Asioissa, jotka koskevat seurakunnan ja valtion taikka seurakunnan ja muukalaisen uskokunnan keskinäisiä kohtia, antakoon yleinen seurakunta-kokous aina lauseensa. Kaikki asiat, jotka yleisissä seurakunta-kokouksissa päätettäviksi tulevat, ovat edeltäpäin hiippakunnittain pidettävissä pappeinkokouksissa valmisteltavat.

15 §.

Jos kysymys nousee jo olevain seurakuntain jakamisesta, yhdistämisestä, lakkauttamisesta tahi muusta muutoksesta, taikka uutten asettamisesta, taikka kirkkoin autioksi jättämisestä tahi niiden rakentamisesta yhteen, niin on se, asianomaisten seurakuntien ja myös tuomiokapitulin ajatuksensa siitä lausuttua, annettava Senaatin tutkittavaksi ja päätettäväksi. Sellaisen kysymyksen saakoon seurakunta, suostuttuansa siitä kirkonkouksessa, taikka pispa, käytyänsä pispankäräjillä, ilmaantuneista syistä tuomiokapitulissa nostaa, niin myös tuomiokapituli itse, milloin näkee sen tarpeelliseksi. Jos kysymys on tehty, kuulusteltakoon asianomaisilta seurakunnilta, yhteisissä taikka erinäisissä kirkonkokouksissa, kaikkia siihen koskevia asianhaaroja ja lähettäköön sitten tuomiokapituli asian Senaatiin oman mietteensä ja kirkonkokous-pöytäkirjain kanssa.

16 §.

Uusien papinvirkain asettaminen ja entiseltä olevain lakkauttaminen seurakunnissa olkoon seurakuntain omassa vallassa, joiden tulee kirkonkokouksessa siitä suostua. Kirkonkokouksen päätös on kuitenkin annettava tuomiokapitulin tutkittavaksi ja vahvistettavaksi.

17 §.

Kysymyksiä uutten hiippakuntain asettamisesta taikka entiseltä olevain muuttamisesta voidaan yleisessä seurakunta-kokouksessa nostaa; ja kokouksen ehdotus siitä on annettava Keisarin tutkittavaksi ja päätettäväksi. Provastinläänien jaosta olkoon tuomiokapitulilla oikeus asianhaarain mukaan määrätä.

Toinen Osa.
Seurakunnan pyhistä toimituksista.

Neljäs luku.
Yhteisestä ja erityisestä jumalanpalveluksesta.

18 §.

Yhteinen, julkinen jumalanpalvelus on koko maassa kirkoissa pidettävä kunakin sunnuntaina ja myöskin seuraavaisina vanhuudesta kristikunnassa vietettyinä juhlapäivinä, nimittäin: joulupäivänä, toisena joulupäivänä, uudenvuodenpäivänä, loppiaisena, Marian ilmestyspäivänä, pitkänäperjantaina, pääsiäismaanantaina, helatorstaina, heluntaimaanantaina ja Johannes kastajan päivänä.

19 §.

Puolipäivänkirkonmeno on näinä päivinä pidettävä kaikissa seurakunnissa sekä maalla että kaupungeissa.

Ehtookirkonmeno on pidettävä niissä kaupungeissa, joissa kaksi pappia taikka useampi tekee virkaa yhdellä kirkolla. Muissa kaupungeissa ja maaseurakunnissakin pidettäköön ehtookirkonmeno, missä paikkakunnalliset kohdat sitä myöntävät, josta asianomainen tuomiokapituli, kuultuansa papiston ja seurakuntain mielen, tarkempaan määrää.

Aamukirkonmeno on pidettävä kaikissa niissä seurakunnissa, sekä maalla että kaupungeissa, joissa ei ole ehtookirkonmenoa, ja saarnataan siinä Kristuksen kärsimisen historiasta paaston aikana sekä katkismuksesta sinä vuoden aikana, jonka papisto ja seurakunta yksimielisesti katsovat siihen soveliaimmaksi. Paitsi sitä pidettäköön aamukirkonmeno ensimäisenä joulu-, pääsiäis- ja heluntaipäivänä, missä asianhaarat eivät sitä estä.

20 §.

Kaupungissa on joka viikko vähintäänkin yhtenä arkipäivänä, jonka papisto yksin neuvoin seurakunnan kanssa määrää, rukoushetki pidettävä raamatunselityksellä, mutta useamminkin, jos tuomiokapituli, kuultuansa papiston ja seurakuntien mielen, antaa siitä käskyn. Maalla olkoon sama laki, missä paikkakunnalliset kohdat ja muut asianhaarat sitä vaativat ja myöntävät. Kaupungeissa pidettäköön rukoushetki saarnalla Kristuksen kärsimisen historiasta neljänä ensimäisenä arkipäivänä pääsiäisen alusviikolla.

21 §.

Yhteinen jumalanpalvelus edellämainittuina päivinä on toimitettava siinä järjestyksessä, kun käsikirja määrää; ja älköön pappi omaa mieltänsä myöten siitä poiketko, ellei selvää lupaa ole toisessa taikka toisessa tapauksessa tehdä asianhaarain mukaan.

22 §.

Julkisen jumalanpalveluksen kanssa muina seurakunnan taikka kansakunnan juhlina, olkootpa rukous-, riemu-, kiitos- taikka valituspäiviä, menetellään niinkuin siitä joko jo on säätty, taikka vastedes yleisiä taikka erityisiä tilaisuuksia varten määrätään.

23 §.

Saarna on vuotisina sunnuntai- ja juhlapäivinä pidettävä näille päiville käsi- ja evankeliumikirjassa asetetuista teksteistä. Muina päivinä, jotka jumalanpalveluksella vietetään, pidetään se niistä teksteistä, jotka joko siksi kerraksi määrätään taikka saarnamies vapaasti valitsee.

Älköön saarnaan sekoitettako mitä oppiin ei kuulu, varsinkaan ei semmoista, joka voipi synnyttää hengellisiä epäilyksiä tahi kansallista häiriötä, taikka sisältää loukkaavaa tarkoittelemista erityiseen ihmiseen, taikka johdattaa huomiota sellaisiin erhetyksiin ja synteihin, jotka ennen ovat seurakunnassa olleet tuntemattomia, ja joiden mainitseminen käypi enemmin pahennukseksi kuin parannukseksi, kaikki 126 §:ssä sanotun rangaistuksen haastolla.

24 §.

Veisattaessa käytettään niitä virsiä, jotka hyväksi otetussa virsikirjassa löytyvät, ja olkoon saarnamiehellä lupa määrätä, mitkä virret tahi värsyt näistä ovat jumalanpalveluksessa veisattavat.

25 §.

Veisuun myötä jumalanpalveluksessa sunnuntai- ja pyhäpäivinä olkoon lupa soittaa urkuja taikka muita soveliaita soittimia; ja olkoon tämän asian toimeenpano kunkin seurakunnan vallassa.

26 §.

Ne rukoukset ja esirukoukset, jotka käsi- ja evankeliumikirjassa ovat julkista jumalanpalvelusta varten säädettyinä, taikka eri tilaisuuksiin määrätään, pidettäväkööt niin, kuin ne sisältönsä puolesta vahvistetut ovat. Esirukoukset sairasten puolesta, kuin myös rukoukset ja kiitokset lapsensynnyttäjäin kirvoituksesta, tahi sairasten parantumisesta, tahi kohdanneista kuoleman tapauksista taikka muista seurakuntaa koskevista asioista, pitäköön saarnamies tilaisuuden mukaan sovitetuilla sanoilla lyhykäisesti ja yksinkertaisesti.

27 §.

Jumalanpalvelus sekä mitä siihen kuuluu on kussakin seurakunnassa niiden toimitettava, joille saarnavirka siinä on uskottu. Muu pappi älköön siihen sekaantuko kirkkoherran luvatta, jos se saapuvilla on, tahi sen papin myöntymättä, joka siellä virkaa tekee, taikka provastin tahi tuomiokapitulin käskemättä, ellei hätätila sitä vaadi.

28 §.

Jos sairaus taikka muu edeltä tietämätön kohtaus estää papin, jonka olisi jumalanpalvelus pidettävä, sitä toimittamasta, niin menköön se seurakunnan papeista toimittamaan jumalanpalveluksen, joka likimpänä asuu, taikka ensiksi saapi estymisestä tiedon.

29 §.

Jos pappi, joka yksinänsä seurakunnassa virkaa toimittaa, tällä muotoa estyy, taikka jos seurakunnassa, jossa on useampi pappi, kaikki yht’aikaa tulevat kykenemättömiksi jumalanpalvelusta pitämään, kun seurakunta sitä varten kokoontunut on, niin joku kirkkoraadin jäsenistä, tahi seurakunnan vanhimmista, taikka lukkari pitäköön, kun virsi ensin on veisattu, aamurukouksen, lukekoon sen päivän tekstin ja siihen kuuluvan saarnan jostakin hyväksi katsotusta postillasta, ja lopettakoon tavallisilla kirkkorukouksilla ja siunauksella.

30 §.

Kaikkien pitää ahkeroiman tulla kirkkoon jumalanpalveluksen alussa ja olla siinä loppuun asti. Jos joku käytöksellään tekee häiriötä hartaudelle pidettävässä jumalanpalveluksessa, meneteltäköön häntä kohtaan niinkuin XIII luvussa sanotaan.

31 §.

Puolipäivänkirkonmeno aljettakoon ylimalkaan kello kymmenen edellä puolenpäivän ja älköön sitä viivytettäkö muiden kirkollisten toimitusten tähden; mutta kaupungissa, missä kaksi tai useampi seurakunta käy samassa kirkossa, määrätköön tuomiokapituli, neuvoteltuansa seurakuntain kanssa, kuinka puolipäivänkirkonmenot ajan suhteen ovat sovitettavat. Sama olkoon lakina seurakunnissa maalla, missä erilaisten kielten vuoksi eri puolipäivänkirkonmenoja pidetään, kuin myöskin ajasta, jona aamu- ja ehtookirkonmenot ovat aljettavat. Jos muutoin toisessa tahi toisessa paikassa olisi syytä, joka ajan muuttamista vaatisi, niin olkoon tuomiokapitulilla, kuulusteltuansa asianomaisen seurakunnan mieltä, lupa siitä määrätä.

32 §.

Yksityistä hartautta pitäköön perheen isäntä usein kodissansa niiden kanssa, jotka siellä oleskelevat, ja tulee papin seurakunnassa sanalla ja esimerkillä vakavasti kehoittaa siihen sanankuulijoitansa.

33 §.

Erityistä hartaudenseuraa, johin kokoontuu niin paljon ihmisiä, ettei sitä kotohartaudeksi lukea sovi, saadaan myös pitää ilman asianomaisen papiston kohtipäistä johdattamista; kuitenkaan ei, ilman kirkkoherran erityisettä luvatta, sillä aikaa kuin yhteistä jumalanpalvelusta seurakunnassa pidetään. Seurakunnan papiston tulee, niin paljon kuin heidän aikansa joudattaa, käydä sellaisissa erityisissä hartaudenseuroissa. Jos niissä joku, joka ei ole pappi, taikka ei ole saanut asianomaista lupaa julkisesti saarnata, rupeaa pitämään opetuspuheita, jotka ovat evankelista oppia vastaan, tahi saattavat häiriöihin, niin kieltäköön kirkkoraati hänen sellaisesta opetustoimesta vastedes seurakunnassa. Sitä kohtaan, joka tällaisia hartaudenkokouksia toimittaa niillä ajoin, jolloin niitä ei ole lupa pitää, taikka joka vastoin kirkkoraadin kieltoa pitää niissä opettajan tointa, menetellään niinkuin XIII luvussa sanotaan.

Viides luku.
Kasteesta.

34 §.

Lapset vanhemmista, jotka kuuluvat evankelis-lutherilaiseen seurakuntaan, ovat ilman tarpeetonta viivyttelemistä pyhään kasteeseen saatettavat. Jos lapsen syntymisestä kuusi viikkoa on kulunut ja lapsi vielä on kastamatta, muistuttakoon seurakunnan kirkkoherra siitä lapsen vanhempia tahi edusmiehiä. Jos ei sitten kahdeksassa päivässä lasta kasteta, eikä laillisia esteitä voida näyttää, meneteltäköön vanhempia tahi edusmiehiä kohtaan niinkuin XIII luvussa on säädetty; mutta älköön lasta vastoin vanhempain tahi edusmiesten vakaasti ilmoitettua tahtoa saatettako kasteesen.

35 §.

Lapsenkaste on papin toimitettava siinä järjestyksessä, kun käsikirja määrää.

36 §.

Kaste toimitettakoon kirkossa tahi kotona, joko sen papin tykönä, jota siihen pyydetään, taikka lapsen vanhempain tai edusmiesten, taikka jonkun muun luona, kuten pappi ja lapsen vanhemmat tahi edusmiehet siitä sopivat.

37 §.

Kun kaste kerran on oikein toimitettu, älköön sitä uudistettako. Mutta jos pappi saa tiedon, ettei lapsi ole oikein kastettu, kastakoon hän sen, juurikuin se kastamaton olisi.

38 §.

Löytölapsen, jonka kasteesta luotettavaa tietoa ei voida saada, kastakoon sen seurakunnan pappi, mistä se löytty on, sillä tavalla kuin käsikirjassa tästä säädetään.

39 §.

Jos lapsi on niin heikko, että peljätään sen ei hengissä pysyvän siksikuin pappi ehditään saada häntä kastamaan, niin joku hyvämaineinen kristitty evankelis-lutherilaisesta uskontunnustuksesta kastakoon lapsen siinä järjestyksessä, kuin käsikirja hätäkasteesta säätää.

40 §.

Hätäkaste pitää ilmoitettaman kirkkoherralle, niin pian kuin mahdollista on, ja jos lapsi eloon virkenee, vahvistettaman sen mukaan, miten käsikirja tästä sanoo.

41 §.

Judalaiset ja muut, jotka kristittyjä eivät ole, kun he kääntyvät evankelis-lutherilaiseen seurakuntaan, ovat kastettavat niinkuin käsikirja siitä määrää.

42 §.

Kastettaissa pitää muutamia henkiä oleman kummeina saapuvilla, ei kuitenkaan muita kuin evankelis-lutherilaisen seurakunnan jäseniä, jotka ovat Herran pyhällä ehtoollisella käyneitä ja moittimattomia elämässänsä. Kummit ovat papille nimitettävät, kun kastamista anotaan.

Kuudes luku.
Kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta.

43 §.

Vanhempain ja holhumiesten pitää kasvattaa lapsensa ja holhottavansa kristillisesti ja antaa taikka opetuttaa heille tarpeellinen tieto evankelis-lutherilaisessa opissa. Mestarit ja isännät, jotka ovat toisten lapsia ottaneet oppiin, palvelukseen tai muuten huoneesensa, pitäkööt samaten kuin vanhemmat huolta lasten kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta. Seurakunnan papiston tulee tästä vaaria pitää.

44 §.

Jos vanhemmat, holhumiehet, mestarit taikka isännät velvollisuutensa tässä laimin lyövät, ja lapsi on ennättänyt seitsemän ajastajan ikään, eikä vielä mitään ole tehty hänen opettamiseensa, niin kehoittakoon kirkkoherra heitä vakavasti velvollisuuteensa, vuoden lukukinkereissä taikka muussa sopivassa tilassa. Jos he kuitenkaan eivät tätä käskyä tottele, tulee kirkkoherran kehoittaa lapsen kummeja taikka likeisimpiä sukulaisia tässä kohden täyttämään vanhempain taikka holhumiesten velvollisuutta ja tointa pitämään lapsen kristillisessä opetuksessa.

45 §.

Jokainen seurakunta on velvollinen tointa pitämään, ettei alituista tilaisuutta opetukseen kirjanlukemisessa ja kristin-opin taidossa puutu lapsilta, joiden vanhemmat ovat kykenemättömiä siitä itse huolta pitämään, kuin myöskin orvoilta, joilla ei ole sukulaisia eikä holhumiehiä, jotka tahtoisivat taikka taitaisivat heitä kristillisesti hoitaa. Kirkkoherra pitäköön siitä huolen, että seurakunta tämän velvollisuutensa oikein täyttää.

46 §.

Antaaksensa tarkan opetuksen kristin-opissa lapsille, jotka ovat tulleet siihen ikään ja kasvaneet niin täyteen ymmärrykseen, kuin tarvitaan oikeaan Herran pyhälle ehtoolliselle käymiseen, pitää papiston kussakin seurakunnassa joka vuosi rippikoulua pitää siinä järjestyksessä, kuin he kirkkoherran johdatuksella keskenänsä siitä suostuvat; ja tuomiokapituli määrätköön, kuulusteltuansa papiston ja seurakuntain ajatusta asiassa, kuinka pitkä aika vuodesta tähän rippikoulu-opetukseen on käytettävä.

Jos vanhemmat tahi edusmiehet haluavat saada lapsensa jonkun erinäisen, oman taikka vieraan seurakunnan papin yksityisesti opetettavaksi, ja se pappi tähän myöntyy, olkoon tämmöinen yksityinen rippikoulu luvallinen.

Jos vanhemmat tahi edusmiehet ovat vastahakoiset laskemaan oikeassa ajassa lapsensa ja holhottavansa rippikouluun, muistuttakoon heitä kirkkoherra heidän huolimattomuudestansa ja siitä sielunvaarasta, joka rippikoulun viivytyksestä voi seurata; jos eivät ota kirkkoherran muistutuksesta ojentuaksensa, ilmoittakoon hän sen kirkkoraadissa.

47 §.

Kutka lapsista voidaan pitää valmistuneina Herran ehtoolliselle, tutkikoon kirkkoherra yksissä neuvoin niiden pappein kanssa, jotka lasten opettamisessa ovat olleet osallisina. Lapsille, jotka ovat kaksi vuotta käyneet yhteistä rippikoulua, mutta eivät kuitenkaan ole katsotut valmistuneiksi Herran ehtoolliselle pääsemään, on eri rippikoulu pidettävä.

48 §.

Niille lapsille, jotka rippikoulun päätettyänsä on katsottu kristillisesti valmistuneiksi uskonsa tunnustamaan ja Herran pyhälle ehtoolliselle käymään, pidettäköön, kirkkoherran määräämänä päivänä ja käsikirjan tarkemmin osottamalla tavalla, kirkossa julkinen ripille-laskemisen juhlallisuus, jossa lapset uskonsa tunnustavat.

Mitkä lapset, kelpaavista syistä, jotka kirkkoherran on valta tutkia, eivät saata tässä yhteisessä ripille-laskemisessa olla osallisina, laskettakoot eriksensä ripille.

49 §.

Tullaksensa tietämään, mitenkä varsinki nuoriso on edistynyt kirjanlukemisessa ja kristin-opin taidossa, ja millainen kristin-opin tieto on seurakunnalla yleisesti, sekä heitä siinä vieläkin edistääksensä ja vahvistaaksensa, tulee papiston joka vuosi yli koko seurakunnan pitää lukukinkereitä, siinä järjestyksessä, joka erittäin määrätty on. Näihin kokoontukoot vanhemmat, isännät, palkolliset ja työväki, niinmyös lapset, jotka siihen ikään tulleet ovat, että heitä sopii ja tulee kuulustella.

50 §.

Koska aamu- ja ehtookirkonmenoissa saarnataan jostakin katkismuksen kappaleesta, pitää saarnan päätettyä lyhykäisesti kuulusteltaman kirkossa samasta kappaleesta erinomattain sitä nuorisoa, joka viimeksi kuluneina vuosina on päästetty Herran pyhälle ehtoolliselle.

51 §.

Kristin-opin opettamisessa pitää käytettämän sitä katkismusta, joka laillisesti on seurakunnassa otettu käytettäväksi taikka luvallinen on.

52 §.

Kuinka niiden suhteen on meneteltävä, jotka ovat huolimattomat kristin-oppia oppimaan taikka kristillistä kasvatusta ja opetusta lapsillensa antamaan, säädetään XIII luvussa

53 §.

Jos kristitty muukalaisesta uskontunnustuksesta, taikka se, joka kristitty ei ole, selvällä ymmärryksellä ja vapaasta tahdosta papistolle jossakussa seurakunnassa ilmoittaa haluavansa kääntyä evankelis-lutherilaisen seurakunnan yhteyteen, antakoon kirkkoherra siitä tiedon tuomiokapitulille ja odottakoon sen vastausta. Tuomiokapitulin siitä määräyksen annettua, pitää kääntyvä tarkoin opetettaman evankelissa opissa ja, kun hän on sen tarpeellisesti käsittänyt, otettaman evankelisen seurakunnan yhteyteen, niinkuin käsikirja siitä sanoo.

Kristittyjä muukalaisesta uskontunnustuksesta otettakoon seurakuntaan kirkkoraadin edessä, ja seuraavana sunnuntaina ilmoitettakoon se seurakunnalle rukouksella Jumalalle. Niiden ottaminen, jotka eivät kristittyjä ole, on toimitettava kirkossa ja kuulutus siitä sopivilla kehoituksilla seurakunnalle luettava saarnastuolista lähinnä edellisenä sunnuntaina. Jos otettavat taudilta taikka muista syistä eivät voi tulla kirkkoon, tapahtukoon tämä ottaminen erityisesti todistajain läsnä ollessa, ja seuraavana sunnuntaina ilmoitettakoon se seurakunnalle.

Seitsemäs luku.
Ripistä.

54 §.

Yleinen rippi, jossa ripitettävät tunnustavat syntinsä yleisesti, anovat niitä anteeksi ja saavat päästön, on käsikirjan osottamalla tavalla toimitettava, valmistukseksi Herran pyhälle ehtoolliselle, kaikkein niiden kanssa, jotka tästä sakramentista haluavat osallisiksi tulla. Kutka yhdessä käyvät Herran ehtoolliselle, niiden pitää myös yhdessä oleman ripillä, joka kirkossa toimitetaan.

55 §.

Jos muutoin joku haluaa yksinänsä sielunpaimenelle sellaisen yleisen synnintunnustuksen tehdä ja häneltä saada päästön, niin älköön sitä häneltä kiellettäkö.

56 §.

Erityinen rippi, jossa joku erityinen synti tunnustetaan ja anteeksi anotaan taikka muutoin omantunnon hädässä ja levottomuudessa lohdutusta ja neuvoa pyydetään Jumalan pyhästä sanasta, pitää sielunpaimenen pitämän niiden kanssa, jotka sitä halajavat, ja annettakoon siinä katuvaisille erityinen päästö.

57 §.

Ne, jotka joistakin julkisista törkeistä synneistä ja rikoksista ovat tuomitut, ripitettäkööt erityisesti käsikirjassa sanotulla tavalla, kun he, osottaen syntinsä katumista ja päästön halajamista, sitä pyytävät. Tämä rippi tapahtukoon joko yksityisesti papin edessä taikka moniain seurakunnan jäsenten saapuvilla ollessa, taikka myöskin koko seurakunnan läsnä ollessa Herran alttarin edessä, miten vaan ne tahtovat, jotka tällaista rippiä pyytävät.

58 §.

Niiden suhteen, jotka tahtovat sielunpaimenelle salaisessa tunnustuksessa ilmaista jonkun rikoksen, joka heidän omaatuntoansa vaivaa, pitää sielunpaimenen erityisessä ripissä menetellä seuraavalla tavalla:

a) Jos teko, jonka syntinen tunnustaa, on jo täytetty ja muille tietämätön, paitsi hänelle ja niille, jotka hänen kanssansa siinä mahdolllisesti ovat osallisina olleet, ja hän katumuksen näyttää, niin antakoon pappi hänelle päästön. Sama olkoon lakina kun hän tunnustaa teon, josta hän on oikeuden tutkittavana ollut, mutta tuomari hänen on vapaaksi tuominnut.

b) Jos teko on sellainen, että se on koskenut ihmisten henkeä tahi yhteistä menestystä, ja siitä on yleisesti liikkunut todenmuotoisiin syihin perustuva huhupuhe, taikka syntistä siitä teosta on julkisesti soimattu tahi oikeudessa käytetty, manatkoon pappi häntä tunnustamaan tuomarin edessä. Jos hän ei siihen tahdo myöntyä, ja teko on täytetty eikä voi enään kenenkään vahingoksi tahi turmioksi käydä, viivytelköön pappi kuitenkin päästöä jonkun ajan, jollei syntinen ole kuolinvaarassa ja näytä katumusta. Mutta jos teko vieläkin voi jotakin onnettomuutta tahi vahinkoa tuottaa, niinkuin että toista yleisesti luullaan samaan asiaan syypääksi tahi siitä oikeudessa käytetään, taikka muuta senkaltaista, niin älköön päästöä annettako ennenkuin hän tuomarin edessä tunnustaa teon, taikka, ollessaan suurimmassa kuolinvaarassa, on sen tunnustanut kahdelle todistajalle tahi yhdelle paitsi pappia.

c) Joka ripin turvissa näin uskoo asiansa papille, sitä älköön pappi ilmoittako, sen rangaistuksen haastolla, kun 123 §:ssä sanotaan. Jos pappi käsketään todistamaan asiassa, josta hän ei muuta tiedä, paitsi mitä ripissä on hänelle uskottu, älköön sitä julkaisko.

d) Jos joku sala-ripissä tunnustaa rikoksen, joka hänellä ja useammalla hänen kanssansa on hankkeissa isänmaan rauhaa ja vakuutta, taikka yksityisten henkeä ja onnea vastaan, niin pitää papin tarkkaan tiedustella kaikki asianhaarat, jos mahdollista on, ja manata syntistä antamaan teko julkisesti ilmi. Jos hän siihen ei taivu, niin ilmoittakoon pappi aikaisin ja varovaisesti asian niille, joita se koskee, ja antakoon heille tietoa asianhaaroista, sen verran kuin miettii sopivaksi, ilman syntisen suorastaan taikka välikohtaisesti siitä ilmi tulematta.

Kahdeksas luku.
Herran ehtoollisesta.

59 §.

Herran pyhää ehtoollista on yhteisessä jumalanpalveluksessa sunnuntai- ja juhlapäivinä jaettava, niin usein kuin seurakunnan jäsenet, jotka esteettömiä ovat Herran ehtoolliselle käymään, ovat ilmoittaneet haluavansa siitä osallisiksi tulla.

60 §.

Kaikki, jotka tahtovat Herran pyhää ehtoollista nautita, ilmoittakoot tämän tahtonsa seurakunnan kirkkoherralle.

61 §.

Jos seurakunnassa, jossa on tapana jakaa Herran ehtoollista päivänä jälkeen ripityksen, joku pyytää siitä heti rippitoimituksen päätettyä erityisesti osalliseksi tulla, ja voi näyttää otollisia syitä, niinkuin matkaan lähtöä, joka viivytystä ei siedä, taikka muuta sellaista; älköön sitä kiellettäkö.

62 §.

Jos joku on sairasna tahi vanhuudesta heikkona, eikä voi kirkkoon mennä, taikka muu todellinen hätätila on; silloin on lupa Herran ehtoollista kotonakin jakaa.

63 §.

Älköön kukaan muu, kuin pappi, pyhää ehtoollista jakako. Mutta jos joku on kuolemanvaarassa, niinkuin merihädässä taikka muussa onnettomuudessa, ja pappia ei ole saatavissa, niin on kenen kristityn tahansa, jota hän siihen pyytää, lupa antaa hänelle Herran ehtoollista, jos hän uskonsa vahvistukseksi halajaa sitä nautita.

64 §.

Jokaisella olkoon oman koettelemuksensa vallassa, kuinka usein hän pyhän ehtoollisen osallisuuteen tulla tahtoo. Jos joku päälle ajastajan on poissa, muistuttakoon papisto siinä seurakunnassa, jossa hän asuu, kristillisellä rakkaudella ja hiljaisuudella häntä Herran ehtoollisen laiminlyömisestänsä, niinkuin 91 §:ssä sanotaan.

65 §.

Pyhälle ehtoolliselle älköön päästettäkö:

a) niitä, jotka eivät vielä ole opetetut ja ripille lasketut, niinkuin VI luvussa säätty on, ellei niin ole, että he tautivuoteella sitä erinomaisesti halajavat ja sen arvon käsittävät;

b) mielipuolia, niin kauvan kuin ovat mielen puutteessa;

c) niitä, jotka maallinen laki on rikoksesta tuominnut, niin kauvan kuin eivät nöyrry erityistä rippiä tekemään, eikä niitä, jotka tuomiokapituli on määrännyt olemaan ehtoollisen nauttimisesta toistaiseksi suljettuina.

66 §.

Älköön mikään pappi huhupuheen ja kulkujutun tähden, taikka vihasta ja pahansuomasta, taikka oman tahi sukulaistensa asian vuoksi, taikka mistään muusta tekosyystä, joka ei ole lakiin perustettu, ketään pyhältä ehtoolliselta estäkö, sen edesvastauksen haastolla, joka 126 §:ssä sanotaan.

67 §.

Mykiltä, jotka kristillisesti elävät, älköön pyhää ehtoollista kiellettäkö, kun he selvästi ilmoittavat halunsa, eikä myöskään sairasmielisiltä, kun he selvällä päällä ovat.

68 §.

Jos joku, joka tietysti on törkeästä rikoksesta syytettynä ja tutkinnon alaisena, taikka joka on ollut oikeuden tutkittavana rikoksesta, jonka ilmitulo, silloin saatavain täysien todisteiden puutteessa, on jätetty vastaiseen aikaan, pyytää Herran ehtoolliselle, niin pitää kirkkoherran häntä, ennen ehtoollisen nautitsemista, vakavasti kehoittaa vilpittömään tunnustukseen.

69 §.

Jos tuntematon pyytää Herran pyhälle ehtoolliselle, menetelköön pappi niinkuin 155 §:n kohdassa b) on sanottu.

70 §.

Jos joku, joka Herran pyhälle ehtoolliselle aikoo astua, havaitaan väkevistä juomista juopuneena taikka muutoin silminnähtävässä mielenhämmennyksessä, näytettäköön hän pois armopöydästä.

Yhdeksäs luku.
Vihkimisestä avioliittoon.

71 §.

Ne, jotka avioliittoon toistensa kanssa mennä tahtovat, ovat vihkimisellä yhdistettävät, niinkuin käsikirja siitä sanoo.

72 §.

Ennenkuin vihkiminen tapahtuu, on avioliiton suostumus kirkossa kuulutettava rukouksen kanssa Jumalalle, kuten siitä erittäin on säädetty.

73 §.

Avioliiton kuulutuksen antakoon sen seurakunnan kirkkoherra, jossa morsian on kirkonkirjoissa.

Kuulutusta älköön annettako:

a) kun jompikumpi, mies taikka nainen, ei ole kristitty;

b) miehelle taikka naiselle, joka ei vielä ole Herran pyhästä ehtoollisesta osalliseksi tullut;

c) niissä tapauksissa, jolloinka yhteinen laki taikka siihen kuuluvat asetukset kieltävät avioliiton.

74 §.

Kun aivottu avioliitto on kuulutettu ja ei mitään estettä sen täyttämistä vastaan ole ilmoitettu; niin pitää vihkiminen toimitettaman ja sitä ei kauvan viivytettämän, ellei siihen ole erinomaisen tärkeitä syitä.

75 §.

Vihkiminen toimitettakoon joko kirkossa taikka kotona, ja olkoon siinä saapuvilla vähintäänkin kaksi todistajaa.

76 §.

Jos muu pappi tulee vihkimään, kuin kirkkoherra siinä seurakunnassa, jossa avioliitto kuulutettu on, antakoon kirkkoherra todistuksen että kuulutus on tapahtunut ja ettei mitään esteitä ole avioliiton täyttämistä vastaan vihkimisellä. Sellaisetta todistuksetta älköön muu pappi vihkimistä toimittako, sen edesvastauksen haastolla, joka 126 §:ssä sanotaan.

77 §.

Jos mies taikka nainen ei lupaa toisensa kanssa naimisiin mennä, kun pappi sitä häneltä vihillä oltaissa kysyy, pysäyttäköön pappi toimituksen.

Kymmenes luku.
Lapsensynnyttäjäin kirkkoon-ottamisesta.

78 §.

Kun aviovaimo on synnyttänyt lapsen ja sen jälkeen terveeksi tullut, tehköön pappi rukouksen ja kiitoksen hänestä, joko vaimon käydessä ensi kerran kirkossa taikka kotonakin, käsikirjan mukaan.

79 §.

Kun morsian taikka naimislupauksin maattu on synnyttänyt lapsen, pidettäköön hänestä, joko kirkossa taikka kotona, semmoinen rukous, kuin käsikirjassa on erittäin määrättynä.

Yhdestoista luku.
Hautaamisesta ja haudan-siunaamisesta.

80 §.

Kun kuoleman on tapahtunut, niin pitää, viipymättä siitä seurakunnan kirkkoherralle tehdyn ilmoituksen jälkeen, ruumis viimeistäänkin puolen vuoden kuluttua kuolinpäivästä haudattaman joko yhteiseen hautausmaahan taikka erityiseen hautasiaan, jonka vainaja itse ennen kuolemaansa taikka hänen omaisensa sen jälkeen asianomaisella luvalla hänelle valinneet ovat.

81 §.

Ruumis haudattakoon joko siinä seurakunnassa, missä kuolema on tapahtunut tahi missä vainajalla on kuolinhetkenä ollut kotonsa tai mihin hän kiinteää omaisuutta on jälkeensä jättänyt, taikka mihin hän ennen kuolemaansa on haudan itsellensä määrännyt, taikka hänen omaisensa sen hänelle valita tahtovat.

82 §.

Haudan-siunaaminen on toimitettava jommallakummalla niistä kahdesta muodosta, jotka käsikirjassa ovat säättyinä.

83 §.

Haudan-siunaamista käsikirjaan otetulla täydellisemmällä muodolla, eli niin kutsuttua juhlallista haudan-siunaamista, älköön keneltäkään kiellettäkö, paitsi niissä tapauksissa, jotka tässä jälempänä mainitaan.

Tällaisessa haudan-siunaamisen tilassa on lupa pitää seurakunnassa tavallisia hautausmenoja saattoseuralla, kelloin soittamisella y. m., asianomaisten tahdon mukaan.

84 §.

Tässä mainittu haudan-siunaaminen toimitettakoon joko haudalla, taikka kirkossa, taikka erinäisessä huoneessa, jota seurakunta tähän käyttää, taikka myös vainajan kotona, jos asianhaarat sitä vaativat.

85 §.

Jos vainajan ruumis on haudattava toisessa seurakunnassa kuin missä kuolema on tapahtunut, toimitettakoon haudan-siunaaminen kumpaisessa näistä seurakunnista asianomaiset mieluisimmasti tahtovat. Jos siunaaminen on tapahtunut toisessa seurakunnassa kuin missä ruumis haudataan, älköön sitä hautaan laskettaissa mitään kirkollista toimitusta enään pidettäkö.

86 §.

Jos vainajan puoliso tai likinäisimmät omaiset haluavat ruumissaarnaa, niin saa siihen myöntyvä pappi sen pitää haudan-siunaamisen ohessa.

87 §.

Kun haudan-siunaamisen tilassa vainajan elämäkerta luetaan, tehtäköön se ilman liikanaista laveutta ja turhaa kehumista.

88 §.

Sillä lyhykäisemmällä siunausmuodolla, joka käsikirjassa on säättynä, pitää siunattaman: kuolleena syntynyt lapsi; lapsi, joka kastamatonna on kuollut; se jossakin seurakunnassa kuollut, josta ei tiedetä kuka hän on taikka missä hänen oikea kotonsa on ollut; se, joka on kuollut väkeviä juomia ylellisesti nauttiessansa; ne, jotka ovat äkkipikaisuudessa tappaneet toinen toisensa taikka muutoin rikoksen teossa saaneet surmansa, ja se, joka tahallaan on itsensä surmannut.

Tällaisen hiljaisen haudan-siunaamisen toimittaa pappi, mutta ilman minkäänlaisia menoja, puheita, saarnaa ja kellojen soittamista, ainoastansa likinäisimpäin omaisten läsnä ollessa, jos niitä on ja he tahtovat ruumista saattaa, sekä hautaamiseen välttämättömästi tarpeellisten henkien saapuvilla ollessa.

Kahdestoista luku.
Erityisestä sielunhoidosta.

89 §.

Papisto kussakin seurakunnassa olkoon velvollinen sanankuulioitansa erityisestikin Jumalan sanalla ahkerasti etsimään, sekä huolta pitämään heidän kristillisestä uskostansa ja elämästänsä.

90 §.

Jos seurakunnan jäsenen havaitaan ilmoittavan sellaista mielipitoa, joka on vastoin evankelis-lutherilaista uskoa, tulee papiston siinä seurakunnassa, jossa hän asuu, hiljaisuudella ja rakkaudella opettaa häntä ja koettaa Jumalan sanalla johdattaa häntä huomaamaan erhetyksensä.

91 §.

Sitä, joka on kauvemman aikaa ollut käymättä Herran ehtoollisella, puhutelkoon pappi rakkaudella ja hiljaisuudella ja kokekoon liikuttavaisilla nuhteilla ja kehoituksilla Jumalan pyhästä sanasta vaikuttaa hänessä sellaisen mielentilan, että hän parannukseksensa ja lohdutukseksensa tahtoo taitaa Herran ehtoollista nauttia. Jos hän tässä yhä näyttää ylenkatsetta ja vastahakoisuutta Herran ehtoollista vastaan, meneteltäköön häntä kohtaan niinkuin 103 §:ssä sanotaan.

92 §.

Hengellisesti raskasmielisiä pitää papin, kutsuttuna taikka kutsumatta, Jumalan sanasta opettaa, lohduttaa ja vahvistaa.

93 §.

Jos joku on rikoksesta tuomittu, pitää papiston vakaisuudella ja rakkaudella häntä erittäin puhutteleman ja, hänen erilaisen sieluntilansa mukaan, joko koettaman taivuttaa katuvaisuuteen, taikka lohduttaman ja rohvaiseman.

94 §.

Jos joku seurakunnassa yleisesti tiedetään pahan-ilkisesti elävän, vaikk’ei häntä mistään rikoksesta tuomittu ole, pitää papiston häntäkin erittäin puhutella ja varoittaa.

95 §.

Kun pappi kutsutaan sairaan tykö, pitää hänen kutsumusta noudattaman, ellei niin ole, että hän itse makaa sairasna, on velvollinen pitämään yhteistä jumalanpalvelusta taikka voipi näyttää muun laillisen esteen, jolta ei millään muotoa pääse lähtemään. Jos este on sellainen, joka pian menee ohitse, älköön hän olko heti sen perästä sinne menemättä. Pappi, joka tässä kohden laiminlyöpi velvollisuutensa, olkoon edesvastauksen alainen, niinkuin 125 §:ssä sanotaan.

96 §.

Jos joku makaa sairasna kauvemman aikaa, kutsuttamatta tykönsä pappia, käyköön pappi kuitenkin häntä katsomassa ja puhutelkoon häntä hänen sielunsa tilasta. Jos sairas on jumalattomasti elänyt, pitäköön pappi hänestä erinomaista huolta.

97 §.

Tarttuvaisen kulkutaudin liikkuessa jossakin paikkakunnassa, olkoon papin velvollisuus ei ainoasti kutsuttaissa tulla sairasten tykö, vaan myös kutsumatta käydä heidän luona ja pitää huolta heidän hengellisestä hyvästä, niin kauan kuin aika on ja sairaat vielä ovat täydessä tunnossansa. Varoittakoon myös terveinä olevia miettimään aikanansa mitä heidän sielunsa parhaaksi sopii.

98 §.

Niiden luona, jotka vankiudessa ovat, pitää asianomaisen papiston ahkerasti käymän, erittäin tiedustaman jokaisen mielentilaa ja kristinopin-taitoa, huolellisesti opettamaan heitä, jos taitamattomia ovat, tarkasti katsoman, että irstaiset ja pahat tavat heidän heidän joukossansa estettäisiin, ja pyytämän taivuttaa heitä parannukseen puhuttelemisilla ja sopivilla nuhteilla Jumalan pyhästä sanansta.

99 §.

Vankia, joka hengeltä tuomittu ja rangaistuksen kärsivä on, pitää papin siihen kristillisesti valmistaman. Tämä valmistaminen on likinäisimmästi vankihuoneen papin, taikka, missä sitä ei ole, paikkakunnan papiston tehtävä; kuitenkin sopii tuomiokapitulin tähän määrätä muukin pap[p]i, jota siihen tärkeään toimitukseen varsinkin taitavana pidetään. Jos hengeltä tuomittu pyytää puhutella jotakuta paikkakunnan erinäistä pappia, olkoon kutsuttu kieltämättä velvollinen hänen pyyntöänsä noudattamaan. Jos hän pyytää pappia seuraamaan itseänsä kuoletuspaikalle, älköön pappi tätä palvelusta häneltä kieltäkö.

Kolmastoista luku.
Kirkkokurista.

100 §.

Niiden suhteen, jotka pahan-elkisellä elämällä taikka väärällä opilla taikka kristillisten velvollisuuttensa laiminlyömisellä saattavat pahennusta seurakunnassa, pitäköön seurakunnan papisto ja kirkkoraati kristillistä kirkkokuria.

101 §.

Jos joku seurakunnassa havaitaan paatuvan julkiseen syntiin ja pahuuteen, josta häntä kuitenkaan ei ole oikeuteen vedetty, saakoon hän ensinnä varoituksen kirkkoherralta yksinänsä; jos hän siitä ei ota ojentuaksensa, niin on varoitus kirkkoherran uudistettava kahden tahi kolmen vakaiseksi kristityksi tunnetun seurakuntalaisen läsnä ollessa; jos ei sittenkään ojennusta tule, antakoon kirkkoraati hänelle varoituksen koko seurakunnan nimessä. Jos hän kuitenkin pysyy katumattomuudessansa, tuomitkoon silloin kirkkoraati hänen kadottaneeksi oikeuden olla kummina, valita jäseniä kirkkoraatiin, edusmiehiä yleiseeen seurakunta-kokoukseen ja niiden valitsioita, sekä oikeuden itse tulla valituksi mainittuihin toimituksiin; kuitenkin pitää kirkkoraadin tästä tekemä päätös annettaman tuomiokapitulin tutkittavaksi, joka, jos asianhaarat siihen antavat syytä, kutsukoon erhettyneen eteensä ja, jos hän, saatuansa vakaan varoituksen, ei sittenkään näytä parannusta, saapi määrätyksi ajaksi tuomita hänen kelvottomaksi nauttimaan Herran ehtoollista. Jos hän luopuu synnistänsä ja tunnustaa ja pyytää sen anteeksi erityisessä ripissä sielunhoitajan edessä, antakoon kirkkoraati edellämainitut edut hänelle jälleen, ja ilmoittakoon sen myös tuomiokapitulille. Sama laki olkoon niistä, jotka ovat törkeistä rikoksista vedetyt maalliseen oikeuteen ja siellä tuomitut rangaistukseen, mutta jotka tästä rangaistuksesta eivät ole ojennusta ottaneet.

102 §.

Jos vanhemmat eivät anna toimittaa lapsiansa kastettaviksi, taikka jos joku seurakunnan jäsen tahallansa on huolimaton hankkimaan kristillistä kasvatusta ja opetusta omille lapsillensa tahi niille, jotka hänen hoidettavina ovat, ja jos he eivät ole ottaneet ojennusta varoituksen sanasta, niin meneteltäköön heitäkin kohtaan niinkuin 101 §:ssä sanottu on.

103 §.

Jos seurakunnan jäsen tekee itsensä syylliseksi julkiseen Jumalan sanan ja jumalisuuden harjoitusten ylenkatseeseen, eripuraisuuteen avioliitossa, tylyyteen lapsia, perhettä tahi muita alustalaisia kohtaan, ynseyteen vanhemmillensa sekä leppymättömyyteen, eikä opetuksen ja varoituksen sanalla ole antanut itseänsä ojentaa; olkoon laki sama kuin 101 §:ssä sanotaan.

104 §.

Jos seurakunnan jäsen, joka väärää oppia suosii, pyytää muita siihen vietellä, ja saattaa niin muodoin häiriötä ja pahennusta seurakuntaan, taikka jos joku ei tottele kirkkoraatia, kun se kieltää häntä pitämästä opetuspuheita erityisessä hartaudenkokouksessa, antakoon kirkkoraati siitä tuomiokapitulille tiedon.

105 §.

Jos seurakunnan jäsen, jonka kuulusteleminen kirjanlukemisessa ja kristinopin taidossa katsotaan tarpeelliseksi, laiminlyöpi lukukinkerit, taikka ei anna lastensa tahi muiden hänen käskynsä alaisten käydä lukukinkereissä tahi rippikoulussa, taikka jos joku saattaa itsensä vikapääksi hämmennykseen jumalanpalveluksessa, tahi sellaiseen rikokseen siinä, kuin 30 §:ssä mainitaan, taikka rikkoo sitä vastaan, mitä 33 §:ssä on säädetty erityisen hartaudenkokouksen ajasta, olkoon varoitettava niinkuin 101 § sanoo. Jos hän ei siitä itseänsä paranna, ilmoittakoon kirkkoraati asian maalliselle oikeudelle.

Kolmas Osa.
Kirkollisista viroista seurakunnan pyhiä toimituksia varten.

Neljästoista luku.
Papinvirasta yleensä.

105 §.

Papinviran toimitettavia ovat julkinen jumalanpalvelus, pyhät sakramentit ja muut kirkolliset toimitukset, jotka VI, VII, IX—XI luvuissa nimitetyt ovat. Älköön kukaan toimittako mitä näin muodoin papinviran tehtäväksi kuuluu, jollei hän ole, niinkuin tässä jälempänä sanotaan, virkaan kelvolliseksi katsottu ja vihitty; mutta hätätilassa olkoon noudatettavana mitä siitä, kunkin asian laadun mukaan, asetettu on. Hyviksitunnetuille ja kristillismielisille hengille saakoon kuitenkin pispa ja tuomiokapituli, koeteltuansa heitä ensin, antaa luvan saarnata ja käydä kristinopin opettamiseen seurakunnassa osallisiksi. Yli-oppilaisille, jotka itseänsä saarnavirkaan valmistelevat, saavat myös kirkkoherrat seurakunnissa antaa sellaisen luvan.

107 §.

Papinviran erinäisenä toimena on myöskin erityisen sielunhoidon ja kristillisen kirkkokurin pitäminen; ollen kuitenkin muillakin seurakunnan jäsenillä velvollisuus ja oikeus siihen osaa ottaa.

108 §.

Sen, joka tahtoo papiksi päästä, pitää olemaan puhdasnimisen ja hyvämaineisen, tunnetun jumaliseksi ja kristilliseksi elämässänsä, kahdenkolmatta vuoden vanhan, yli-opistossa tietonsa puolesta hyväksytyn niissä opin-aineissa, jotka papin valmistukseen kuuluvat ja erittäin säädetyt ovat, ja ei vaivatun sellaisella taudilla taikka virheellä ja vialla jäsenissä, puheessa tahi aistimissa, joka haittaa papinviran toimittamista taikka muutoin loukkaavata on.

109 §.

Papiksivihkimistä pyytävä liittäköön hakemukseensa: kasteen-atestin sekä todistuksen Herran ehtoollisella käymisestä ja maineesta, asianomaisen kirkkoherran antamat; todistuksen yli-opistosta käytöksestänsä ja opinnoistansa siellä; todistuksen tekemistä opinnäytteistänsä ja, jos hän päälle puolen vuoden on ollut yli-opistosta eronneena, ennenkuin ilmoittaa itsensä papiksi vihittäväksi, myöskin todisteen elämästänsä kirkkoherralta siinä tahi niissä seurakunnissa, missä hän väli-aikana on oleskellut. Jos hakialla jo on virka, jonka vuoksi hänelle vihkiminen voidaan myönnyttää, niin liittäköön silloin hakemukseensa asianomaisen papinkirjan lisäksi, todistuksen siitä virkakunnasta, jonka alle hän kuuluu. Jos se on tuomiokapituli, niin olkoon paljas hakemus kylläksi.

110 §.

Joka tuomiokapituliin on antanut hakemuksen vihkimisestä saarnavirkaan, hänen pitää, ennenkuin vihittäväksi pääsee, näyttää pispan ja tuomiokapitulin edessä kuntonsa toimittamaan saarnavirkaa Jumalan seurakunnan rakennukseksi, seuraavain opinnäytteiden kautta:

a) siinä kaupungissa, jossa tuomiokapitulilla on istuntonsa, määrättynä päivänä julkisessa jumalanpalveluksessa saarnata suomen ja ruotsin kielellä;

b) tuomiokapitulin edessä pitää kyselmys jostakin hänelle edeltäpäin määrätystä katkismuksen kappaleesta ja lyhykäinen selitys jostakusta hänelle edeltä sanotusta raamatunpaikasta; sekä

c) tuomiokapitulin edessä käydä julkinen tutkinto, jossa pispa, tuomioprovasti ja molemmat uskontieteisesti oppineet tuomiokapitulin asessorit kuulustelevat, mihin määrään hänellä on kuntoa papinviran toimittamisessa käyttää niitä jumaluusopin oppi-aineita, joissa hänen tieteellinen taitavuutensa jo on yli-opistossa arvosteltu. Ja päättäköön tuomiokapituli siinä järjestyksessä, joka on määrätty siellä esiin tulevain asiain tutkimiselle, onko hakia kelvollisena pidettävä papinvirkaan vihittäväksi, vai eikö.

111 §.

Älköön ketään papiksi vihittäkö, ellei hän ole saanut kutsumusta toimittamaan papillista virkaa joko seurakunnalta itseltään tahi toisen papin apulaisena, taikka ole vakinainen tiedetten tahi kielten opettaja maan yli-opistossa tahi opilliskouluissa, taikka vakinainen virkamies tuomiokapitulissa, ja sen ohessa myöskin sitoutunut tuomiokapitulin määräystä myöten apuna olemaan papillisella palveluksella siinä paikkakunnassa, jossa hänellä on virkansa, taikka muuallakin sinä aikana, jona hänen vakinainen virkansa sen myöten-antaa.

112 §.

Kun vakinainen papinvirka on avonaisena, taikka pappi on viran toimittamisesta eroitettu pitemmäksi tahi lyhyemmäksi aikaa, taikka tuomiokapituli katsoo vakinaisen papin kivuloisuudesta tahi vanhuudesta kykenemättömäksi virkaansa täydellisesti toimittamaan, taikka seurakunta on niin lavea ja kansakas, että vakinainen pappi ei yksinänsä ennätä sitä täysin hoitaa, niin kutsukoon ja määrätköön tuomiokapituli, virkaa hoitamaan taikka vakinaista pappia auttamaan jonkun niistä, jotka ovat itsensä ilmoittaneet papinvirkaa saamaan, kuin irtainta pappia ei löydy siihen pantavaksi. Apulaiseksi vakinaiselle papille määrättäköön mahdollisuutta myöten se, jota hän parhaiten tahtoo, kun vaan kutsuttu muutoin on otollinen; jos avonaisella papintilalla armovuosia nautitaan, määrättäköön armovuoden saarnaajaksi mieluisimmin se, jota armovuotten nauttia siksi ehdottelee.

113 §.

Älköön ketään apupapiksi vihittäkö, ellei kirkon ja seurakuntien palvelus todellisesti sitä vaadi, taikka niin kauvan kuin ennestään vihittyjä on hiippakunnassa irtaimina ja viran toimitukseen käytettävinä.

114 §.

Kukin vihittäköön papiksi siinä hiippakunnassa, jossa hän virkaa toimittamaan kutsuttu on, taikka johon hän papiksi päästä tahtoo. Älköön tässä väliä siitä pidettäkö, onko hän samassa hiippakunnassa taikka muualla syntynyt tahi kasvatettu. Jos papinvirkaan hakioita on useampi, kuin apupappein tarve silloin vaatii, niin oman hiippakunnan lapsia otettakoon etumaisina, kuin he toisten hakiain vertaisiksi nähdään.

115 §.

Papiksivihkimisen toimittakoon hiippakunnan pispa. Kun pispanvirka on avonaisena, taikka pispa sairauden tähden estettynä, tehköön tuomioprovasti taikka vanhin papiksi vihitty tuomiokapitulin asessori tämän toimituksen.

116 §.

Papiksivihkiminen on toimitettava hiippakunnan tuomiokirkossa, ellei hätätila vaadi sitä muualla tehtäväksi. Ennenkuin siihen ruvetaan, pitää tieto siitä, jos mahdollista on, edellisenä sunnuntaina tahi juhlapäivänä rukouksen kanssa Jumalalle kirkossa annettaman.

117 §.

Papiksivihkimisessä, joka toimitetaan käsikirjan määräämässä järjestyksessä, pitää papinvirkaan vihittäväin tehdä seuraava vala: Minä N. N. lupaan ja vannon Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta, että minä, toimittaessani Jumalan seurakunnassa saarnavirkaa, jonka nyt olen valmis vastaan ottamaan, olen uskollisesti ja puhtaasti pitävä kiini Jumalan pyhästä sanasta, julkaistuna vanhan ja uuden testamentin profeetallisissa ja apostolisissa kirjoissa, sekä evankelis-lutherilaisen kirkon siihen perustetusta tunnustuksesta, niin etten julkisesti julista ja levittele, enkä salaisesti puollusta ja suosittele sitä vastaan sotivia oppeja. Minä tahdon myös kaikella ahkeruudella ja uskollisuudella harrastaa Jumalan sanan oikeata opettamista sanankuulijoilleni ja pyhiä sakramenttejä Kristuksen asetuksen jälkeen toimittaa, sekä jumalisuuden harjoitusta keskinäisessä rakkaudessa ja kaikin puolin hyvää, rauhallista ja kunniallista menoa opilla ja esimerkillä vahvistaa ja edistää. Samoin tahdon ja olen minä velvollinen seurakunnan lakia ja voimassa olevia asetuksia uskollisesti noudattamaan ja käyttämään; mitä minun on virassa tehtävä, tarkoin täyttämään, esimiehilleni velvollista kuuliaisuutta, virkakumppaneilleni veljellistä hyväntahtoisuutta, sanankuulioilleni mieluista palvelusta ja kaikkea kohtuutta osottamaan. Kaikkea tätä tahdon ja olen minä velvollinen rehellisesti noudattamaan, niinkuin vilpittömän papismiehen tulee ja sopii, niin että siitä taidan vastata Jumalan ja ihmisten edessä, ilman mitäkään kavaluutta ja ilkeää viekkailemista. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon hengen ja sielun puolesta.

118 §.

Vihkimisen perästä ja sittenkuin vihityt ovat tehneet tuomiokapitulin edessä uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan, annetaan heille, todistukseksi kunkin kutsumuksesta ja vihkimisestä pappiuskirja, jonka alle vihkiänä ollut kirjoittaa nimensä, ja sen jälkeen on jokaisen heistä kohta virkatoimeensa rupeeminen.

119 §.

Jokainen, joka tällä muotoa papinvirkaan on käynyt, saakoon virkatoimestansa palkan. Vakinaisella tilalla olevan papin palkatkoon se seurakunta tahi laitos, jonka virkatoimessa hän on, niinkuin siitä erittäin on säädetty. Toiselle apulaiseksi asetettu pappi saakoon palkkansa siltä, jonka avuksi hän on lähetetty; jos eivät siitä sovi, määrätköön tuomiokapituli mikä soveliasta ja kohtuullista on.

120 §.

Papin pitää ahkeroiman edistyä Jumalan sanan tuntemisessa ja muissa viran arvolliseen toimittamiseen hyödyllisissä tiedoissa, uskollisesti täyttämän virkansa, tarkoin vaarinottaman mitä määrätty on sen toimituksessa noudatettavaksi, osottaman esimiehille kuuliaisuutta, harrastaman kuria ja järjestystä, kanssakäynnissä ja elämässänsä näyttämän siveyttä, hiljaisuutta ja hyväntahtoisuutta, ei pyytämän ilkeää voittoa, eikä puuttuman viralle sopimattomiin toimiin, askareihin ja elatuskeinoihin, ei pyrkimän toiseen palvelustilaan luvattomilla vehkeillä, ja kaikessa ja joka paikassa käyttämän itsensä arvollisena sananpalveliana ja hellätuntoisena sielunhoitajana.

121 §.

Muukalais-uskolaiselle älköön pappi tunkeko virkansa toimitusta; mutta vapaaehtoisesti pyydettynä muukalaisen uskon tunnustajalle tekemään papillista palvelusta, älköön sitä kieltäkö, ja tehköön silloin virantoimituksensa lutherilaisen seurakunnan käsikirjan mukaan.

122 §.

Pappi, joka opettaa tahi levittelee oppeja, jotka sotivat evankelis-lutherilaista uskontunnustusta vastaan, käskettäköön tuomiokapituliin selittämään asiansa, neuvoja ja varoituksia saamaan ja, mahdollisuutta myöten, oikeaan saatettavaksi. Jos hän pysyy mielipiteissänsä taikka, kerran niistä luovuttuansa, uudestaan niihin kääntyy, menettäköön virkansa.

123 §.

Jos pappi julkaisee mitä salaripissä hänelle uskottu on, muutoin kun 58 §:ssä sanotulla tavalla, menettäköön papinvirkansa.

124 §.

Jos pappi viran toimituksessa havaitaan juopuneeksi, eroitettakoon hän virastansa kuudesta kuukaudesta kahteen ajastaikaan asti. Jos se tapahtuu toisen kerran, menettäköön virkansa.

Pappi, joka ulkona virkansa toimituksesta tavataan juovuksissa ja väkeväin juomain ylellisessä nauttimisessa, eroitettakoon virasta ensi kerralta yhdestä kuukaudesta kuuteen kuukauteen ja, jos se toisen kerran tapahtuu, kuudesta kuukaudesta kahteen ajastaikaan asti.

125 §.

Jos pappi ilman laillista estettä tahi syytä jättää siinä seurakunnassa, jossa hän virkaa toimittaa, virkansa toimituksen tekemättä, kun seurakuntalainen taikka joku siellä oleskeleva vieraan seurakunnan jäsen häntä pyytää kastamaan lasta, antamaan pyhää ehtoollista, oppimaan sairasta tahi muuhun papilliseen toimitukseen, taikka ilman laillista estettä laiminlyö jumalanpalveluksen pitämisen sunnuntai- tahi pyhäpäivänä; rangaistakoon hän virka-erolla kolmesta kuukaudesta ajastaikaan asti, asianhaarain mukaan.

Jos pappi vihkii ennenkuin kuulutus asianmukaisessa järjestyksessä on tapahtunut, taikka sellaiset, joiden ei ole lupa mennä toistensa kanssa avioliittoon, taikka antaa todistuksen esteettömyydestä vihkimiseen, missä esteitä löytyy, ja hän teki sen tahallansa; menettäköön virkansa.

Jos pappi ottaa tahi tinkii itselleen lahjoja vääryyttä virassa edistääksensä, pantakoon pois viralta. Jos hän muuten virkatoimestansa ehdottelee itselleen jonkun palkinnon tahi sivu-saatavan, johon hänellä ei ole oikeutta, rangaistakoon virka-erolla yhdestä kuukaudesta kuuteen asti.

126 §.

Jos pappi muulla tavalla rikkoo virkansa velvollisuuksia vastaan, niinkuin: että kirkollisissa toimituksissa pahemmalla tavalla poikkee seurattavasta käsikirjasta; sekoittaa saarnaan sopimattomia; kuuluttaa avioliittoon muussa seurakunnassa kuin missä morsian on kirkonkirjoissa, taikka vihkii ilman asianomaisetta todistuksetta esteettömyydestä vihkimiseen; pyrkii toiseen virkatilaan huutoja keräilemällä, laittomilla palkka-suostumuksilla, omaan puoleensa puhumalla tahi hakukumppaneitansa halventamalla taikka muilla luvattomilla keinoilla; laiminlyöpi tahi huolimattomasti tekee virkansa taikka sitä väärin käyttää; on omasta syystänsä riidassa ja eripuraisuudessa virkaveljeinsä tahi seurakuntalaistensa kanssa, taikka antautuu asianajajana oikeuden-käymisiin, jotka eivät koske häneen, eikä hänen valtansa alaisiin taikka hänen pappilanmaahansa; puuttuu virallensa sopimattomaan elatuskeinoon, taikka käytöksellänsä muutoin pahennusta saattaa; rangaistakoon, kunkin asian laatua myöten, erityisellä tahi julkisella varotuksella, palkan menettämisellä yhdestä kuukaudesta kuuteen asti taikka, jos asianhaarat erinomaisen raskauttavia ovat, virka-erolla kahdesta kuukaudesta ajastaikaan asti.

127 §.

Kun pappi huolimattomuudesta, laiminlyömisestä taikka virkavirheestä edesvastaukseen tuomitaan, olkoon myöskin velvollinen palkitsemaan kaiken siitä tulleen vahingon.

128 §.

Joka kahdesti määrä-aikaisella virka-erolla taikka myöskin kolmasti palkan menettämisellä ja kerran määrä-aikaisella virka-erolla on rangaistu, ja jällensä rikkoo, menettäköön papinviran, jollei viimeinen hairahdus ole niin vähäpätöinen, että sen vaan katsotaan varoitusta ansaitsevan.

129 §.

Papin, joka määrä-aikaiseen virka-eroon on tuomittu, pitää sinä aikana luopuman pois kaikesta papillisen viran toimittamisesta. Älköön hän siltä ajalta ansiovuosia lukeko tahi niin kauvan toiselle palvelustilalle pääskö, kuin virka-eroa kestää. Jos hänellä on vakinainen virka, niin tuomiokapituli päätöksessänsä määrätköön, minkä osan tuloista hän itse saa nauttia, ja kuinka suuren osan se on saapa, joka virkaa sinä aikana hoitaa. Virkaa seuraavassa pappilassa olkoon määrä-ajaksi virasta eroitetun kuitenkin lupa asuntoa pitää.

130 §.

Jos pappi virka-eron aikana on käyttänyt itsensä hyvästi ja soveliaasti, palaitkoon taas, sen kuluttua, virkaansa. Jos nähdään toisin olevan, olkoon tuomiokapitulilla valta pitää häntä siitä vieläkin jonkun aikaa erillänsä. Jos hän sillä aikaa on papilliseen toimitukseen puuttunut, määrätköön hänelle vieläkin virkaero pitemmäksi taikka lyhemmäksi ajaksi, tuomiokapitulin tutkinnon mukaan. Irstaisesta käytöksestä määrä-aikaiseen virka-eroon tuomittu pappi älköön tuomiokapitulin määräämättä jälleen virka-tointansa alkako.

131 §.

Milloin pappi on tuomittu menettämään palkkansa kuukaudelta taikka useammalta, olkoon hän kuitenkin velvollinen virkaansa lakkaamatta toimittamaan. Siihen palkkaan, joka sakoksi menee, ei ole luettava virkataloa eikä satunnaisia tuloja. Se osa palkasta, joka papilta on tuomittu, menee köyhäin tilattomain pappein apurahastoon, jolloin ei toisin ole määrätty.

132 §.

Julkinen on se varoitus, jonka tuomiokapituli antaa. Joka nähdään sen ansainneeksi, on tuomiokapituliin kutsuttava ja siellä pöytäkirjan edessä varoitettava, taikka saakoon, milloin niin soveliaaksi katsotaan, sen varoituksen kirjeessä tuomiokapitulilta, taikka provastin kautta, tuomiokapitulin käskystä.

133 §.

Pispa, lääninprovasti ja kirkkoherra saavat myös, kukin kohdastansa, erinäisesti varoittaa niitä, jotka viran puolesta ovat heidän katsantonsa alla, ja vian-alaisen sen vuoksi tykönsä kutsua. Jos tämä hänelle annetusta varoituksesta pyytää kirjallista todistusta, älköön sitä häneltä kiellettäkö. Jos hän ei kutsumukselle tule, niin annettakoon siitä ja kutsumisen syystä tuomiokapitulille tieto, ja saakoon hän sitten julkisen varoituksen taikka kovemman rangaistuksen, asian laadun mukaan.

134 §.

Jos pappia syytetään maallisessa oikeudessa surmasta, tahi muusta rikoksesta, joka henkeen tahi kunniaan koskee, taikka muuten on häpeällinen; kieltäköön tuomiokapituli, kun syytä siihen on, hänen toistaiseen virkaa toimittamasta. Sama olkoon laki, kun pappi on, syystä mistä tahansa, tuomittu menettämään papinviran, vaikk’ei siihen ole tullut laillista voimaa.

135 §.

Jos pappi lopullisella päätöksellä on tuomittu syylliseksi surmaan tahi sen osallisuuteen, taikka muuhun hengen asiaan, taikka rikokseen, joka kunnian menettämisen tahi yleisen häpeän tuottaa; pantakoon hän papinviralta pois ennenkuin maallisen rangaistuksen kärsii. Jos surma on tapahtunut vähäisemmästä varomattomuudesta, taikka kohtipäisestä hengen varjeluksesta, pitäköön hän viran. Jos hän on huoruudesta tuomittu, menettäköön virkansa; salavuoteudesta tuomittuna eroitettakoon hän virasta puoleksi taikka kokonaiseksi ajastajaksi, sen rangaistuksen lisäksi, johon hän kumpaisessakin tapauksessa yhteisen lain jälkeen on syypääksi käynyt.

136 §.

Kun pappi sellaisten syytösten vuoksi, jotka 134 §:ssä mainitaan, on estettävä virkaa toimittamasta, nautitkoon hän kumminkin kaikki palkka-edut virastansa, jos hänellä vakinainen virka on; kuitenkin sen vähennyksellä, mitä väliaikaiselle virantoimittajalle on tulevaa, jonka tuomiokapituli määrätköön. Jos hän sitten syyttömäksi tuomitaan, saakoon syyttäjältä palkinnon kärsitystä vahingostansa. Tilaton papismies saa sellaisissa tapauksissa elatus-apua tuomiokapitulin huolenpidolla. Jos asia jääpi tulevaisuuteen, taikka jos häntä ei ole voitu syypääksi siihen tuomita; tutkikoon tuomiokapituli, saako hän toimitukseensa palata, mutta palkinto jääköön sillensä. Jos hän oli syytetty surmasta, joka on tapahtunut vähäisemmästä varomattomuudesta taikka oman hengen varjelemisesta, olkoon sama laki.

137 §.

Jos pappi on virkansa menettänyt jonkun rikoksen tähden, josta häntä on maallisessa oikeudessa syytetty, ja sitten, osotettuansa parannuksen, saanut armosta virkansa takaisin, olkoon tuomiokapitulin vallassa, ilmaantuvain asianhaarain mukaan määrätä, saako hän entisellä palveluspaikallansa papinvirkaa toimittaa, vai onko hän muuhun paikkakuntaan siirrettävä.

138 §.

Kun pappia vastaan kruunun syyttäjä tahi palvelia, taikka seurakuntalainen, ilmoittaa asianomaiselle tuomiokapitulille vikoja ja erhetyksiä virassa taikka käytöksessään, olkoon tuomiokapitulin tutkittavana, mitä sen johdosta laillisesti tehtämän pitää.

139 §.

Pappi, joka saapuu kaatuvaan tautiin, mielenheikkouteen, spitaliin taikka muuhun inhottavaan sairauteen, joka voi tuottaa pahennusta tahi häiritä hartautta, on estettävä viran toimittamisesta, kunnes hän jälleen terveeksi tulee. Hänen palkastansa sill’aikaa olkoon noudatettavana mitä 136 §:ssä sanottu on.

140 §.

Ero papinvirasta tapahtuu joko sen menettämisellä, taikka vapaa-ehtoisella luopumisella siitä.

141 §.

Kun pappi on tuomittu menettämään virkansa ja päätös on saanut laillisen voiman, on hän kutsuttava tuomiokapitulin eteen, päätös luettava, papinvirka häneltä menneeksi julistettava, pappiuskirja takaisin vaadittava, ja hän kiellettävä mitään papillista toimitusta tekemästä ja pappispuvun merkkiä pitämästä.

142 §.

Jos pappi omin ehdoin tahtoo papinvirasta luopua; ilmoittakoon sen tuomiokapitulille, jonka tulee kuulla hänen syitänsä. Jos hänen havaitaan vakaisella ja täydellä mielellä tehneen päätöksensä eikä ole kanteen alaisena rikoksesta, josta virka voipi mennä, niin luovutettakoon hän virastaan ja annettakoon hänelle siitä todistuskirja.

Viidestoista luku.
Erinäisistä papinviroista seurakunnassa.

A) Näihin virkoihin kuuluvista velvollisuuksista.

143 §.

Kirkkoherrain tulee, kunkin seurakunnassansa, vastata julkisen jumalanpalveluksen, pyhäin sakramenttein ja muiden kirkollisten toimitusten arvollisesta ja säädyllisestä toimittamisesta, nuorison kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, erityisen sielunhoidon uskollisesta käyttämisestä sekä kirkkokurin voimassa pitämisestä.

144 §.

Seurakunnan vaivaisista tulee kirkkoherran pitää erinäistä huolta, ilmoittaa heitä tarpeen mukaan autettaviksi ja kristillisesti heidän asiaansa valvoa.

145 §.

Kirkkoherra pitäköön vaaria kaikesta kirkon sekä kiinteästä että irtaimesta omaisuudesta, olkoonpa minkä laatuista hyvänsä, valvokoon sen hallintoa, käyttämistä ja hoitoa lain ja seurakunnan päätösten mukaan ja katsokoon tarkoin että kirkkoväärti oikein täyttää velvollisuutensa. Jos seurakunnassa on papiston vaarinpitoon asetettuja hartauden laitoksia kirkon, lapsikouluin tahi köyhäin eduksi taikka muihin hyväntekeväisyyden tarkoituksiin; hoitakoon kirkkoherra niitäkin, niinkuin kirkon omaisuutta, taikka asettajan tahi esivallan määräämällä tavalla.

146 §.

Kirkonkirjat kirjoittakoon kirkkoherra ja asettakoon ne sillä tapaa, kuin niistä nyt määrättynä on taikka kirkollishallitus vasta ehkä määrää. Nämä kirjat ovat:

1) Kirkon pääkirja, johon, ketään eroittamatta, merkitään kaikkein seurakunnan asujanten sääty, syntymäpäivä, syntymäpaikka, kristinopin-taito, Herran ehtoollisella käynti ja maine, kuin myöskin josko ovat naimiseen esteettömiä taikka eivät, sekä seurakuntaan tulleiden taikka siitä lähteneiden muutto-aika ja mistä paikasta taikka mihin paikkaan muuttaneet ovat.

2) Kastettuin kirja, johon pannaan kaikki syntyneet ja kastetut, seurakuntaan kuuluvat lapset, ynnä kunkin syntymä-päivä, kaste-päivä, vanhempain nimet, sääty ja koto, äitin ikä, kummein nimet ja sääty, niin myös kuka kastajana oli.

3) Rippilasten luettelo, sisältävä sen nuorison, joka ensi kerran on pyhästä ehtoollisesta osalliseksi tullut, merkitsemällä itsekunkin nimen, ijän, kodon, luku- ja kristinopin-taidon.

4) Aviokuulutusten luettelo, sisältävä kaikki aviokuulutukset, niiden nimet, joille avioliittoon kuulutus annettu on, kuulutusta otettaissa läsnä olleitten nimet, sekä päivät, joina kuulutus on julistettu.

5) Vihittyin kirja, sisältävä vihittyin aviokumppanien nimet, säädyn ja kodon, vihkimispäivän sekä vihkiän nimen.

6) Kuolleitten kirja, sisältävä kaikkein kuolleitten nimet, säädyn, ijän, kodon, kuolinsyyn, sekä kuolin- ja hautauspäivän.

7) Kirkkokurin alaisina olleitten luettelo, johon kirjoitetaan rikos tahi virhi, ja mitä tointa siitä on pidetty, sekä minä päivänä.

8) Niiden luettelo, jotka suuremmista tahi pienemmistä rikoksista ovat maallisessa oikeudessa olleet syytöksen alaisina, johon myös merkitään, josko he syyttömiksi tahi syypäiksi ovat tuomitut.

9) Muuttaneitten luettelo, sisältävä, jokaiselta vuodelta, kaikkein seurakuntaan tulleiden ja siitä lähteneiden nimet ja säädyn, osottain myös paikan, mistä kukin tuli taikka mihin hän meni, ja muutto-atestin, jonka lähtöpaikalta myötänsä toi taikka vei, ynnä atestin antopäivän.

10) Tavarakirja sekä kirkon kiinteästä omaisuudesta, että kirkkoherran, kappalaisen ja lukkarin virkataloista niiden alle kuuluvain erinäisten takamaiden ja tilusten kanssa, sekä kouluin tahi vaivaishoidon tarkoituksiin taikka muihin hyväntekeväisyyden tarkoituksiin seurakunnassa annetuista tiluksista, kuin myös kirkon irtaimesta tavarasta, kirkkotoimiin kuuluvista astioista ja puvuista, muistomerkeistä tahi mitä muuta se hyvänsä lienee, ynnä ne tavarankatselmus-pöytäkirjat, jotka papin tullessa virkaan tahi muissa tilaisuuksissa ovat kirjoitetut.

11) Protokollakirja, joka sisältää kirkonkokouksissa ja kirkkoraadissa tehdyt pöytäkirjat, lauseet ja päätökset.

Paitsi näitä kirjoja, jotka koskevat seurakunnan omia jäseniä ja asioita, pitäköön kirkkoherra luettelon niistäkin seurakunnassa syntyneistä ja kastetuista, Herran ehtoolliselle lasketuista, vihityistä sekä kuolleista ja haudatuista, jotka ulkoseurakuntiin kuuluvat; ja on muutoin hänen velvollisuutensa pitää niitä kirjoja, jotka kirkkohallitus vielä voipi katsoa tarpeellisiksi.

147 §.

Jos joku haluaa itsellensä, vaimollensa, lapsellensa taikka hoidettavallensa ja holhottavallensa kirkonkirjasta todistusta siitä, mitä siinä on samasta hengestä merkittynä, taikka jos joku pyytää semmoista todistusta toisen ijästä, maineesta, sukulaisuudesta, syntymä- tahi kuolin-ajasta, taikka siitä, että se on rikoksesta tuomittu tahi kanteen alla, riita- tahi rikos-asiassa, taikka jonkunlaisen hakemuskirjan liitteenä tuomio-istuimelle tahi virkakunnalle annettavaksi; niin älköön kirkkoherra sellaista todistusta kieltäkö. Tuomarin tahi muun virkakunnan, taikka yhteisen syyttäjän, tahtoessa viimemainitun laatuista todistusta, älköön myöskään sitä kiellettäkö.

Jos kirkkoherra on jäävissä sen hengen suhteen, josta todistusta anotaan, on tämä toisen seurakunnassa olevan papin annettava. Missä ei ole toista pappia, taikka hänkin on jäävissä, kirjoittakoon kirkkoherra todistuksen ja allekirjoittakoon nimensä, ja sen yhtäpitäväisyyden kirkonkirjan kanssa vahvistakoon jäävissä olematon seurakunnan jäsen nimellänsä ja sinetillä.

Poismuutto seurakunnasta on kirkossa julistettava, ennenkuin atesti annetaan.

148 §.

Kaikki, mitä säätty on kirkkoherran virkaan kuulumaan, koskee myöskin sitä, joka, viran ollessa avonaisena taikka muista syistä, laillisesti on määrätty kirkkoherran virkaa hoitamaan, ellei niin ole että tuomiokapituli määräyksessänsä on tehnyt jonkun eri ehdon.

149 §.

Siinä seurakunnassa, jossa paitsi kirkkoherraa myöskin on kappalainen tahi pitäjän-apulainen, pitää heidän uskollisesti auttaman häntä kaikessa, mitä 143 ja 144 §§:n mukaan kirkkoherran virkaan kuuluu.

150 §.

Jos kirkkoherra muihin virkatoimiin tarvitsee jonkun virkakumppaninsa apua ja pyytää häntä siihen, älköön tämä sitä kieltäkö; mutta jos virkakumppani mielestänsä kohtuuttomasti rasitetaan töillä, jotka ovat likinäisimmästi kirkkoherran tehtäviä, niin hakekoon lääninprovastilta ojennusta. Jos hän provastin päätökseen ei tyydy, menköön tuomiokapituliin. Jos tahtoo suorastansa valittaa tuomiokapitulille, olkoon hänellä siihen oikeus.

151 §.

Jos pitäjässä on kappeli, jolla on eri pappinsa, hallitkoon hän tätä seurakuntaa sillä oikeudella ja velvollisuudella, kuin tässä edelläpäin kirkkoherrasta on sanottu; kuitenkin olkoon kirkkoherra velvollinen kappeliseurakunnassa pitämään sitä virkatointa, minkä hänen aikansa myöntää, sekä siellä määräilemään kirkonpalveluksesta ja seurakunnan hoidosta miten tarpeelliseksi katsoo.

Sama laki olkoon saarnaajista pruuki- ja rukoushuone-seurakunnissa.

152 §.

Kunakin vuonna tehköön kirkkoherra toisten pappein kanssa hoidossansa olevissa seurakunnissa vuorokirjan, jota seuraten heidän tulee pitää saarnat ja muut julkiseen jumalanpalvelukseen kuuluvat virkatoimitukset. Jos eivät sovi jaosta, taikka jos joku heistä luulee saavansa liiallista rasitusta, ratkaiskoon tuomiokapituli heidän välinsä. Jos laillinen syy joksikin aikaa estää jonkun täyttämästä velvollisuutensa vuorojaon mukaan, määrätköön kirkkoherra, kuinka silloin meneteltämän pitää.

153 §.

Jos kappeliseurakunnassa tulee odottamaton virka-avun tarve; niin auttakoon kirkkoherra, taikka määrätköön siihen, jos hän itse on estettynä, jonkun muun papin emäkirkolta, mutta olkoon sellaisessa tapauksessa velvollinen palkitsemaan hänen matkakulunkinsa. Jos se on pitemmäksi aikaa, ilmoittakoon kirkkoherra sen tuomiokapitulille.

154 §.

Vankihuonetten, lasarettien, sairashuonetten ja muitten sellaisten laitosten saarnaajat, sekä myöskin sotapapit, toimittakoot virkaansa sen mukaan kuin heille erittäin on säätty; ja olkoot kaikessa, mitä tulee varsinaiseen kirkonpalvelukseen ja sielunhoitoon, suorastansa tuomiokapitulin katsannon alaisina.

155 §.

Jos vieraan seurakunnan jäsen pyytää seurakunnan pappia johonkin papilliseen toimitukseen, niin älköön hän tässä alempana mainituissa tapauksissa sellaiseen virkatoimeen ruvetko, ellei hänellä ole seuraavia todistuksia saman vieraan seurakunnan kirkkoherralta, nimittäin:

a) kun pyydetään antamaan rippikoulu-opetusta: todistus opetettavan ijästä, kasteesta ja kristinopin-taidosta;

b) kun pyydetään Herran ehtoollista antamaan: todistus sitä halajavan maineesta, kristinopin-taidosta ja ripille-laskusta, jos nämä asiat eivät ole tutut sen seurakunnan papille, jossa Herran ehtoollinen pidettävä on; kuitenkin antakoon pappi Herran ehtoollista tuntemattomille, kaukaisemmilta seuduilta oleville matkustavaisille, jotka sellaista todistusta eivät voi näyttää, puhuteltuansa heitä erittäin heidän kristinopistansa;

c) kun pyydetään vihkimään: todistus että kuulutus on julistettu siinä seurakunnassa, jossa morsian on kirkonkirjoissa, ja ettei vihkimisen toimittamisen ole esteitä ilmaantunut.

Älköön pappi missään edellämainitusta tapauksista olko antamatta todistusta sille, joka sitä pyytää.

156 §.

Jos jonkun seurakunnan pappi on toisen seurakunnan jäsenelle antanut Herran ehtoollista, tehköön siitä muistutuksen siihen todistukseen, jonka viimemainittu on seurakunnastansa hänelle näyttänyt.

Jos toisen seurakunnan pappi on vihkinyt, kuin missä kuulutettu on, pitää vihkineen papin kolmessakymmenessä päivässä sen jälkeen antaman kirkkoherralle siinä surakunnassa, jossa avioliiton kuulutus julistettiin, kirjallinen tieto minä päivänä vihkiminen tapahtui.

Kaikesta muusta virkapalveluksesta, jota jonkun seurakunnan pappi on toisten seurakuntain jäsenille tehnyt, antakoon hän ennen kunkin vuoden loppua kirjallisen tiedon kirkkoherralle asianomaisessa seurakunnassa.

157 §.

Jos kirkkoherra, omain asiainsa tähden, kauvemmaksi kuin kahdeksaksi päiväksi virkavapautta tarvitsee; hakekoon sitä provastilta, joka saa, asian tutkittuansa, antaa sellaisen vapauden korkeintaan kuukaudeksi, kun toinen papismies myöskin on ilmoitettu, joka kirjallisesti on sitoutunut virkaa väli-aikana toimittamaan. Jos virkavapautta tarvitaan tärkeän matkustuksen tähden, joka ei viivytystä siedä, ja jos seurakunnassa ei ole ketään pappia viran toimittamiseen; määrätköön provasti siihen jonkun lähi-seurakunnasta, missä asianhaarat sen myönnyttävät. Kappalaiselle, pitäjän-apulaiselle taikka saarnaajalle saakoon kirkkoherra samoin antaa virkavapauden yhtä pitkäksi ajaksi. Apupappi näyttäköön suostumuksen siltä, jonka apulaiseksi hän määrätty on, ennenkuin kirkkoherra hänelle virkavapauden suopi. Kun joku tarvitsee virkavapautta pitemmäksi aikaa, pitää hakemus siitä, niinkuin nyt sanottu on, tuomiokapituliin annettaman. Provasti taikka kirkkoherra, joka on virkavapauden myöntänyt, ilmoittakoon myös siitä tuomiokapitulille, niin pian kuin mahdollista on.

158 §.

Kirkkoherra, joka virka-asioille, taikka saatuansa virkavapauden, aikoo seurakunnastansa matkustaa; antakoon edellisenä sunnuntaina seurakunnalle tiedon, kenelle hänen siassansa kirkkoherranhoito uskottu on. Jos odottamattomasta syystä on kohta matkalle lähteminen; pitäköön hän kuitenkin tointa että se seuraavana sunnuntaina ilmoitetaan.

159 §.

Vankihuoneen, sairashuoneen ja muun sellaisen laitoksen saarnaaja pyytäköön virkavapauden siltä tahi niiltä, jotka näiden laitosten hallitusta hoitavat. Älköön sitä suotako, jollei toinen pappi siksi aikaa ota virkaa haltuunsa ja tieto siitä tuomiokapitulille anneta.

B) Pappein asettamisesta virkoihinsa.

160 §.

Vakinaiseen papinvirkaan älköön se kutsumusta tahi vaalisiaa saako:

a) joka ei ole täyttänyt 163 §:ssä mainittuja näytteitä ja tutkintoja;

b) joka on kiini toisen papinviran hakemisessa;

c) joka on rikoksesta tahi törkeämmästä virkavirheestä kanteen alaisena, taikka määrä-ajaksi virkansa toimituksesta eroitettu, niin kauan kuin asia on päättämättä, taikka virka-eroa kestää;

d) joka virkansa toimituksessa on osottanut huolettomuutta ja puuttuvaa ahkeruutta eikä, asianmukaisessa järjestyksessä siitä muistutettuna, ole voinut näyttää sen toisin olevan.

161 §.

Vakinaisen papinviran saamiseen tarpeellisia näytteitä ja tutkintoja ei saa kukaan suorittaa, ennenkuin hän on ollut kaksi vuotta papinviran toimituksessa.

162 §.

Joka tahtoo suorittaa edellämainitut näytteet ja tutkinnot, ilmoittakoon itsensä kirjallisesti sen hiippakunnan tuomiokapitulille, jossa hän virantoimessa on, ja pankoon samalla pyyntöönsä myötä kopian pappiuskirjastansa ja omatekoisen uskontieteisen kirjoituksen. Jos hakia on kaikin puolin käyttänyt itsensä nuhteettomasti ja tuomiokapituli katsoo lähetetyn kirjoituksen voivan tarkoitukseensa kelvata, antakoon hänelle luvan tulla näytteitä ja tutkintoja suorittamaan.

163 §.

Kun se, joka on saanut mainitun luvan, on tullut asianomaiselle paikalle, määrätköön tuomiokapituli päivän, jona hänen pitää puolipäivänkirkonmenossa saarnata tuomiokirkossa, ja toisen päivän, jona hänen on julkinen raamatunselitys samassa kirkossa pidettävä. Jos nämä näytteet katsotaan kelpaaviksi, käskettäköön hakia määrättynä päivänä tuomiokapitulin istuntahuoneesen, jossa sen jäsenten tulee hänen kanssansa haastella siitä kirjoituksesta, jonka hän tuomiokapituliin on antanut, nähdäksensä kuinka omin neuvoin hän sen on tehnyt sekä tarkempaan tutkiaksensa hänen tietoaan siinä tarkastetussa aineessa ja muissa aineissa, jotka sen kanssa ovat likeisemmässä yhteydessä.

Sitten pitää hakian tuomiokapitulin edessä, sitä varten annetun tekstin johdolla, osottaman kykynsä sekä raamatun selittämisessä että katkismuksen kyselemisessä, ja sen perästä tuleman pispalle, tuomioprovastille ja kummallekin uskontieteisesti oppineelle tuomiokapitulin asessorille erityiseen kuulustelemukseen käytännöllisessä raamatuntiedossa ja käytännöllisen uskontieteen eri osissa, varsinkin erityisen sielunhoidon ja kirkkolain opeissa, jolloin on erittäinkin katsottava miten hän papinvirkaa toimittaessansa taitaa käyttää sekä omasta koettelemisesta että lukemalla saatuja tietoja. Tutkinto-aineitten jakamisen toimittakoot tutkiat keskenänsä suostunnon mukaan. Jos he sittemmin neuvotteluun kokoontuneina, näkevät hakian osottaneen täysin kelvollisen taidon kaikessa mitä kristillisen seurakunnanopettajan välttämättömänä velvollisuutena on, niin kutsutaan hän julkiseen tutkintoon, jonka ovien auki ollessa pitävät tuomiokapitulin istuntahuoneessa samat tutkiat, jotka ovat pitäneet edellisetkin erityiset kuulustelemukset, joille tämä tulee jatkoksi, ja jossa tutkittavalle pitää ennen kaikkia annettaman tilaisuus näyttää kuinka harjaantunut hän on Jumalan pyhässä sanassa, sekä myös kuinka hän taitaa sitä selittää ja kristinopin opettamisessa sovittaa.

Tutkinnon lopetettua päättäköön tuomiokapituli siinä järjestyksessä, jossa siellä esiin tulevat asiat ovat otettavat käsiteltäviksi, lukua myöskin pitäen tehdyn näytekirjoituksen arvosta, sekä saarnasta ja raamatunselityksestä, ovatko tutkitun näin koetellut tiedot ja taidot katsottavat tarkoitukseensa kelvollisiksi taikka kiitoksen ansainneiksi, joka päätöksessä julkisesti ilmoitetaan ja pannaan siihen todistukseen tehdyistä kirkkoherran-näytteistä, joka sitten on tutkitulle annettava.

Jos joku tahtoo näissä erityisissä kuulustelemuksissa ja sitten julkisessa tutkinnossa myöskin näyttää papiksi tultua vaurastuneensa tieteellisessä raamatunselityksessä, kirkkohistoriassa ja uskonsäännöstössä sekä kristillisessä siveysopissa, niin älköön sitä häneltä kiellettäkö, ja jos hän tässä osottaa itsellänsä olevan syvällisen taidon jossakussa taikka joissakuissa näistä, niin hänen näytteensä vakinaisen papinviran saamiseksi, jos se muutoin on arvosteltu kiitoksen ansainneeksi, katsottakoon korkeimman kiitoksen ansainneeksi, ja jos muutoin on kelvolliseksi arvosteltu, pidettäköön se kiitoksen ansainneena.

Kaikista edellämainituista näytteistä älköön muita vapautettako, kuin niitä, jotka ovat suorittaneet uskontieteen lisensiaatitutkinnon; mutta uskontieteisen kirjoituksen antamisesta ja haastelusta sen johdolla olkoot nekin vapaita, jotka ovat yli-opistossa tehneet kelvolliseksi katsotun uskontieteisen väitösnäytteen.

164 §.

Joka edellämainituissa näytteissä ja tutkinnossa on kelvolliseksi katsottu, olkoonpa saanut ylhäisemmän tahi alhaisemman arvosanan, älköön häntä uusien näytetten suorittamiseen vaadittako. Jos joku tahtoo paremman virkakoroituksen tähden uudet näytteet suorittaa, olkoon hänellä siihen lupa.

165 §.

Kirkkoherranviran saamiseen olkoot ainoastaan ne oikeutettuja, jotka ovat täyttäneet kahdeksankolmatta vuoden ijän ja joiden näytteet vakinaisen papinviran saamiseksi ovat arvostellut kiitoksen ansainneiksi, taikka jotka muulla tavalla ovat osottaneet heillä olevan siihen verrattavat tiedot, kuin myöskin ne, jotka pitemmän aikaa virkaa seurakunnassa toimittaessansa ovat erinomaista ahkeruutta osottaneet.

Semmoisten kirkkoherranvirkain saamiseen, joihin tuomioprovastinvirka on yhdistetty, olkoon vaan niillä oikeus, jotka suoritetulla uskontieteisellä lisensiaatitutkinnolla taikka korkeimman kiitoksen ansainneilla näytteillä vakinaisen papinviran saamiseksi, taikka tieteellisten kirjain kirjoittamisella ovat osottaneet syvällisen uskontieteisen taitonsa.

166 §.

Kun vakinainen papinvirka seurakunnissa on avonaisena, pitää tuomiokapitulin, siitä saatuansa ilmoituksen, tiedoksi pannulla ja kolmasti Suomen virallisiin sanomalehtiin otetulla kuulutuksella ilmoittaa avonaisuus ja määrätä yhdeksänkymmenen päivän aika luettuna sen päivän aamusta alkaen, jona päätös kuulutuksesta tehtiin, jossa ajassa halulliset hakiat saavat ennen kello kahtatoista puolenpäivän aikana tuomiokapituliin kirjallisesti antaa hakemuksensa ja esille tuoda ne todistukset ja asiakirjat, joihin tahtovat perustaa oikeutensa vaaliin päästä. Joka laiminlyö tämän ajan, olkoon siksi kertaa puhevaltansa menettänyt.

167 §.

Kun vakinaista papinvirkaa haetaan, pitää hakemukseen liitettämän: todistus suoritetuista näytteistä sellaisen viran saamiseksi ja luettelo niistä virkatoimista, joita hän siihen asti joko virkavahvistuskirjan taikka määräyksen mukaan on toimittanut, ilmoittava vuoden ja päivän, jona virkavahvistus- taikka määräyskirja on tehty, ja sen virantoimitusajan, jonka hän sen johdosta saa hyväksensä lukea. Jos hän on uskontieteen lisensiaati, vahvistakoon senkin todistuksella. Jos sen ohessa myöskin tahtoo, korkeamman taitonsa voimasta, vaatia etu-oikeutta vaali-ehdotukseen; niin pankoon ne kirjat tahi todisteet myötä, joihin hän sen perustaa. Jos hän on virkaa toimittanut toisessa hiippakunnassa taikka jossakin virkakunnassa, joka ei ole tuomiokapitulin katsannon alla, niin antakoon myös todistuksen siltä tahi niiltä, joiden tulee viranpuolesta katsoa hänen virkatoimensa perään.

168 §.

Hakemusajan kuluttua pitää tuomiokapitulin, viimeistäänkin kolmessakymmenessä päivässä sen jälkeen, ottaa hakemukset esiin niitä seuraavain liitekirjain kanssa, tutkia hakiain otollisuus ja tehdä vaali-ehdotus virkaan.

169 §.

Jos hakia ei ole oikeutettu, 160 ja 165 §§:ssä sanotulla tavalla, taikka jos hän ehdotellen hakee useampaa avonaisena olevaa tilaa, menköön hakemus mitättömäksi.

170 §.

Jos joku hakee sitä vakinaista papinvirkaa, joka kohdastansa hänen jälkeensä on avonaiseksi jäänyt, taikka toista semmoista ennenkuin kaksi ajastaikaa viimeksi saadun virkansa vastaan-ottamisesta on kulunut; tutkikoon tuomiokapituli, onko hän silloin vaaliin pantava.

171 §.

Jos tuomiokapituli katsoo, ettei yksikään hakioista ole vaaliin pantavaksi kelpaava; julistettakoon päätös siitä tiedoksi-panon jälkeen ja annettakoon samalla laillinen valitus-osotus. Sillä välin jätettäköön asia sillensä.

172 §.

Jos hakiat ovat kelpaavia; on vaali-ehdotus tehtävä ja siihen asetettava kolme, sen mukaan kuin kukin heistä taidollisuudessa ja ansiollisuudessa on muita ja toisiansa etevämpi.

173 §.

Taidollisuudeksi luettakoon hakialla oleva oppi, jonka hän on tutkinnoilla, ulosannetuilla tieteellisillä kirjoilla ja kirjoituksilla, taikka muuten, julkisesti osottanut, ja sen ohessa viran kunnolliseen toimittamiseen tarpeellinen tieto ja kokemus.

174 §.

Ansiollisuutta on se, että hän ahkerasti, yksivakaisesti ja taitavasti on hoitanut sitä virkaa, joka hänelle ennen on uskottuna ollut, ja niin muodoin ansainnut päästä paremmille eduille.

175 §.

Sillä, joka suuremman taidollisuuden ja ansiollisuuden kautta on selvästi osottanut itsensä hakukumppaneitansa etevämmäksi, olkoon etu-oikeus virkakoroituksessa. Kahdesta, jotka taidollisuudessa ja ansiollisuudessa ovat toinen toisensa vertaiset, käyköön se edullisemmaksi, jolla on useampi virkavuosi.

176 §.

Taidollisuus ja ansiollisuus ovat niin keskenänsä verrattavat, ettei korkeammalta opilta eikä myöskään uskolliselta työnteolta puuttuisi sitä kehoitusta, mitä kohtuus ja seurakunnan totinen hyöty vaativat; kuitenkin pitää, vaali-ehdotusta tehdessä kaupungin- taikka yhdistettyin kaupungin- ja maaseurakuntain kirkkoherranvirkoihin, suurempi taidollisuus erityisesti lukuun otettaman.

177 §.

Ansiovuosia luetaan siltä ajalta, jonka joku on todellisesti virkaa toimittanut seurakunnissa tahi opetuslaitoksissa, taikka muussa sellaisessa virassa, joka tuottaa papillisen koroitus-oikeuden. Jos joku on kivuloisuudesta, taikka edistyäksensä opintiedoissa ja suorittaaksensa opinnäytteitä, nauttinut virkavapautta pitemmän tahi lyhyemmän ajan, taikka erityisten asiainsa tähden ollut vaan kuukauden taikka sitä vähemmän virkaa toimittamatta, niin sitä aikaa älköön pois luettako.

178 §.

Joka laillisesti on ollut määrättynä toimittamaan lyhyemmän tai pitemmän ajan sellaista virkaa, jota seuraa oikeus papilliseen virkakoroitukseen, saakoon hakiessansa lukea tämän ajan hyväksensä.

179 §.

Jos hakioita ei tule määrättyyn päivään, taikka heitä ei ole niin monta, että täysilukuinen vaali-ehdotus saatetaan tehdä, taikka ne, jotka hakemuksen tehneet ovat, eivät ole vaaliin kelpaavia; julistettakoon uusi aika hakemukselle. Jos ei toisenakaan hakemusaikana tule kylläksi kelpaavia hakioita; pidettäköön ehdotus täydellisenä, vaikka ainoastaan yksi taikka kaksi hakiaa on tarjoutunut. Jos ei yhtäkään hakiaa tule, ilmoitettakoon virka vieläkin avonaiseksi.

180 §.

Kun uusi hakemusaika on määrätty; olkoon kuitenki niillä, jotka ensimäisenä aikana ovat hakeneet, oikeus saada vaalisia ansionsa mukaan, vaikka jälkimäisenä tulisikin yksi taikka useampi, jotka voittaisivat heidät taidollisuudessa ja ansioissa.

181 §.

Kun vaali-ehdotus on asetettu, pitää se tiedoksi pantaman sellaisen valitus-osotuksen kanssa, kuin XXII luvussa sanotaan.

182 §.

Joka vaali-ehdolle on päässyt, älköön siitä pois sanoko itseänsä, jollei niin ole, että hän on saanut edukkaamman viran, taikka kivuloisuudesta tahi muusta syystä on joutunut kykenemättömäksi toimittamaan haettua virkaa. Jos hän tämmöisen esteen ennen vaalipäivää tuomiokapitulille ilmoittaa, niin tuomiokapituli, tutkittuansa hänen esille-tuodut syynsä, eroittakoon hänen vaali-ehdotuksesta ja vaatikoon niitä muita kelpaavia hakioita, jotka eivät ole väli-aikana ehdotetut taikka nimitetyt muulle tilalle, antamaan vissinä määrä-aikana tieto, tahtovatko pysyä hakemuksessansa, vai ei. Jos tahtovat muistetuiksi tulla, pantakoon ansiollisin heistä tälle avonaiselle sialle ja näin muutettu vaali-ehdotus ilmoitettakoon ja julkaistakoon uudestansa laillisella tavalla. Jos ei kukaan kysytyistä huoli jatkaa hakemustansa, taikka ei muita hakioita ole, kuin ne, jotka vaalisian ovat saaneet; menetelköön tuomiokapituli niinkuin 179 §:ssä on sanottu.

183 §.

Jos joku vaalipapeista kuolee tai määrä-ajaksi eroitetaan virasta, ennenkuin virkaan-nimitys on tapahtunut; menetelköön myös tuomiokapituli sillä tavalla, kuin 182 § sanoo, ellei joku toisista vaalipapeista ole saanut kolme neljäs-osaa eli enemmän kaikista vaalissa annetuista äänistä.

184 §.

Kohta kun vaali-ehdotus on saanut laillisen voiman, taikka siitä tehdyt valitukset ovat lopullisesti päätetyt, määrätköön tuomiokapituli missiveillä eli lähetyskirjeillä vaalipapit kolmena sunnuntaina perätyksin saarnalla ja alttaritoimituksella kuntoansa näyttämään. Jos kirkkokuntaan kuuluupi kaksi taikka useampi seurakunta, jotka puhuvat samaa kieltä, tapahtukoon vaalikoetus emäkirkossa. Mutta jos kirkkokuntaan kuuluu seurakuntia, jotka puhuvat toinen suomea toinen ruotsia, taikka jos samassa seurakunnassa kirkonmenot ovat pidettävät molemmilla kielillä; niin toimitettakoon vaalikoetus kumpaisellakin kielellä, ja määrätköön tuomiokapituli miten se mukavimmin voi tapahtua, joko samana päivänä eri kirkoissa, missä niitä on, taikka eri päivinä, taikka samana päivänä samassa kirkossa, kahdessa peräkkäisessä jumalanpalveluksessa.

185 §.

Jos vaalisian saaneissa on joku, joka virkansa tähden on sodassa taikka ulkomaalla; olkoon vaalikoetuksesta vapaa.

186 §.

Samalla kuin 184 §:ssä mainitut lähetyskirjeet päätetään lähetettäviksi, määrättäköön vaalinpitäjäkin ja lähetettäköön seurakunnalle kuulutus, jossa sille ilmoitetaan, kutka ehdotettuina ovat, mitä ansioita kullakin heistä on ja minä päivinä he tulevat vaalikoetuksia tekemään. Tämän kuulutuksen lähettäköön tuomiokapituli sille, joka kirkkoherranvirkaa seurakunnassa toimittaa, ja hän saattakoon sen seurakunnalle ilmoitettavaksi neljätoista päivää ennen ensimäistä vaalisaarnapäivää, sekä emäkirkossa että siihen kuuluvissa kappelikirkoissa, joissa kirkonmenoa pidetään.

187 §.

Jos joku vaalipapeista on vaalikoetuksesta vapaa, niinkuin 185 §:ssä on sanottu; niin mainittakoon siitä kuulutuksessa.

188 §.

Jos lähetyskirje on, satunnaisten esteitten vuoksi, niin myöhään tullut perille, ettei vaalisaarnaaja määrä-päiväksi ennätä paikalle vaalikoetusta tekemään, taikka jos sairaus tahi muu äkkinäinen ja välttämätön kohtaus estää häntä lähtemästä vaalikoetusta määrä-päivänä toimittamaan; antakoon viivyttelemättä siitä tuomiokapitulille tiedon. Jos lähetyskirje myöhään on perille tullut; määrätköön tuomiokapituli kohta uuden vaalisaarna-päivän ja kuulututtakoon sen seurakunnalle, osotetussa järjestyksessä, ilmoittaen myös muutoksen syyn. Jos sairaus tahi muu tapahtuma on ollut esteenä, antakoon tuomiokapituli samoin siitä tiedon seurakunnalle, viimeistäänki määrättynä vaalisaarna-päivänä, jos mahdollista on.

189 §.

Jos se, jota sairaus esti, kuudessakymmenessä päivässä ensin määrätystä vaalisaarna-päivästä tuomiokapitulille ilmoittaa itsensä vaalikoetuksen tekemiseen; niin määrätköön tuomiokapituli siihen uuden päivän, joka on oikeassa järjestyksessä kuulutettava. Jos hän ei sinäkään aikana tule, määrätköön tuomiokapituli seurakunnalta kirkonkokouksessa kysyttäväksi, tytyykö se vaali-ehdotukseen ilman tällä tavoin estyneen vaalikoetuksetta. Jos seurakunta tytyy ehdolla olevaan ilman vaalikoetuksetta, käytäköön tavallisessa järjestyksessä vaalitoimeen. Jos muu kohtaus oli esteenä, määrätköön tuomiokapituli uuden vaalisaarna-päivän.

190 §.

Jos joku vaalipapeista saarnapäivän määräyksen jälkeen kuolee, taikka eroitetaan papinvirkaa toimittamasta määrä-ajaksi taikka ijäksi, noudatettakoon 182 §:n sääntöä, ja pysäyttäköön tuomiokapituli kohta koko vaalitoimen vastedes määrättäväksi.

191 §.

Älköön yhden estymisestä tehtäkö viivytystä tahi muutosta toisen saarnapäivässä; mutta kysymys- ja vaalipäivä ovat pysäytettävät, kunnes este on poistettu ja ne voivat järjestyksessänsä seurata; muistutettakoon myös tästä, kun este seurakunnalle ilmoitetaan.

192 §.

Jos vaalisaarnaaja ei määräpäivänänsä tule, eikä tietoa syystä siihen ole saatu; niin ilmoittakoon se, joka kirkkoherran virkaa toimittaa, asian seurakunnalle ja vaalinpitäjälle ja että siis kaikki muu toimi tulee jäämään tuomiokapitulin määrättäväksi; kirjoittakoon myös siitä heti tuomiokapitulille.

193 §.

Vaalia pitämään määrätköön tuomiokapituli jonkun jäävittömän ja siihen sopivan papismiehen. Jos vaalinpitäjäksi määrätty tietää olevansa jäävissä, josta tuomiokapitulilla ei ole tietänyt; ilmoittakoon tämän heti tuomiokapitulille.

194 §.

Vaalinpitäjä ottakoon avuksensa jäävittömän miehen, ennen muita papin, pöytäkirjaa kirjoittamaan kysymys- ja vaalipäivänä.

195 §.

Laillisia jäävin syitä vaalinpitäjää ja hänen apumiestänsä vastaan ovat ne, jotka yhteinen laki tuomarista säätää. Jäävi luetaan vaalinpitäjän ja vaalipappein välillä, mutta ei hänen ja valitsiain välillä. Jos vaalintoimittajalla on ääntövalta siinä seurakunnassa, jossa hän vaalia johdattamaan tulee, mutta hän ei tahdo tätä valtaansa käyttää; niin ei hän tämän tähden ole jäävissä.

196 §.

Vaali käyköön vaalilistan mukaan. Vaalilista on erittäin tätä tarvetta varten kirkonkokouksessa nimitettäväin edusmiesten tehtävä. Se sisältäköön kaikki ne maatilat ja toisen suojeluksesta vapaat perheet seurakunnassa, jotka papin palkkaa maksavat; sen määrän, millä kukin tila tahi perhe on osallinen mainitussa maksossa, ja eri sarekkeen eli linjavälin jokaiselle vaalipapille ja niille äänille, jotka hän saa.

197 §.

Missä maa- ja kaupunkiseurakunnat ovat yhtenä kirkkokuntana, käyden joko yhdessä taikka eri kirkossa; tehtäköön vaalilista kumpaisellekin seurakunnalle, jollei niin ole sovittu, että kumpikin saa, vuorostansa, valita molempain puolesta, taikka muuta suostumusta ole tehty ja vahvistettu jostakin yhteisestä ääntölaskun perustuksesta, jolloin sitä pitää vaalissa noudatettaman.

198 §.

Sinä päivänä, jona viimeinen vaalisaarna pidetään, kuulututtakoon kirkkoherran-viran toimittaja saarnastuolista kaikissa seurakuntaan kuuluvissa kirkoissa, joissa silloin jumalanpalvelus pidetään, että laillisesti määrätty toimitusmies on ensi sunnuntaina tuleva, pöytäkirjaa varten otetun notarion kanssa, tapahtuvata vaalia perustamaan, emäkirkossa taikka, missä kaupunki- ja maaseurakunnat ovat yhdistettyinä, siinä kirkossa, jossa silloin vaali on pidettävä, ja kysymään seurakunnalta, josko sillä on jotakin sanomista, joka sitä voisi estää, sekä myöskin, kun esteitä ei ilmaannu, lukemaan ja tutkimaan vaalilistan.

199 §.

Jos vaalintoimittaja katsoo tarpeelliseksi, että kirkonmenot kysymys- ja vaalipäivänä alotetaan tavallista aikaisemmin; olkoon hänellä oikeus määrätä ne varemmin alotettaviksi. Kaupungissa kuulutettakoon ehtookirkonmeno niinä päivinä pois, jos se tarpeelliseksi katsotaan. Yhteistä Herran ehtoolliselle käyntiä älköön myöskään näinä päivinä tapahtuko.

200 §.

Kun kysymyspäivä on läsnä, ottakoon toimitusmies, kirkonmenoin päätettyä, notarion ja kirkkoraadin jäsenten kanssa siansa kuoriin, lukekoon määräyskirjansa ja kysyköön sitten seurakunnalta:

1) Katsotaanko hän ja notario jäävittömäksi toimitusta pitämään? Jos jääviä ilmoitetaan toimitusmiestä vastaan; tutkikoon hän sen. Jos näkee siinä perää olevan; luopukoon toimituksesta ja antakoon siitä tiedon tuomiokapitulille, joka, jos jäävi oikeaksi katsotaan, määrää uuden kysymyspäivän ja toisen vaalinpitäjän. Jos hän tutkii jäävin perättömäksi; ilmoittakoon sen ja jatkakoon toimitustansa. Jos vaali-notarioa vastaan ilmoitetaan jäävi, joka todenperäiseksi havaitaan; ottakoon vaalinpitäjä heti paikalla taitavan ja jäävittömän apumiehen hoitamaan vaalilistan toista eksemplaria ja kirjoittakoon itse pöytäkirjan, jollei hän sitä apumiehellensä voi uskoa.

201 §.

Jos vaalinpitäjää vastaan ei ole jääviä ilmoitettu, taikka jos hän sen on mitättömäksi katsonut, kysyköön silloin:

2) Onko kuulutus vaali-ehdotuksesta ja saarnapäivistä oikeassa ajassa ja asianomaisissa kirkoissa julistettu, ja ovatko vaalisaarnaajat sen mukaisesti vaalikoetuksen tehneet? Jos havaitaan, että kuulutus ei ole oikein luettu, mutta vaalikoetukset kuitenkin, määrättyinä päivinä, ovat laillisesti pidetyt, ja jos seurakunta siihen tytyy, käyköön toimitus päinsä. Milloin erimielisyyttä siitä ilmaantuu, seurattakoon mitä useimmat saapuvilla olevista ääntövaltaisista seurakuntalaisista miesluvulta päättävät. Jos seurakunta vaatii vian tutkittavaksi; lykättäköön kaikki enempi toimenpito toistaiseen ja ilmoitettakoon asia tuomiokapitulille, joka, sen laatua myöten, määrätköön joko uuden kuuluttamisen ja uudet vaalikoetukset, taikka kysymys- ja vaalitoimituksen jatkettavaksi siihen uudestaan määrättynä päivänä.

202 §.

Sitten kysytään seurakunnalta:

3) Onko kysymyspäivän kuulutus oikealla ajalla ja paikalla julistettu? Jos niin ei ole; lykätköön vaalinpitäjä toimituksensa neljänteentoista päivään sen perästä, ja kuulutettakoon se laillisesti kahdeksaa päivää ennen, eli seuraavana sunnuntaina. Asiasta on myös tuomiokapitulille ilmoitettava.

203 §.

Jos sellaisia esteitä ei ilmaannu, kuin nyt on mainittu, kysyköön vaalinpitäjä vielä:

4) Onko seurakunnalla mitään moitetta vaalipappeja vastaan? Jos silloin ilmoitetaan yhden tahi useamman heistä koettaneen keräillä ääniä, tahi laittomasti palkasta tinkiä, tahi vaalisaarnassansa kehuneen itseänsä, tahi halventaneen hakukumppaneitansa, taikka muita syytöksiä tehdään, jotka, todeksi näytettyinä, tuottaisivat viran tahi vaalisian kadottamisen, taikka eroittamisen papillisista toimituksista, taikka kansallisen häpeän, ja jos ilmoittaja sitoutuu saattamaan kanteensa laillisesti toteen; niin kirjoitetaan pöytäkirjaan ilmoittajan nimi ja vieraat miehet tahi muut todistukset ja pöytäkirja, joka heti on kirjoitettava ja hyväksyttäväksi luettava, lähetetään tuomiokapitulille, joka lykätköön asian maalliseen oikeuteen, lainmukaisessa järjestyksessä siellä tutkittavaksi.

204 §.

Jos yhtä taikka useampaa vaaliappia vastaan mainitaan muita asioita, joista ei tulisi sellaista seuraamusta, kuin 203 §:ssä sanotaan, taikka jos äänten keräilemisestä syytetään muita kuin vaalisaarnaajaa, eikä väitetä hänen siihen vaikuttaneenkaan; niin pantakoon sekin pöytäkirjaan ja ilmoitettakoon seurakunnalle että sillä on valta joko vaalitoimituksen perästä tästä valittaa, taikka nyt kohta ilmoittaa se tuomiokapitulille ja hakea sieltä vaalille kieltoa, ennenkuin vaalipäivä tulee, mutta toimitus kuitenkin jatkettakoon.

205 §.

Kysymyspäivänä olkoon seurakunnalla lupa pyytää, jos tahtoo, neljättä vaalisaarnaajaa; nimittäköön myös samalla sen papismiehen, jonka neljänneksi tahtoo. Jos erimielisyyttä ei ilmaannu, taikka jos seurakunnan jäsenistä niin monta on yhdistynyt samaa papismiestä pyytämään, että heidän äänet yhteenlaskettuina tekevät puolen taikka enemmän koko seurakunnan ääniluvusta; niin pysäytettäköön toimitus ja pöytäkirja, sittenkuin se on luettu ja hyväksytty, lähetettäköön tuomiokapituliin, jonka tulee asiassa menetellä niinkuin 241 §:ssä sanotaan.

206 §.

Jos vaalinpitäjää itseänsä neljänneksi vaalisaarnaajaksi pyydetään, lakatkoon kohta koko toimituksesta ja jättäköön asian tuomiokapitulin huostaan, ellei niin ole, että hän paikalla pois-sanoutuu tästä seurakunnan uskalluksesta häneen.

207 §.

Jos kysymyspäivänä ei ilmaannu vaalin pitämistä vastaan sellaisia esteitä, jotka nyt nimitetyt ovat, niin luettakoon silloin ne tämän luvun §§, jotka ääntövallasta ja vaalipäivästä puhuvat, eli alkaen 196 §:n alusta ja 230 §:n loppuun asti, ja sen jälkeen otettakoon vaalilista tutkittavaksi muistutuksella seurakunnalle että silloin pitää ilmoitettaman kaikki ne muutokset, joihin syitä löytyy.

208 §.

Vaalilista on kuuluvasti luettava tutkittavaksi ja hyväksyttäväksi, ja siihen saakoon kukin ääntövaltainen seurakuntalainen, itse taikka asiamiehensä kautta, tehdä ojennuksia tahi lisäyksiä. Kun muut saapuvilla olevat ääntövaltaiset, taikka, eri mieliä ilmaantuessa, vaalinpitäjä katsoo ilmoitetut ojennukset ja lisäykset todenperäisiksi, ovat ne pantavat kumpaiseenkin vaalilistan eksemplariin ja myöskin, ynnä kaikkein muiden muistutusten kanssa, pöytäkirjaan otettavat. Jos sellainen ojennus taikka lisäys ilmoitetaan, jota ei kohta voida täysin selvittää ja toteen näyttää; lykättäköön se vaalipäivään. Jos vaalinpitäjä itse huomaa vikaa tahi vaillinaisuutta jossakussa niistä asioista, jotka ääntövaltaa koskevat; ilmi antakoon, ojentakoon ja kirjaan merkitköön sen.

209 §.

Oikeus pappia valita on jokaisella, jonka hallussa on maa-talo tahi muu tila maalla taikka kartano kaupungissa, sekä myös kaikilla toisen suojeluksesta vapailla perheillä seurakunnassa, jotka papinpalkkaa maksavat. Älköön kuitenkaan kukaan suurempaa ääntövaltaa käyttäkö, kuin kuudenneksi osaksi seurakunnan koko ääntöarvosta.

210 §.

Lampuodilla tahi arentimiehellä olevan maatilan puolesta käyttäköön sen haltia ääntö-oikeutta. Älköön tilan-omistaja saattako itsellensä sellaisen tilan puolesta ääntövaltaa pidättää, jollei hän seurakunnassa ole kirkonkirjoissa. Pruukin tahi muun teollisen laitoksen omistajalla älköön olko ääntövaltaa siinä seurakunnassa, jossa hän ei itse ole kirkonkirjoissa.

211 §.

Ääntövalta alkaa kohta kuin omistaja tahi lampuoti, taikka haltia, on ottanut tilan haltuunsa, ja pysyy hänellä hallinnon loppuun saakka. Kun omistusoikeus tahi hallinto on riidassa; käyttäköön se ääntövaltaa, jonka hallussa tila väliaikana on.

212 §.

Perheen-isäntä saa papinvaalissa käyttää laillista ääntövaltaa. Jos hän on ulkomaalla; äänestäköön emäntä. Jos isäntä on holhumiehen hoidettavana; äänestäköön myöskin emäntä taikka, jos häntä ei ole, se, joka holhumieheksi määrätty on. Isännän kuoltua äänestäköön leski, niin kauvan kuin pesä on jakamatta ja hän sitä hoitaa. Isän ja äitin kuoltua, äänestäköön jakamattoman pesän puolesta se lapsista, joka täysivaltainen ja vanhin on. Jos kaikki lapset ovat holhun-alaisia, äänestäkööt kaikki holhumiehet yhtenä. Kun kaikki lapset ovat täysivaltaisia; äänestäkööt yhteisesti, jos siitä sopivat; muutoin olkoot äänestämättä. Jos lapsia ei ole; niin olkoon muista perillisistä lakina mitä nyt lapsista on sanottu. Kun perintö on laillisesti jaettu, olkootpa osat pois lohkaistut taikka ei, niin äänestäköön jokainen perillinen, jos hän täysivaltainen on, tahi holhumiehensä, jos hän itse holhun-alainen on, siltä osalta, jonka hän kiinteimestä on saanut. Sen perheenisännän perilliset, jolla on maalla ollut arennilla maata tahi huonetta kaupungissa, saakoot, kun tilan hallinto-oikeus heillä vielä on, käyttää samaa ääntövaltaa, joka hänelläkin olisi, jos eläisi. Neito, joka täysivaltainen on, saakoon itse äänestää, jos hänellä siihen muutoin on oikeus.

213 §.

Muukalaisen uskon tunnustaja älköön ääntövaltaa käyttäkö.

214 §.

Älköön ketään kiellettäkö omaa sukulaistansa äänestämästä.

215 §.

Kun vaalilista tutkittu ja ojennettu on sekä kysymyspäivänä tehty pöytäkirjakin luettu ja hyväksi omistettu, kirjoittakoot vaalinpitäjä, vaalinotario ja kaksi seurakunnan jäsentä molempain vaalilistan eksemplarein kuin myöskin pöytäkirjan alle, ja puetettakoon näiden kirjain läpi lanka, joka vaalinpitäjän sinetillä lukitaan; jonka tehtyä vaalilistan toinen eksemplari on pantava kirkon arkkuun ja toinen annettava, miten asia vaatii ja soveliaimmaksi näkyy, joko kirkkoherralle, tahi kirkkoherranvirkaa toimittavalle, taikka kirkkoväärtille, pidettäväksi seurakunnan saatavana, sekä pöytäkirja vaalinpitäjän säilytettävä. Jos tehtyin muistutusten selvitys on lykätty vaalipäiväksi, niin sitä vaalilistan eksemplaria, joka seurakunnan saataville jätetään, seuratkoon myös näitä asioita koskeva ote pöytäkirjasta.

216 §.

Toimituksen lopetettua kysymyspäivänä, antakoon vaalinpitäjä seurakunnalle viimeksi tiedon: että vaali tulee pidettäväksi neljäntenätoista päivänä kysymyspäivän jälkeen ja että kysymyspäivän toimitukseen tytymätön saa siitä valittaa, sittenkuin vaali on ohitse, 232 §:ssä määrätyssä järjestyksessä. Kuulututtakoon myöskin vaalinpitäjä, seuraavana sunnuntaina, taas vaalipäivän kaikissa niissä kirkoissa, joissa vaalisaarnat ja kysymyspäivä ilmoitettavat olivat; ja pappi, joka kuulutuksen julistaa, kirjoittakoon siihen päivän minä se tapahtui.

217 §.

Kun vaali on semmoisessa seurakunnassa pidettävä, jossa on monta kirkkoa; toimitettakoon se emäkirkossa. Yhdistetyssä kaupunki- ja maaseurakunnassa, joilla ovat eri kirkot, pidetään vaali erittäin kumpaisessakin kirkossa. Jos näiden seurakuntain kesken on suostuttu että se pitää ainoasti jommassa-kummassa kirkossa pidettämän, taikka jos seurattavaksi otettu ääntölaskun perustus vaatii yhteistä vaalia; niin tapahtukoon se sen seurakunnan kirkossa, joka väkilukuisempi on, ellei siitä toisin ole säädetty.

218 §.

Määrättynä vaalipäivänä kysyköön vaalinpitäjä, kirkonmenon lopetettua ja ennen kuin vaalitoimitus aljetaan, seurakunnalta, onko vaali laillisesti kuulutettu. Jos ei niin ole; määrätköön hän uuden vaalipäivän neljänneksitoista päiväksi tämän jälkeen, ja antakoon siitä uudellensa kuuluttaa kahdeksan päivää sitä ennen; ilmoittakoon myös siitä tuomiokapitulille ynnä syistä, minkätähden vaali toistaiseksi lykättiin.

219 §.

Koska vaalitoimitukseen on ruvettava, astukoon vaalinpitäjä vaalinotarion ja kirkkoraadin jäsenten kanssa kuoriin ja alkakoon toimituksen rukouksella sekä lyhyellä puheella, jossa seurakuntaa muistutetaan vaalin arvosta ja tärkeydestä ja heitä kehoitetaan siinä omaatuntoansa noudattamaan: lukekoon sitten vaalisaarnapäiväin kuulutuksesta ehdolla olevain nimet ja ansiot, ilman mitään lisäystä tahi puolustelemista.

220 §.

Jos kysymyspäivänä on vaadittu oikeus saada selvittää vaalilistaan silloin ilmoitettuja ojennuksia tahi lisäyksiä; otettakoon tämä selvitys ensinnä esille ja pantakoon, jos se hyväksytään, lainmukaisesti kirjaan. Jos kysymys- ja vaalipäivän välillä joku ääntövaltainen on kuollut, taikka kiinteälle omaisuudelle toinen isäntä tahi ääntövaltainen haltia tullut, niin on siitäkin muistutus ja ojennus vaalilistaan pantava, ja kysyköön vaalinpitäjä sitä papistolta ja seurakunnalta. Muuta muutosta vaalilistassa älköön enään tehtäkö, ja julistakoon vaalintoimittaja korkealla äänellä, että vaaliluettelo nyt on otettu vaalissa muuttumatta seurattavaksi.

221. §.

Älköön kukaan vaalipapeista olko vaalitoimituksessa; mutta jos joku heistä olisi läsnä, käskeköön vaalinpitäjä hänen pois.

222 §.

Sen jälkeen ruvetaan itse vaaliin, jossa vaari otetaan siitä, että kukin ääntövaltainen, erittäin, siinä järjestyksessä, jossa hän vaalilistaan on merkitty, kuuluvasti kutsutaan edes ja silloin astuu vaalinpitäjän eteen ääntöänsä antamaan. Annetun äänen kertokoon vaalinpitäjä samalla lailla, ennenkuin se vaalilistaan pannaan. Jos ääntövaltainen ei tule ensi huudolle; huudettakoon häntä kohta sen jälkeen toistamiseen. Joka ei sittenkään tule, itse tahi asiamiehen kautta; olkoon menettänyt ääntövaltansa siksi kertaa, ja kirjoitettakoon vaalilistaan poissa olleeksi. Jos joku juovuksissa oleva äänestää tahtoo; käskettäköön hän ulos ja ääntönsä jätettäköön lukematta; kirjoittakoon myös vaalinpitäjä sen pöytäkirjaan.

223 §.

Poissa olevalla, joka kuitenkin tahtoo ääntövaltaansa käyttää, olkoon oikeus lähettää kirjallisen vaalilipun sinetillä lukittuna, taikka panna puolestansa asiamiehen. Jos asiamies on kirjallisesti valtuutettu, niin pitää valtakirjassa oleman: asiamiehen nimi ja arvo, ketä vaalipapeista hänen tulee äänestää, valtakirjan antopäivä ja ääntövaltaisen nimi ja sinetti, taikka, sinetin asemasta, todistus kahdelta jäävittömältä todistajalta, joista kumminkin toisen pitää olla kirjoituksen taitavan. Jos ääntövaltainen ei ole valtakirjaa itse kirjoittanut, pitää siinä myöskin mainittaman kirjoittajan nimi ja virka. Jos asiamies suusanalla valtuutetaan, nimitettäköön silloinkin se pappi, jota asiamiehen tulee äänestää, ja asiamiestä seuratkoon kaksi jäävitöntä todistajaa vaalinpitäjän edessä todistamaan sen toimen, jonka ääntövaltainen asiamiehellensä on heidän läsnä-ollessa antanut. Muunlaista valtuuttamista älköön otettako kelvolliseksi. Saapuvilla oleva ääntövaltainen älköön äänestäkö asiamiehen kautta.

224 §.

Jos useampia ääntövaltaisia yhdistyy samaan valtakirjaan; olkoon se mitätön. Kukin äänestäköön puolestansa erittäin, ellei niin ole että useammilla yhteensä on ääntövalta niinkuin yhdellä. Jos useammat käyttävät samaa asiamiestä; älköön se kelvatko.

225 §.

Jos jollakulla on omanansa taikka hallusaan useita taloja eli tiloja, joiden puolesta hänellä on ääntövalta, älköön hänellä kuitenkaan olko lupaa, itse tahi asiamiehen kautta, äänestää useampaa kuin yhtä vaalipapeista. Joka toisin tekee; olkoon siksi kertaa kadottanut ääntövaltansa. Jos hän ääntönsä on antanut, ensimmäisen kerran vaalilistan jälkeen esille huudettuna; luettakoon se hänen muiltakin tiloiltansa, vaikk’ei hän enään olisikaan saapuvilla, kun ne vuorostaan tulevat. Jos hän ensi huudolla oli poissa tai siihen vastaamatta, mutta tulee sitten äänestämään, kun häntä toisen kerran esiin huudetaan toisen tilan puolesta; niin luettakoon hänen ääntönsä niidenkin tilain puolesta annetuiksi, jotka vielä, vaalilistan mukaan, ovat jälellä, mutta ei niiden tilain puolesta, jotka jo olivat esiin huudetut, ennenkuin hän, itse tahi asiamiehen kautta ensi vastauksen antoi.

226 §.

Annettua ääntä älköön muutettako eikä takaisin otettako. Kun joku on asiamiehen kautta äänestänyt, merkittäköön se vaalilistaan ja pöytäkirjaan. Valtakirjat, olkootpa kelvollisiksi tai kelpaamattomiksi katsotut, numeroidaan samaan järjestykseen, jossa ne pöytäkirjassa ja vaaliluettelossa ovat mainitut, ja läpivedetään langalla, joka on vaalinpitäjän sinetillä lukittava.

227 §.

Jos ääntövaltainen tahtoo pöytäkirjaan tehdä jonkun vaalia koskevan muistutuksen, niin älköön sitä häneltä kiellettäkö.

228 §.

Jos niin tapahtuisi, että vaaliin ruvetessa seurakunta yksimielisesti ilmoittaa ei tahtovansa vaali-oikeuttansa käyttää; tehköön vaalinpitäjä sille tiettäväksi mitä siitä seuraa ja toimittakoon kuitenkin esiin-huudon. Jos silloin joitakin ääntöjä annetaan, ottakoon hän ne kirjaan ja käyköön se vaalista. Jos vaan annetaan yksi ääni, olkoon sama laki. Jos ei yksikään äänestä, ilmoittakoon vaalinpitäjä sen tuomiokapitulille, jonka on silloin meneteltävä, niinkuin 244 §:ssä sanotaan.

229 §.

Kun esiin-huuto on loppunut ja vaali pidetty, on kunkin vaalisaarnaajan osalle tulleitten äänten yhteenlaskettu summaluku pantava kumpaankin vaalilistaan. Lopetetun yhteenlaskemisen jälkeen ilmoittakoon vaalinpitäjä seurakunnalle miten vaali on päättynyt; antakoon myös osotuksen kuinka se, joka on joko kysymys- tahi vaalipäivän toimitukseen tytymätön, saa siitä valittaa sillä ajalla, jonka 232 § määrää. Lopuksi luettakoon vaalipäivän pöytäkirja hyväksyttäväksi, jonka jälkeen se, sekä kumpikin vaalilista, on vaalinpitäjän, vaalinotarion ja kahden seurakunnan jäsenen allekirjoitettava. Jos seurakunta on ollut äänivaltaansa käyttämättä, luettakoon sittenkin vaalipöytäkirja ja allekirjoitettakoon, niinkuin nyt säätty on. Jos pöytäkirjan tarkastamista ja yhteenlaskemista ei samana päivänä ennätetä, ilmoittakoon vaalinpitäjä missä ja milloin se seuraavana päivänä on tapahtuva.

230 §.

Vaalitoimituksen päätyttyä lähettäköön vaalinpitäjä toisen eksemplarin vaalilistaa, ynnä pöytäkirjat kysymys- ja vaalipäiviltä, sekä kaikki sisään annetut valtakirjat, viipymättä tuomiokapituliin, ja jättäköön toisen, ynnä kopian kanssa kysymys- ja vaalipäiväin pöytäkirjoista, sille papille, jonka hallussa kirkkoherran toimi on, pidettäviksi seurakunnan saatavana, niin kauvan kuin valitusaika avoinna on; jonka jälkeen nämä kirjat kirkon arkistoon pannaan.

231 §.

Mitä vaalinpitäjä tarpeelliseksi näkee järjestyksen kohtipäiseksi pitämiseksi vaalitilassa käskeä, se on kirkkoraadin jäsenten ja seurakunnan vanhinten huolenpidolla heti pantava toimeen. Jos joku kysymyksen aikana tahi vaalitoimituksessa pitää melua, kiroo, riitelee tahi toruu, taikka sanalla tahi teolla loukkaa vaalinpitäjää, vaalinotarioa, tahi muita läsnä olevia, taikka muulla tavalla häiritsee sitä rauhaa, joka silloin on vaarin-otettava; kirjoitettakoon se kaikin asianhaaroinensa pöytäkirjaan.

232 §.

Vaalisaarnaaja tahi ääntövaltainen, joka kysymys- tahi vaalipäivän toimitukseen ei tydy, pankoon siitä valitukset asianomaiseen tuomiokapituliin ennen kello kahtatoista kolmantenakymmenentenä päivänä vaalipäivän jälkeen ja antakoon samalla tarkkaan ilmi sekä ne asianhaarat, joista luulee itsellänsä olevan valittamisen syytä, joko ne koskevat hakukumppania, vaalisaarnaajaa tahi vaalinpitäjää, taikka itse toimitusta, tahi muuta luultua laittomuutta, että myöskin ne todistajat tahi todistukset, joihin hän valituksensa perustaa. Sama olkoon lakina, jos hän tahtoo valittaa äänien keräilemisestä tahi laittomasta palkkasuostumuksesta. Älköön niitä valituksia, joita muut kuin ääntövaltainen tahi vaalisaarnaaja tekevät, eikä myöskään semmoisia tahi niitä niiden osia, joissa ei ole suora osotus nyt sanotuista asianhaaroista lukuun otettako. Jos vaalinpitäjä itse havaitsee jonkun laittomuuden tapahtuneeksi, joka voi asian lopulliseen päätökseen vaikuttaa; antakoon siitä tiedon tuomiokapitulille, joko silloin kun vaalikirjat sinne lähettää, taikka viimeistäänkin ennen valitusajan loppua.

233 §.

Jos joku valittaa vaalinpitäjän olleen jäävissä tahi ilman oikeudetta toimitukseensa, taikka virheen tehdyksi vaalilistassa tahi sitä tutkittaissa ja hyväksyttäissä, taikka että ääntövalta on laittomasti jollekulle myönnetty tahi joltakulta kielletty, tahi luettu liian suureksi tahi liian vähäiseksi, taikka ettei esiin-huuto, vaalilistan mukaan, ole oikeassa järjestyksessä tapahtunut, taikka muuta sellaista, joka koskee itse toimitukseen kysymys- tahi vaalipäivänä, taikka vaalinpitäjän tahi vaalinotarion virheelliseen menetykseen; niin tutkikoon ja ratkaiskoon sen tuomiokapituli.

234 §.

Jos vaalinpitäjän havaitaan olevan jäävissä tahi ilman oikeudetta; olkoon hänen toimituksensa mitätön ja määrätköön tuomiokapituli toisen miehen uutta toimitusta pitämään. Jos havaitaan ettei kysymyspäivää ole pidetty tahi ei vaalipäivää laillisesti kuulutettu, taikka ettei vaalilista ole ollut tutkittavana ja hyväksyttävänä, taikka ettei vaalitilassa ole äänestäjiä oikein esille huudettu; niin on myöskin uusi kysymys- ja vaalipäivä määrättävä, taikka vaan uusi vaalitoimitus, asian laadun mukaan. Älköön sellaista tuomiokapitulin päätöstä vastaan olko lupa valittaa.

235 §.

Jos valittaja voi näyttää sellaisia vikoja seurattavaksi otetussa vaalilistassa, että ne, joilla ei ole ääntövaltaa, ovat saaneet äänestää ja siten ovat vaalin päätöksen vaikuttaneet; niin määrättäköön samaten uusi vaali pidettäväksi, jos valittaja myöskin on näyttänyt siitä tehneensä muistutuksen jo vaalilistan tarkastamisessa. Jos väitetään että muutoin ääntövaltaisen äännös on laittomasti kirjaan otettu tahi väärin laskettu, tehköön tuomiokapituli asianmukaisen ojennuksen ääntölaskussa, jos syitä siihen on. Jos valituksissa tehdään muu väitös, joka ei muutosta vaikuta ääntölaskussa, eikä vaalin päättymisessä; julistettakoon itse vaali seisovaiseksi.

236 §.

Älköön tuomiokapituli, ellei valitusta ole tullut, taikka vaalinpitäjä ole laittomuutta ilmoittanut, tehkö muistutusta vaalia vastaan tahi sitä kumotko, jollei niin ole että vaalikirjat osottavat kysymyspäivää ei pidetyn, taikka vaalilistaa ei tutkitun. Jos vika tavataan saatuin ääntölukuin yhteenlaskussa; niin se kuitenkin oikaistakoon. Jos siitä vaalin päätös muuttuu, ilmoittakoon tuomiokapituli sen kuulutuksella seurakunnalle ja antakoon osotuksen, että on valta valittaa kolmessakymmenessä päivässä, luettuina kuulutuksen julkaisemista seuraavan päivän aamusta alkaen, sillä tapaa kun 232 § muutoin määrää.

237 §.

Jos vaalikirjat osottavat loukkausta tapahtuneen vaalinpitäjää tahi vaalinotarioa vastaan, taikka rauhan ja järjestyksen tulleen kysymys- tahi vaalitoimituksessa muulla tapaa häiritetyksi; antakoon tuomiokapituli siitä tiedon kruunun käskynhaltijalle läänissä.

238 §.

Jos tehdyissä valituksissa vaalisaarnaajaa syytetään äänien keräämisestä, laittomasta palkka-suostumuksesta tahi muusta semmoisesta rikoksesta, kuin 203 §:ssä sanotaan, taikka jos syytös tehdään ääntövaltaista tahi jotakuta muuta vastaan äänien keräämisestä; lykätköön tuomiokapituli asian maalliseen oikeuteen, lainmukaisesti siellä käsiteltäväksi. Jos sellaisia asianhaaroja on, joista yksi tahi useampi on tuomiokapitulin ja toiset maallisen oikeuden käsiteltäviä; niin lykättäkööt ne kaikki yhtenä maalliseen oikeuteen; olkoon kuitenkin aina tuomiokapitulilla valta, sittenkuin lopullinen tuomio on asiassa annettu, tutkia millä tapaa se tulee vaalin päättymiseen vaikuttamaan. Jos kanne vaalisaarnaajaa vastaan sisältää muuta, kuin mitä nyt on mainittu, tutkikoon tuomiokapituli kunkin asian laadun ja mitä siitä laillisesti voipi seurata.

239 §.

Jos joku niistä, jotka ovat vaaliin ehdotetut Keisarin määrättävään papin tilaan, todistetaan syypääksi semmoiseen rikokseen, josta 238 §:ssä on mainittu, ja sentähden vaalisiansa menettää; niin pantakoon siihen toinen, sillä tavalla kuin 182 § säätää. Jos tila on sellainen, johon tuomiokapituli valtuuttaa papin, ja kanne tehdään sitä pappia vastaan, jonka sen mukaan kuin vaali on päättynyt pitäisi saada virkavahvistuskirja, niin olkoon myöskin noudatettavana mitä nyt on sanottu, kun hän siihen syypääksi näytetään; mutta jos, tässä tapauksessa, kanne koskee toiseen vaalipappiin, niin älköön se estäkö viran poisantamista.

240 §.

Jos ääntövaltaista, yhtä tahi useampaa, syytetään äänien keräämisestä jonkun vaalipapin eduksi, ja vaalikirjoista havaitaan että virkaan asettaminen on hänen tai heidän ääntensä nojassa; niin lykättäköön toistaiseksi enemmän toimen pitäminen viran poisantamisesta. Jos ääntövaltainen näytetään asiaan syypääksi ja ääntö-oikeutensa menettää, olkoon hänen ääntönsä mitätön ja menetelköön tuomiokapituli niinkuin 235 §:ssä on sanottu.

241 §.

Jos seurakunta, 205 §:ssä mainitulla tavalla, on anonut neljättä vaalisaarnaajaa, ja tämä, siitä kysyttynä, kutsumukseen myöntyy; tutkikoon tuomiokapituli, josko hän 160 ja 165 §§:ien mukaan on siihen kelpaava. Jos näin on, niin pantakoon hän, ehkä ei virkavuosissa olisikaan ennestään vaalissa olevien vertainen, neljännelle vaalisialle ja osotettakoon vaalikoetusta tekemään. Jos havaitaan toisin olevan, taikka jos hän vaaliin kutsumuksesta luopuu; hyljättäköön seurakunnan anomus. Joko sellainen anomus myönnetään taikka hyljätään, niin antakoon tuomiokapituli siitä päätöksen ja valitus-osotuksen.

242 §.

Jos vaali on pidetty ja tullut lailliseen voimaan, ja joku vaalipapeista siinä on saanut kolme neljäs-osaa tahi enemmän vaalissa annetuista äänistä; antakoon tuomiokapituli hänelle virkavahvistuskirjan, jos nimitysoikeus on tuomiokapitulin. Jos tämä oikeus on Keisarin, menetelköön tuomiokapituli niinkuin sellaisesta tapauksesta 243 §:ssä määrätään.

243 §.

Jos vaalissa äänet ovat niin jakautuneet, ettei kukaan vaalipapeista ole saanut 242 §:ssä mainittua ääntö-enemmistöä, noudatettakoon virkaan-asettamisessa seuraavata järjestystä. Jos papintila kuuluu niiden lukuun, joihin tuomiokapitulilla tässäkin tapauksessa on nimittämisen oikeus, ja jos seurakunnan anomuksesta neljäs vaalisaarnaaja on ollut vaali-ehdolle pantuna; antakoon tuomiokapituli virkavahvistuskirjan sille niistä kahdesta, enimmän ääniluvun vaalissa saaneista, jolla etumaisempi vaalisia oli; mutta jos neljättä vaalisaarnaajaa ei ole anottu taikka annettu, saakoon se virkavahvistuskirjan, joka vaalissa sai enimmät äänet. Jos tila kuuluu niiden lukuun, joihin Keisarilla on valta nimittää; lähettäköön tuomiokapituli, [o]lkoonpa neljättä vaalisaarnaajaa ollut vaalissa tahi ei, kertomuksen siitä, miten vaali on päättynyt ja mitä siinä on tapahtunut, ilmoittaen minkä verran kukin vaalipapeista on ääniä saanut; liittäköön siihen myös vaalikirjat ja vaali-ehdotuksen teossa kirjoitetun pöytäkirjan, sekä vaaliin asetetuilta tulleet hakemukset ynnä liitekirjoinensa, ja ilmoittakoon samalla josko vaali-ehdotusta on valitusten johdosta jollakin muotoa muutettu; jonka jälkeen Keisari nimittää jonkun vaalipapeista tähän avonaiseen virkaan.

244 §.

Jos seurakunnan jäsenet, jok’ainoa, ovat jättäneet ääntönsä vaalissa antamatta, ja virkaan nimitys on heidän valitsemisensa vallassa; olkoon tuomiokapitulilla oikeus virkaan asettaa se vaalipapeista, jonka katsoo siihen taitavimmaksi ja ansiollisimmaksi. Missä virka on Keisarin poisannetava; antakoon tuomiokapituli asiasta alamaisen ilmoituksen ja lähettäköön sen myötä ne asiakirjat, jotka 243 §:ssä mainitaan.

245 §.

Joka avonaiseen papinvirkaan on laillisella virkavahvistuskirjalla tullut, pitää tarpeettomatta ajan viivytyksettä virkaan vihittämän sillä tavalla, kuin käsikirja määrää. Jos se on kirkkoherra, vihkiköön hänen pispa taikka se, jonka hän siihen määrää. Jos se on muu vakinainen pappi, tehköön seurakunnan kirkkoherra sen.

246 §.

Seurakunta, jolla on joku laillisesti vakuutettu erityinen oikeus papin valitsemisessa, pitäköön sen vast’edeskin niinkuin se annettu on: kuitenkin on kussakin tapauksessa se, jonka seurakunta tahtoo kutsua, ilmoitettava tuomiokapitulille, jolla on valta katsoa ettei kukaan maineen ja elämän puolesta kelvoton, taikka muutoin oikeudeton, tulisi siten autetuksi virkaan seurakunnassa. Jos tuomiokapituli näkee syytä olevan tehdä kutsuttu jääviksi; antakoon siitä päätöksen.

247 §.

Toimenpitoa papin sioittamisesta kirkkoherran tahi muulle vakinaiselle papintilalle älköön viivytettäkö tahi seisautettako nostetun kysymyksen vuoksi saada muutosta sellaisen tilan piiri-alassa taikka papeille siellä tulevasta palkasta. Jos tuomiokapituli tahi asianomaiset seurakuntalaiset näkevät syytä olevan sellaisten kysymysten nostamiseen, olkoon heillä siihen oikeus sekä tilan ollessa kiini, että avonaisena. Jos kysymys koskee tilan piiri-alaa; älköön se kuitenkaan estäkö uuden papin sioittamista tilalle määrätyssä järjestyksessä, sen entisillä ehdoilla, ja hankkeissa oleva muutos, jos se laillisesti suodaan tahi vahvistetaan, pantakoon toimeen vasta ensintulevana avonaisuuden aikana sen jälkeen. Jos se palkkaa koskee; olkoon samaten tämäkin muutos, sittenkuin se on vahvistetuksi tullut, ennen käymättä voimaansa ja vaikutukseensa, kuin vasta tämän jälkeen ensinnä tapahtuvassa avonaisuudessa.

248 §.

Saarnaaja olkoon sellaiseen seurakuntaan, joka on asetettu pruukille tahi muille isommille valmistuslaitoksille, sen kutsuttava, jonka laitos on, ja antakoon tuomiokapituli virkavahvistuskirjan, jos kutsuttu on siihen oikeutettu. Jos omistaja, viran avonaiseksi jäätyä, ei enään tahdo ketään siihen ottaa; olkoon se hänen oma asiansa.

249 §.

Missä määrätty on että lasarettiin, parannushuoneesen, sairashuoneesen tahi muuhun armeliaisuuden laitokseen on saarnaaja otettava, kuulustelkoon tuomiokapituli, kun laillinen hakuaika on ollut kuulutettuna, niiden mieltä, joille sellaisen laitoksen hallitus ja hoito ovat uskotut, ja kutsukoon sitten virkaan sen, joka nähdään siihen soveliaimmaksi. Jos pappi, jolla entisestään on vakinainen sia paikkakunnassa, voipi ottaa tämänkin viran toimittaaksensa; niin hän ennen muita siihen määrättäköön.

250 §.

Vankihuoneesen ja ojennuslaitokseen sioittakoon asianomainen tuomiokapituli saarnaajan, sittenkuin laillinen hakemusaika on määrättynä ollut, ja nimittäköön niihin erittäinki sellaisia, joilla nähdään olevan erinomainen ahkeruus ja luonnon taipumus tämmöiseen virkaan. Tehty virkaannimitys on ynnä valitus-osotuksen kanssa tiedoksi pantava, ennenkuin virkavahvistuskirja annetaan, ja tuomiokapitulin toimella asianomaiselle kuvernöörinviralle ilmoitettava.

251 §.

Niitä saarnaajanvirkoja, jotka Suomen omissa erinäisissä sotajoukoissa asetetut ovat, haetaan ja poisannetaan niinkuin niistä erittäin on säätty: kuitenkin pitää, ennenkuin joku virkaan nimitettäväksi ehdotetaan tahi siihen nimitetään, hakemuskirjat, lähetettämän asianomaiselle tuomiokapitulille, jonka tulee antaa lauseensa, ovatko hakiat täyttäneet mitä sellaisen viran saamiseen säädetty on, josko heidän mainettansa ja soveliaisuuttansa vastaan jotakin lienee muistutettavaa, ja jos heillä on esteenä se, että ovat varemmin hakeneet toista silloin avonaista virkaa tahi saaneet siihen vaalisian. Älköön sellaiseen virkaan ehdotettako tahi nimitettäkö sitä, joka ei ole suorittanut määrättyjä vakinaisen papinviran näytteitä eikä tullut siihen ikään, jota kirkkoherraksi pyrkivältä vaaditaan.

252 §.

Kun kirkkoherran, kappalaisen tahi muun vakinaisen papin tila jossakin seurakunnassa tulee avonaiseksi, toimittakoon tuomiokapituli niin, että virka avonaisuuden aikana oikeassa voimassa pidetään. Jos se on tila; niin on kirkkoherran toimi uskottava kappalaiselle, tahi muulle seurakunnan papille, joka siihen taitavimmaksi katsotaan. Jos ei ole seurakunnassa pappia, joka olisi tähän toimeen sovelias, määrättäköön siihen joku toisesta seurakunnasta. Jos apua tarvitaan kirkonmenoin ja muiden papillisten toimitusten pitämiseen, on eri pappi siihen lähetettävä, niinkuin XIV luvussa sanotaan. Jos apupappia tarvitaan, ennenkuin tuomiokapituli kerkiää siitä määrätä, pitäköön lääninprovasti asiasta huolen.

253 §.

Kun joku on avonaiseen papintilaan pantu vaaliin; älköön häntä määrättäkö väli-aikana toimittamaan virkaa samalla tilalla.

254 §.

Sitä, jolla on vakinainen virka, älköön lähetettäkö toimittamaan samanlaista taikka muuta virkaa ulkona seurakunnasta, paitsi hätätilassa ja kunnes tarve saadaan asianmukaisessa järjestyksessä poistetuksi.

255 §.

Jos, avonaisuuden kohdatessa, pappia tarvitaan jotakin niistä viroista toimittamaan, jotka mainitaan niissä §§:ssä, jotka alkavat §:llä 248 ja päättyvät §:llä 251; niin määrätköön tuomiokapituli, asianomaisten pyynnöstä, jonkun sitä avonaisuuden aikana toimittamaan.

C) Papinvirkain palkasta.

256 §.

Joka vakinaiselle tilalle on seurakunnassa nimitetty, saa ensi kuukauden alusta sen jälkeen, jona nimitys on tullut lailliseen voimaansa, ottaa tilan vastaan tuloinensa, jos vaan palkka silloin joutilaana on.

257 §.

Palkkavuosi luetaan Toukokuun ensimäisestä päivästä Huhtikuun viimeisen päivän loppuun asti seuraavana almanakka-vuonna.

258 §.

Jos tila on edellisen papin kuoleman kautta tullut avoimeksi, niin älköön siihen nimitetty saako tilaa vastaan-ottaa ennenkuin kulumassa oleva virka- ja palkkavuosi on loppunut. Tulot siltä ajalta saakoot ne, jotka ovat edellisen papin oikeuden-haltiat. Jos hänen jälkeensä elää leski tahi omia holhun-alaisia ja turvattomia lapsia; niin nauttikoot he tulot ei ainoastaan kuluvalta virkavuodelta, vaan myöskin yhdeltä vuodelta sen perästä, eli niin kutsutulta armovuodelta.

259 §.

Jos tila sillä muotoa on avonaiseksi tullut, että edellinen pappi on muuttanut pois, tahi menettänyt virkansa, tahi omin mielin luopunut pappiudesta, taikka jos 258 §:ssä määrätty aika on lopulle kulunut; noudatettakoon mitä tilan vastaan-ottamisesta on 256 §:ssä sanottu.

260 §.

Jos virka ei silloin ole auki, kuin siihen annetaan vahvistuskirja; pysyköön nimitetty siinä virassa, jossa hän silloin on, ja nauttikoon siitä tulot, kunnes saattaa uuden virkansa vastaan-ottaa.

261 §.

Kun pappi määrätään semmoista virkaa toimittamaan, jossa palkka on kokonansa joutilaana, saa hän sen täydellensä nauttia, jollei erittäin säädetty ole, että joku osa siitä on muihin tarkoituksiin käytettävä.

262 §.

Apupappi, joka määrätään toimittamaan avonaista virkaa, josta joku muu saapi tulot, on tuloin nauttian palkattavana, ja tuomiokapituli ratkaiskoon heidän välinsä, joll’eivät ystävälliseen suostumukseen sovi.

Kuudestoista luku.
Lukkareista, urkunisteista ja muista kirkonpalvelioista.

263 §.

Lukkarin tulee, missä ei erinäistä veisaajaa ole seurakuntaan asetettu, johdattaa veisuutta julkisessa jumalanpalveluksessa ja muissa papillisissa toimituksissa, joissa veisaaminen määrätty on; hänen tulee rippikoulunuorisolle opettaa koraaliveisuuta, sekä olla apuna lapsia kirjanlukuun opetettaessa, missä sitä tarvitaan, ja heitä lukukinkereillä siinä kuulusteltaessa; pitää likisintä huolta puhtaudesta ja järjestyksestä kirkossa; vastata niistä kirkon kaluista, jotka hänelle virassansa hoidettaviksi tahi käytettäviksi uskotaan; seurakunnan papistolle tehdä kirkonmenoissa palvelusta, ja vilpittömästi noudattaa mitä muuta hänelle virkansa puolesta määrätään.

264 §.

Urkunistin tulee soittaa urkuja veisuun ohessa julkisessa jumalanpalveluksessa ja muissa toimituksissa, joita kirkossa pidetään.

265 §.

Missä seurakunnassa lukkarin- ja urkunistinvirat ovat entiseltä olleet erinänsä, älköön niitä yhdistettäkö, jollei kirkkoherra ja seurakunta siitä ole yhteisesti suostuneet ja tuomiokapituli, tutkittuansa asianhaarat, ole suostumuksen vahvistanut.

266 §.

Kun lukkarin- tahi urkunistinvirka jääpi avonaiseksi, kehoittakoon kirkkoherra kuulutuksella, joka viimeistäänkin kolmessakymmenessä päivässä avonaisuuden alusta on yhtenä sunnuntaina tahi juhlapäivänä seurakunnalle saarnastuolista luettava ja kerta maan julkisiin sanomiin pantava, halullisia hakioita antamaan, itse tahi asiamiehen kautta, yhdeksässäkymmenessä päivässä, siitä päivästä lukien, jona kuulutus sanomalehdissä oli, taikka lähettämään postissa hänelle omakätiset hakemuskirjansa, ynnä todistusten kanssa ijästä, maineesta ja tarpeellisesta taidosta, ja sen ohessa panemaan täydellisen takauksen siitä kirkon omaisuudesta, jonka lukkari tahi urkunisti viran puolesta haltuunsa saapi. Takaussumman suuruuden määrätköön kirkkoherra yksin neuvoin seurakunnan kanssa.

267 §.

Lukkarinvirkaa hakevan pitää taitaman puhtaasti kirjaa lukea, kirjoittaa vakavaa ja selvää kirjoitusta, osata luvunlaskusta vähintäänki neljä ensimäistä laskutapaa, nuottikirjan mukaan alkaa ja veisata tavalliset kirkkovirret ja koralit, ja tuntea niin kristinopin, että siinä voi johdattaa talopoikaisen kansan lapsia ensi alkuun.

268 §.

Urkunistinvirkaa hakevan pitää asianomaisesti näyttämän niin hyvin tuntevansa urkuin rakennuksen, virittämisen, parantamisen ja hoidon, että ne taidetaan uskoa hänen haltuunsa, ja saattavansa vakavasti ja tarkoin nuottikirjan mukaan soittaa urkuja julkisen kirkkoveisuun ohessa. Kun urkunistinvirka on tuomiokirkolla pois annettavana, katsottakoon erittäin että virkaan otettavalla on, näiden taitojen lisäksi, sekä tieteis-opillinen perustus soitannossa, että harjaantumus sen käytännössä yleensä, niin että hän kykenee juurta-jaksain opettamaan urkuin soitantoa muille, jotka sitä oppia tahtovat. Jos urkunistinvirka on lukkarinvirkaan yhdistetty, pitää hakian erittäin asianomaisesti näyttämän itsellänsä olevan ne taidot, jotka lukkarille määrätyt ovat.

269 §.

Jos hakian havaitaan ennen hakeneen ja vaalissa olevan lukkarin- tahi urkunistinvirkaan toisessa seurakunnassa, olkoon hänen jälkimäinen hakemuksensa mitätön. Jos ei hän sitä kirkkoherralle ilmoita, ja se sittemmin tulee tiedoksi; älköön häntä nimitettäkö kumpaankaan siihen virkaan, joita samaan aikaan haki.

270 §.

Kelpaavista hakioista asettakoon kirkkoherra ja kirkkoraati, kohta hakemusajan umpeen kuluttua, kolme taitavinta tahi, useampain yhtä taitavia ollessa, kolme ansiollisinta vaali-ehdolle, ja kuulututtakoon sen saarnastuolista sunnuntaina tahi juhlapäivänä, ilmoittaen myös toisetkin hakiat. Jos havaitaan ainoastaansa kahdella tahi yhdellä hakialla olevan oikeuden tulla muistettavaksi, tahi jos ei useampaa otollista ole tarjona ollut; niin pantakoon silloin ne tahi se yksi vaali-ehdolle. Kuulutuksessa vaali-ehdotuksesta pitää annettaman osotus, että siihen tytymätön saapi kolmessakymmenessä päivässä, lukein kuuluttamisen jälkeisen päivän aamusta alkaen, valittaa siitä tuomiokapituliin ja taas toisessa kolmenkymmenen päivän ajassa näyttää kirkkoherralle tuomiokapitulista otetulla todistuksella että valitukset todella ovat tuomiokapituliin laitetut. Valitusten myötä, jos niitä tehdään, seuratkoon vaali-ehdotuksen kuulutus kopiana, jonka kirkkoherra on velvollinen antamaan ja oikeaksi vahvistamaan.

271 §.

Jos kirkkoherra ja kirkkoraati havaitsevat ettei yksikään hakioista lainmukaisesti voi vaali-ehdolle päästä; niin antakoot siitä samoin tiedon ja valitus-osotuksen, niinkuin 270 §:ssä sanotaan. Jos päätös saapi laillisen voiman tahi asianomaisen vahvistuksen; kuulutettakoon uusi hakemusaika. Sama olkoon lakina, jos ensimäisenä määrä-aikana ei yhtään hakiaa ole ilmaantunut.

272 §.

Kohta kun vaali-ehdotus on saanut laillisen voiman, määrätköön kirkkoherra jotkut perätyksin olevat sunnuntait, jolloin vaaliin asetettut tulevat, sen seurakunnan kirkossa, jossa virka on avonaisena, vaalikoetuksensa tekemään. Joka esteettömästi vaalikoetuksen laiminlyö, olkoon kadottanut oikeutensa viran saamiseen.

273 §.

Viimeisen vaalikoetuksen päivänä kuulututtakoon kirkkoherra yleisen kysymyspäivän ensintulevaksi sunnuntaiksi, samoin kuin papinvaalin kysymyspäivästä on sanottu, ja ottakoon jonkun soveliaan apumiehen pöytäkirjaa kirjoittamaan, jos sen tarpeelliseksi näkee.

274 §.

Kysymyspäivänä on seurakunnalta kysyttävä, josko sillä on ehdolle pantuja vastaan jotakin muistuttamista. Jos seurakunta ilmoittaa tytymättömyyttä ehdolle pantuja vastaan, niin on pöytäkirja siitä kohta hyväksyttäväksi luettava, ja osotus valituksiin selvästi annettava, niinkuin tässä jälempänä sanotaan. Jos kysymyspäivänä toiset seurakunnan jäsenet tahtovat, toiset eivät tahdo valituksia tehtäviksi, ja enemmän puolen mieli ei kohta ole nähtävänä, niin ratkaistakoon asia äänestyksellä, niinkuin 201 §:ssä on säätty, ja voittakoon se päätös, johon useimmat ääntövaltaiset ovat yhdistyneet.

275 §.

Jos vaan yksi on ehdolle pantuna ja seurakunta siihen kysymyspäivänä tytyy; niin nimitettäköön hän virkaan. Saapuvilla ollut ääntövaltainen, joka luulee itsellänsä olevan syytä valituksiin itse toimitusta vastaan, tehköön ne sillä tavoin kuin 279 § sanoo.

276 §.

Jos useampi kuin yksi on vaali-ehdolle pantu; silloin pidettäköön vaali vaalilistan mukaan. Vaalilista sisältäköön kaikki seurakuntaan kuuluvat perheet, jotka lukkarille palkkaa maksavat, sekä eri sarekkeen kullekin ehdotetulle ja niille äänille, jotka hänelle annetaan. Vaalilista on erittäin tätä tarkoitusta varten kirkonkokouksessa valittuin asiamiesten tehtävä.

277 §.

Jos seurakunta kysymyspäivänä tytyy vaali-ehdotukseen; niin luettakoon vaalilista samana päivänä tutkittavaksi ja hyväksyttäväksi, niinkuin papinvaalista on sanottu, ja määrättäköön vaali neljänneksitoista päiväksi sen jälkeen; kuulututtakoon myös kirkkoherra vaalin vieläkin kahdeksantena päivänä kysymyspäivästä.

278 §.

Kun vaali on pidettävä, menetellään siinä niinkuin papinvaalissa. Tässä ääntövaltaiset seurakunnan jäsenet äänestävät miesluvun mukaan; mutta lukkarin vaalissa on kirkkoherran virka-ääni saman arvoiseksi luettava, kuin neljäs-osa ääntövaltaisten vaalissa antamista ja lukuun otettavista äänistä. Urkunistinviran ollessa yhdistettynä lukkarinvirkaan, olkoon sama laki.

279 §.

Jos ääntövaltainen tahi joku niistä, jotka ehdoille pantuina ovat, tahtoo valittaa kysymyspäivä-toimituksesta tahi vaalista; ilmoittakoon sen kirkkoherralle ja antakoon viimeistäänkin kolmantenakymmenentenä päivänä vaalipäivän jälkeen valituksensa tuomiokapituliin, ynnä todistuksen siitä, että hän ne kirkkoherralle on ilmoittanut, sekä kysymys- taikka vaalipäivän pöytäkirjan; näyttäköön myös kirkkoherralle kolmenkymmenen päivän kuluessa sen jälkeen, jona valitus-aika on loppunut, tuomiokapitulista saadun todistuksen, että hän on valitukset sisään antanut. Jos ei hän valituksessansa sano selvään ja tarkkaan niitä asianhaaroja, joista valittaa tahtoo, ja niitä todistuksia ja syitä, joihin valituksensa perustaa; käykööt ne mitättömiksi.

280 §.

Sisään tulleet valitukset ovat tutkittavat ja käsiteltävät samalla tapaa, kuin valituksista papinvaalissa on sanottu. Jos vaali on pidetty, ja valitukset eivät vaikuta vaalin päätöksen muuttamiseen; niin vahvistettakoon vaali, katsomatta siihen, ehkä valituksista muutoin voi seurata.

281 §.

Kun vaali on oikeassa järjestyksessä pidetty ja saanut laillisen voiman; lähettäköön kirkkoherra asiakirjat tuomiokapitulille, joka kutsutulle antaa virkavahvistuskirjan, ja käyköön hän sen jälkeen virkaansa kohta palkan joutilaaksi tultua, niinkuin papintilasta on säätty.

282 §.

Niissä seurakunnissa, joissa veisuun johdattamista varten jumalanpalveluksessa on eri kanttori eli veisaaja, menetellään häntä valitessa niinkuin tässä edellä on urkunisteista säädetty.

283 §.

Niiden, jotka hakevat kanttorin- eli veisaajanvirkaa, pitää erinomattain koraaliveisuussa olla niin taitavia, että pyydettyinä saattavat sitä lukkariksi aikoville opettaa.

284 §.

Kirkkoherran tulee, urkunistin- tahi lukkarinviran avonaisena ollessa, määrätä sen toimittajaksi sovelias mies, jonka pitää siitä omaisuudesta, mikä hänelle viran puolesta uskotaan, panna täysivarainen takaus, jonka kirkkoraati tutkii. Älköön sitä määrättäkö, joka tällaista takausta ei antaa voi.

285 §.

Jos lukkari, tahi urkunisti, tahi kanttori laiminlyö taikka huolimattomasti tahi väärin käyttää virkansa, tahi mitä hän käsketään virkansa puolesta tekemään, osottaa itsensä tottelemattomaksi tahi ynseäksi kirkkoherraa ja muuta papistoa tahi seurakuntaa kohtaan, taikka saattaa pahennusta elämällänsä; varoittakoon kirkkoherra häntä ensin yksityisesti. Jos hän siitä ei ojennusta ota; saakoon varoituksen kirkkoraadilta. Jos hän on kahdesti ollut kirkkoraadin varoitettavana ja jällensä rikkoo, taikka jos hänen rikoksensa on niin raskasta laatua, ettei varoitus siitä ole kylläksi, olkoon kirkkoherralla valta kieltää hänen virkaa toimittamasta ja määrätä toinen, palkasta otettavalla maksolla, sitä väli-aikana pitämään, ja antakoon tässä tapauksessa asian kohta tuomiokapitulille ilmi, joka vian-alaisen eroittakoon virasta joko määrä-ajaksi kolmesta kuukaudesta ajastaikaan, taikka ijäksi, kuinka asian laita on. Seurakunnalla, joka on tytymätön lukkariin tahi urkunistiin tahi kanttoriin, eikä tydy siihen, mitä kirkkoherra sen johdosta päättää, olkoon oikeus ilmoittaa tytymättömyytensä ja sen syyt tuomiokapitulille, jonka tulee asia tutkia ja laillisessa järjestyksessä siinä menetellä.

286 §.

Jos lukkaria tahi urkunistia tahi kanttoria maallisessa oikeudessa syytetään häpeällisestä rikoksesta, eroittakoon kirkkoherra, neuvoteltuansa kirkkoraadin kanssa, toistaiseen hänen virkaa toimittamasta ja ottakoon toisen sitä sinä aikana pitämään kohtuullisella osalla palkasta.

287 §.

Kirkonvartian, kellonsoittajan, haudankaivajan ja muut kirkonpalvelijat, jotka nähdään tarpeellisiksi, saakoon kirkkoraati ottaa palvelukseen, ja ilmoittakoon kuulutuksella seurakunnalle niiden asettamisen.

288 §.

Kirkonvartian pitää oleman niin harjaantuneen kirjanluvussa, että hän siinä taitaa olla lasten opetuksessa apuna.

289 §.

Jos kirkonvartia tahi joku muu 287 §:ssä mainittu kirkonpalvelia havaitaan huolimattomaksi palveluksessa, taikka kelvottomaksi elämässä; varoittakoon kirkkoherra häntä yksityisesti taikka kirkkoraadin edessä. Jos ei siitä parannusta tule, taikka jos rikos on raskaamman-laatuinen; niin kirkkoraati pankoon rikoksen-alaisen pois palveluksesta, jättämättä hänelle valistusvaltaa, ja kirkkoherra antakoon siitä tiedon kuulutuksella saarnastuolista.

Neljäs Osa.
Kirkon omaisuudesta.

Seitsemästoista luku.
Kirkon omaisuudesta.

290 §.

Kussakin vakinaisessa seurakunnassa pitää oleman kirkko. Sen rakentakoon ja voimassa pitäköön seurakunta, niinkuin yhteisessä laissa ja siihen kuuluvissa asetuksissa on säätty. Tuomiokirkko rakennetaan ja voimassa pidetään sen ohessa niillä apurahoilla, jotka sitä varten ovat erittäin määrätyt.

291 §.

Seurakunnan kirkkoherranviran avonaisena ollessa älköön ruvettako kirkon uudesta rakentamiseen tahi kalliimpaan parantamiseen, elleivät erinomaisen pakottavat syyt sitä välttämättömästi vaadi.

292 §.

Uuden kirkon rakentamista tahi parantamista koskevat kysymykset valmisteltakoot kirkonkokouksessa. Jos kysymys on uuden rakentamisesta tahi kirkon sisustamisesta, lähettäköön kirkkoherra seurakunnan päätöksen siitä syinensä tuomiokapitulille, ja tuomiokapituli toimittakoon ne sitten, oman lauseensa kanssa, esivallan tutkittavaksi. Parantamisen päätös olkoon kirkkoherran ja seurakunnan tehtävänä.

293 §.

Jos kirkkoherra ja seurakunta ovat erimielisiä uudisrakentamisen tarpeellisuudesta, taikka parantamisesta tahi sisustamisesta ja kuinka lavealta se on tehtävä; antakoon kirkkoherra asian, ynnä kirkonkokouksen pöytäkirjan kanssa ja mitä muuta sen valaisemiseksi sopii, tuomiokapitulin haltuun, jonka tulee siinä päättää. Jos tuomiokapituli katsoo syyniä tarvittavan asian selvittämiseksi; pyytäköön kruunun käskynhaltiaa toimittamaan se pidettäväksi laillisessa järjestyksessä, ja pitää siinä olla saapuvilla tuomiokapitulin määräämä asiamies, sekä myöskin asiamies seurakunnan puolesta. Jos tuomiokapitulin päätös kaikin puolin taikka joissakin osissa käy seurakuntaa vastoin; niin on laillinen valitus-osotus annettava. Jos kirkkoherran vaatimus hyljätään; seisokoon tuomiokapitulin päätös, paitsi milloin uudisrakennusta määrätään, jolloinka se päätös on laitettava esivallan tutkittavaksi.

294 §.

Kellotapulin ja hautausmaan rakentamisessa ja voimassa pitämisessä, kuin myöskin niihin kuuluvain asiain valmistelemisessa, seurattakoon mitä kirkosta on sanottu.

295 §.

Kohta kun kirkko tahi kellotapuli on valmiiksi rakennettuna, pitää se syynättämän. Tässä on tutkittava sekä työn ja rakennuksen kelvollisuus, että myöskin josko vahvistettua piirroskuvaa eli riitinkiä tarkoin on noudatettu. Kirkkoherran tulee huolta pitää syynin toimittamisesta. Sama olkoon lakina parannuksesta ja sisustamisesta.

296 §.

Ennenkuin uudesta-rakennetussa kirkossa ruvetaan jumalanpalvelusta pitämään, on se pispan, tahi kenen hän siihen määrää, sunnuntaina taikka juhlapäivänä ennen jumalanpalveluksen alkua, vihittävä tarkoitukseensa, niinkuin käsikirja säätää, ja tieto siitä seurakunnalle annettava kahdeksaa päivää ennen.

297 §.

Kun kirkko on vihitty ja siksikuin se jälleen laillisessa järjestyksessä kelpaamattomaksi tuomitaan ja autioksi jätetään, pidettäköön se Jumalalle pyhitettynä huoneena ja älköön sitä sellaisiin tarkoituksiin käytettäväksi annettako, jotka sen pyhyydelle sopimattomia ovat.

298 §.

Hautausmaa pitää myöskin, ennenkuin sitä tarkoitukseensa käytetään, vihittämän käsikirjan säätämällä tavalla.

299 §.

Jokainen seurakunta pitäköön tärkeänä asianansa, koota kirkonrakennuskassaa vuotisilla maksoilla niiltä, jotka lain mukaan ovat velvolliset rakentamaan kirkkoa seurakunnassa, ja korollisina kasvattaa näin saatuja varoja. Tähän kokekoot kirkkoherrat taivuttaa seurakuntia, ja maksojen vuotisen määrän suostukoot ja päättäkööt seurakunnat kirkonkokouksessa. Jos ei suostumuksia vakinaisista jokavuotisista maksoista saada toimeen; niin olkoon seurakunta kuitenkin velkapää, kun kirkon uudesta-rakentaminen taikka isompi ja kalliimpi korjaus nähdään tulevan tarpeelliseksi, aikaisin ja monta vuotta edeltäpäin kokoomaan raha-apuja kustannusten suorittamiseksi ja työtä sillä muotoa keventämään ja valmistelemaan.

300 §.

Kirkkojen varat ja omaisuus tallennetaan niinkuin seurakunnat siitä päättävät.

301 §.

Jokaisen semmoisen papin muutossa, jolla kirkko on ollut hallussa, pitää katseltaman kaikki kirkon omaisuus, astiat, puvut, rahat, tilinteot, asetukset, kirjat, asiakirjat ja muut kalut, olkootpa mitä laatua tahansa, ja verrattaman edelliseen kalunkatselmus-luetteloon. Milloin vakinainen pappi ottaa kirkon hoidon haltuunsa, pitää se pappi tämän katselmuksen, joka hänen virkavihkimisensä on toimittanut, yhtä perää tämän vihkimis-toimituksen kanssa; mutta milloin vakinainen papinvirka seurakunnassa on avonaisena ja joku välipappi saa kirkon hoitaaksensa, pitää provasti kalunkatselmuksen taikka se pappi, jonka hän siihen määrää. Kaikki kalunkatselmukset tapahtukoot kirkkoväärtin ja yhden kirkkoraadin jäsenen läsnä-ollessa. Kalunkatselmuskirjoista pitää yksi kappale tuomiokapituliin lähetettämän.

302 §.

Jos kalunkatselmuksessa havaitaan jotakin kadonneeksi taikka turmeltuneeksi pois-lähtevän syystä; olkoot hän ja hänen perillisensä velkapäät sen palkitsemaan. Jos riita siitä tulee, niin ratkaiskoon maallinen oikeus sen.

303 §.

Kussakin seurakunnassa hoitakoon kirkkoa ja sen omaisuutta sitä varten valittu kirkkoväärti, kuten XX luku siitä säätää.

304 §.

Jos kirkon omana on maatiloja, olkootpa minkä nimisiä hyvänsä; niin älköön niitä kirkon tarvittavista eroitettako taikka myytäkö, paitsi suurimmassa tarpeessa, tahi kirkon erinomaiseksi hyödyksi. Jos tärkeitä syitä sellaisen omaisuuden myymiseen ilmaantuu; niin ilmoittakoon seurakunta, neuvoteltuansa siitä kirkonkokouksessa, asian tuomiokapitulille ja tuomiokapituli lähettäköön sen, ynnä oman lauseensa kanssa, esivallan tutkittavaksi. Kuinka sellaiset maatilat ovat kirkon hyväksi viljeltävät ja hallittavat, miettiköön ja päättäköön seurakunta kirkonkokouksessa. Jos jotakin päätetään, joka kirkolle silminnähtävästi vahinkoa tuottaisi, ilmoittakoon kirkkoherra sen tuomiokapitulin tutkittavaksi, ja jätettäköön päätös väliaikana toimeen panematta.

305 §.

Älköön kirkkoherra ja seurakunta käyttäkö kirkon varoja ja tuloja muihin, kuin kirkon tarpeisin, eikä myöskään muihin tarkoituksiin mitään varastoa, joka erinäiseen tarkoitukseen määrätty tahi annettu on. Jos jotakin puuttuu kirkon tarpeissa ja sitä ei, nyt sanotulla tavalla, saada kirkon varoilla täytetyksi; tehköön seurakunta siihen lisämaksoa. Kirkonvarain hallinnosta ja miten ne ovat kasvullisiksi saatettavat, sekä myös kirkon irtaimen tavaran myymisestä, olkoon seurakunnan lupa neuvotella ja päättää; älköön kuitenkaan kulta- ja hopea-astioita, kirjoja ja asiapapereita taikka muinaisuuden muistomerkkejä myytäkö tuomiokapitulin suostumuksetta.

Viides Osa.
Miten erinäisten kirkkokuntain tulee hoitaa kirkollisia asioitansa.

Kahdeksastoista luku.
Kirkonkokouksesta.

306 §.

Kunkin seurakunnan sekä kaupungissa että maalla tulee kokoontua kirkonkoukseen, neuvottelemaan ja päättämään yhteisten asiainsa hoidosta.

307 §.

Kirkonkokouksen käsiteltävinä ovat seuraavat asiat:

1) kristin-opin taidon edistyttäminen osittain koto-opetuksella ja osittain sitä varten asetetuilla kouluilla, sekä kristillisen elämän kartuttaminen seurakunnassa;

2) kysymykset jumalanpalvelusten ajasta ja järjestyksestä seurakunnassa;

3) kirkkoraadin jäsenten ja kirkkoväärtin asettaminen virkaan ja siitä luovuttaminen;

4) kirkonrahain hoito ja käyttäminen sekä kirkon tilintekokirjain tutkiminen;

5) kirkon, ja mitä siihen kuuluu, sekä myös pappilan rakentaminen ja voimassa pitäminen, ynnä hautausmaan asettaminen;

6) kirkon maatilusten ja muun kiinteän omaisuuden hallitus ja hoito;

7) kirkkoon suoritettavien maksojen määrääminen;

8) penkkijako kirkossa;

9) suostumukset hautasioista sekä niistä maksoista, jotka näistä ja kirkonkelloin tahi muun kirkon omaisuuden käyttämisestä tulevat;

10) papiston ja kirkonpalveliain palkkoja koskevat suostumukset;

11) papin valitseminen, niin myös lukkarin ja urkunistin valitseminen, sillä muotoa ja niiden perusteiden mukaan, jotka XV ja XVI luvuissa ovat säädetyt; ja

12) entiseltään olevain seurakuntain jakaminen, yhdistäminen, lakkauttaminen tahi toisenlainen jako, uutten seurakuntain asettaminen ja kirkkoin autioiksi jättäminen tahi yhteen-rakentaminen, niinkuin 15 §:ssä sanotaan.

308 §.

Kirkkoherra taikka se seurakunnan pappi, jonka kirkkoherra, ollessaan laillisesti estettynä, siihen määrää, taikka, kun ei ketään ole siihen määrättynä, se, joka virassa on kirkkoherraa lähinnä, johdattakoon kirkonkokouksessa puhetta. Kappeliseurakunnassa olkoon sen kappalainen puheenjohtajana kirkonkokouksessa, jos kirkkoherra ei ole läsnä. Erityisissä tapauksissa voidaan myös lääninprovasti tahi muu papismies määrätä kirkonkokouksen johtajaksi.

309 §.

Oikeus olla osallisena kirkonkokouksen keskusteluissa ja päätöksissä, niin kaupungeissa kuin maallakin, on niillä, joilla 209 §:n mukaan on osavalta papinvaalissa.

310 §.

Koko seurakunnan yhteisiä asioita koskevissa keskustelemuksissa ja päätöksissä ovat kaikki ääntövaltaiset osallisina; mutta kun keskustellaan ja päätetään semmoisista maksoja kysyvistä asioista, jotka voimassa olevien asetusten mukaan ovat suoritettavat ainoastansa manttaalille lasketusta maasta tahi muusta kiinteästä omaisuudesta, niin älkööt muut olko osallisina kuin ne, jotka sellaista maata tahi kiinteätä omaisuutta hallitsevat.

311 §.

Kirkonkokouksessa luetaan ääni saman perustuksen mukaan, kuin ääntölaskulle papinvaalissa on asetettu.

312 §.

Kirkonkokouksen ääntölista, joka tehdään kullekin vuodelle, niinkuin ääntölistasta papinvaalissa on säätty, pitää jälkimäisessä niistä kahdesta vakinaisesta kirkonkokouksesta, jotka 314 §:n mukaan ovat vuosittain pidettävät, tutkittavaksi luettaman, ja olkoon se sitten noudatettavana siksikuin se jällensä uudistetaan, niinkuin nyt on sanottu. Jos joku väli-aikana tulee sekä sanoo ja toteen näyttää itsellänsä olevan ääntövallan kirkonkokouksessa, niin pantakoon hän ääntölistaan.

313 §.

Poissa oleva ääntövaltainen saakoon valtakirjalla toiselle antaa oikeutensa kirkonkokouksessa puhua ja äänestää. Valtakirja pitää olla joko antajan kirjoittama ja allekirjoittama, sekä hänen sinetillänsä varustettu, taikka sellainen, että antaja on kirjoittanut nimensä sen alle ja kaksi todistajaa sen oikeaksi vahvistaneet. Jos vaalista on kysymys; noudatettakoon mitä sanottu on valtakirjasta papinvaalissa. Holhumies tahi edusmies astukoon kussakin tapauksessa sen siaan, jonka holhumiehenä tahi edusmiehenä hän on.

314 §.

Kaksi vakinaista kirkonkokousta pidettäköön joka vuosi: toinen, jossa päätetään edellisen vuoden tilinteoista ja hallinnosta sekä kuluvan vuoden tilintutkiat valitaan; toinen, jossa tutkitaan kirkonkokoukseen tehty ääntölista sekä valitaan virkamiehet niihin toimituksiin ja toimiin asetettaviksi, jotka kirkonkokouksen alaan kuuluvat ja vuoden lopulla avonaisiksi tulevat.

315 §.

Kirkonkokous pidetään myöskin kun kruunun käskynhaltia, tuomiokapituli, kirkonkäräjäin pitäjä tahi kirkkoraati sitä vaatii, taikka puheenjohtaja katsoo sen tarpeelliseksi. Jos ääntövaltainen seurakunnan jäsen pyytää kirkonkokousta jonkun asian tähden pidettäväksi, ja asia on tärkeä eikä siedä viivytystä, niin älköön sitä kiellettäkö. Jos puheenjohtaja katsoo syytä olevan sellaisen pyynnön kieltämiseen; niin ilmoittakoon syynsä kirjallisesti, pyytäjän sitä vaatiessa, ja olkoon pyytäjällä valta siitä tuomiokapitulissa valittaa.

316 §.

Kirkonkokous pidettäköön kirkossa, sen sakaristossa, pitäjäntuvassa tahi muussa soveliaassa paikassa, jumalanpalveluksen päätettyä jonakin sunnuntaina, taikka arkipäivänäkin.

317 §.

Kutsumuksen kirkonkokoukseen antaa puheenjohtaja kuulutuksella, ja pitää siinä tarkoin ilmoitettaman kokouksen aika, paikka ja keskusteltavat asiat. Kuulutus luetaan saarnastuolista neljätoista päivää taikka viimeistäänkin viikko sitä ennen. Kun kirkonkokous on sunnuntaiksi määrätty, luetaan kuulutus siitä jälleen samana päivänäkin. Asioista, jotka vaativat niin joutuisaa tointa, ettei niistä ennätetä kuuluttaa niin aikaisin, kuin nyt on sanottu, saatettakoon kirkonkokous pitää lyhyemmän kutsumusajan jälkeen ja samanakin päivänä, jona se kuulutetaan; älköön kuitenkaan tällä tavoin kuulutetussa kokouksessa tehtäkö päätöstä uutten ulostekoin maksosta tahi maksettavaksi määräämisestä.

318 §.

Kirkonkokouksessa päätettäviksi otettavat asiat ovat edeltäpäin asianmukaisesti valmisteltavat; ja tämän tehköön joko kirkkoraati, kun asiat koskevat kristinopin opetusta ja kristillistä elämää seurakunnassa, taikka muut siihen toimeen valitut, kun kirkonkokous, asian laadun tahi muiden suhtain vuoksi, katsoo sen soveliaaksi tahi tarpeelliseksi.

319 §.

Puheenjohtaja esittäköön asiat keskusteltaviksi. Asiata, jota ei kuulutuksessa ole nimitetty, älköön esiin otettako. Kokouksessa saatakoon tosin uusikin kysymys nostaa, mutta älköön sitä käsiteltäkö ennenkuin toisessa kokouksessa ja laillisen kuuluttamisen jälkeen.

320 §.

Käsitellessään asioita, joista eri määräyksiä on laissa tahi asetuksissa annettu, noudattakoon kirkonkokous tarkoin, mitä näin on säätty.

321 §.

Sittenkuin keskustelu on lopetettu ja päätös puheenjohtajan äänestysesityksen pohjalla tehty, kertokoon puheenjohtaja selvästi päätöksen ja antakoon sen ohessa osotuksen, miten muutos siihen on haettava. Jos joku tulee sen perästä, kun päätös on asiassa tehty, ja tahtoo siinää jotakin esiin tuoda; niin älköön sitä sallittako

322 §.

Jos keskustelussa eri mieliä ilmaantuu, ja niitä ei saada keskenänsä sopimaan, ja jos silloin äänestystä vaaditaan; niin tehtäköön se julkisesti, esiinhuudolla ääntölistan mukaan. Se mielipide, jonka puolella on enin ääntö-arvo, tulkoon päätökseksi. Jos eri mielipiteet ovat saaneet yhtä paljon ääniä, voittakoon se mieli, johon useimmat äänet miesluvulta ovat yhdistyneet. Jos äänet näinkin laskettaessa ovat tasan jakauneet; tulkoon se mielipide päätökseksi, johon puheenjohtaja yhdistyy.

323 §.

Puheenjohtaja kirjoittakoon kirkonkokouksessa pöytäkirjan, joka sisältää keskustelu-aineen ja päätöksen, siihen kuuluvain syiden kanssa; siihen pitää myös otettaman mitä joku ääntövaltainen erittäin tahtoo saada asiasta kirjaan pannuksi. Keskusteluin päätyttyä on pöytäkirja, jos niin voi tapahtua, kohta tarkistettava, ja muutoin viimeistäänki neljäntoista päivän perästä pidettävässä kirkonkokouksessa. Jollei tarkastus kohta voi tapahtua, ilmoittakoon puheenjohtaja kokouksen lopussa minä päivänä se tapahtuu. Kokouksen sopii myös, jos niin tahtoo, joka kerraksi valita asiamiehet pöytäkirjaa tahi tahi erinäisiä osia siitä, ynnä puheenjohtajan kanssa, tarkastamaan. Pöytäkirjan alle kirjoittavat puheenjohtaja ja vähintäänki kaksi kokouksessa läsnä olevaa jäsentä, taikka ne eri asiamiehet, jos sellaisia on valittu. Jos valitut asiamiehet eivät tule saapuville; kirjoittakoon puheenjohtaja sen pöytäkirjaan, ja olkoon sillä kuitenkin todistava voima. Tehtyä päätöstä älköön tarkastettaessa muutettako.

324 §.

Kirkonkokouksen päätös on, sittenkuin se on tarkastettu, seuraavana sunnuntaina tahi pyhäpäivänä seurakunnalle kuulutettava, säännöllisen valitus-osotuksen kanssa. Ote pöytäkirjasta annettakoon kirkkoraadille tahi niille muille hengille, joille kokouksen päätös annetaan toimeenpantavaksi. Muutoin olkoon jokaisella, joka tahtoo, oikeus ottaa pöytäkirjasta kopia ja saada puheenjohtaja se oikeaksi vahvistamaan. Pöytäkirjan, siihen kuuluvin asia- ja liitekirjoineen, pankoon kirkkoherra kirkon asiakirjain joukkoon ja säilyttäköön.

325 §.

Puheenjohtaja valvokoon järjestystä kirkonkokouksessa. Hänellä olkoon valta, ensin varoitettuansa, käskettää jokainen pois, joka sopimattomasti itsensä käyttää. Jos sekaseuraisuutta syntyy, jota puheenjohtaja ei saa hillityksi, olkoon hänellä valta lakkauttaa kokous. Jos joku sanalla tahi teolla kokouksessa loukkaa puheenjohtajaa tahi muita saapuvilla olevia, taikka muuten häiritsee sitä rauhaa ja järjestystä, jonka siinä tulee vallita; niin antakoon puheenjohtaja siitä kruunun syyttäjälle tiedon.

326 §.

Ennenkuin kirkonkokouksen päätös saadaan panna toimeen, pitää se jätettämän esivallan tutkittavaksi ja vahvistettavaksi, jos sen johdosta aivotaan:

1) myydä, pantiksi panna tahi vaihettaa jotakin sellaista seurakunnan kiinteätä omaisuutta, joka on lahjana tahi testamentilla taikka muuten laillisesti tullut seurakunnan omaksi ja on määrätty voimassa pitämään erinäisiä, sen yhteistä hyötyä tarkoittavia laitoksia; taikka

2) ottaa lainaa pitemmäksi kuin kymmenen vuoden makso-ajaksi.

Päätös, joka on annettava esivallan tutkittavaksi ja hyväksyttäväksi, lähetetään kruunun käskynhaltialle läänissä.

327 §.

Kirkonkokouksen päätökseen tytymättömällä seurakunnan jäsenellä olkoon lupa siihen muutosta hakea valituksilla, jotka ovat tuomiokapituliin annettavat 307 §:n 1, 2, 3, 4, 5, 11 ja 12 kohdissa mainituissa asioissa, mutta muissa asioissa kruunun käskynhaltialle, ennen kello kahtatoista kolmantenakymmenentenä päivänä sen jälkeen, jona päätös saarnastuolista julistettiin. Valitukset pitää, voidakseen tulla tutkittaviksi, olla valittajalta varustettuina niihin liitetyllä valituksen-alaisella päätöksellä sekä todistuksella siitä, milloin se julistettiin. Lapinmaassa olkoon aika kahta vertaa pitempi kuin mitä tässä nyt on säätty.

328 §.

Milloin joutuisuutta tarvitaan, älköön muissa, kuin 326 §:ssä mainituissa tapauksissa, viivytettäkö kirkonkokouksen päätöksen toimeen-panemista, vaikka ei se vielä ole laillista voimaakaan saanut, paitsi koska muutoksen haku menisi turhaksi, jos päätös kohta täytettäisiin. Kirkonkokous tutkikoon sen samalla kertaa kun päätös tehdään; jos toimeen-paneminen kohta pitää tapahtua, sanottakoon se selvin sanoin päätöksessä. Jos siitä valitetaan; niin saakoot ne, joiden tutkittavana päätös on, määrätä pitääkö toimeen-paneminen seisautettaman, kunnes päätös on saanut laillisen voiman.

329 §.

Seurakunnalla olkoon oikeus suostutuilla ehdoilla asettaa ja tarpeellisilla määräyksillä varustaa erinäiset miehet kirkonkokouksessa myönnettyjä ja päätettyjä maksoja ylöskantamaan, paitsi kuitenkin kirkonrahoja, joiden kantaminen välttämättömästi on kirkkoväärtin asia. Samoin valitkoon seurakunta, milloin niin muissa kohdissa tarpeelliseksi nähdään, vissit miehet, jotka, seurakunnan heille antaman valtakirjan mukaan, tulevat tointa pitämään näiden päätösten täytäntöön-panosta.

Yhdeksästoista luku.
Kirkkoraadista.

330 §.

Jokaisessa seurakunnassa, niin kaupungissa kuin maalla, pitää oleman kirkkoraati.

331 §.

Kirkkoraadin asiana on käyttää kristillistä siveydenhoitoa ja kirkkokuria seurakunnassa; pitää likinäisempää vaaria kirkon omaisuuden ja varojen hoitamisesta; asettaa virkaan ja virasta eroittaa kirkonvartiat ja muut alhaisemmat kirkonpalveliat; täytäntöön saattaa kirkonkokouksen päätöksiä kaikissa niissä tapauksissa, joissa ei sellainen toimi ole jätetty erinäisille sitä varten valituille hengille; tehdä kirkonkokouksessa niitä esityksiä ja ehdotuksia, joita se havaitsee asiain tarvitsevan, sekä antaa ne valmistelevat lauseet, joita kirkonkokous ehkä vaatii.

332 §.

Kaikkiin maallisessa oikeudessa ja virkakunnassa käsiteltäviin asioihin ja riitoihin, jotka koskevat kirkon taikka papin- tahi lukkarinpuustellin maata, taikka siihen yhdistettyjä oikeuksia tahi velvollisuuksia, taikka kirkon kiinteää omaisuutta, määrätköön kirkkoraati edusmiehen, jonka tulee niissä valvoa seurakunnan oikeutta ja vedota tahi valittaa päätöstä tahi tuomiota vastaan, milloin sen tarpeelliseksi katsoo. Älköön edusmies näissä asioissa mitään sopimisella poisantako.

333 §.

Puheenjohtajana kirkkoraadissa on kirkkoherra taikka muu pappi, jonka kirkkoherra, siihen laillisesti estyneenä, määrää. Jäseninä ovat seurakunnan muut vakinaiset papit ja niin monta sen jumalisiksi ja kristillisessä ahkeruudessa hyviksi tunnetuista miehistä, kuin seurakunta sopivaksi katsoo valita; kuitenkin niin, ettei heidän lukunsa ole kuutta vähempi.

334 §.

Kirkkoraadin jäseneksi ei sitä sovi valita, joka ei ole täyttänyt kolmeakymmentä vuotta, taikka joka ei ole itsensä ja tavaransa vallitsia, taikka joka on omaisuutensa velkojainsa tydyttämiseksi luovuttanut eikä voi näyttää olevansa näiden enemmästä velkomisesta vapaan, taikka joka on rikoksesta tahi pahentavaisesta elämästä tuomittu tämän oikeuden kadottaneeksi, kuten XIII luku kirkkokurista sanoo, taikka jonka maallinen laki on tuominnut kansallisen luottamuksen menettäneeksi.

335 §.

Kirkkoraadin jäsenet valitaan neljäksi vuodeksi, kuitenkin niin että aina kahden vuoden päästä puolet heistä eriävät pois. Ensi kerralla määrätään eriäväiset arvalla; sitten eriävat aina ne, jotka neljä vuotta ovat jäsenyyttä pitäneet. Pois eriävät voidaan kuitenkin jällensä valita. Jos avonaisuus väli-aikana ilmaantuu, niin valitaan ensimäisessä vakinaisessa kirkonkokouksessa uusi jäsen siksi ajaksi, jota erinneellä on jälellä. Siksikuin sellainen kokous tulee, ottakoon kirkkoraati varajäsenen.

336 §.

Joka on kirkkoraadin jäseneksi valittu, olkoon velvollinen siihen toimeen rupeamaan, jollei niin ole että hän jo neljä vuotta on jäsenyyttä pitänyt, tahi ijältänsä on yli kuudenkymmenen vuoden vanha, taikka hänellä on huono terveys, tahi este, jonka kelpaavaisuuden kirkonkokous tutkii.

337 §.

Kristillisen siveyshoidon asiassa on kirkkoraadin jäsenten, joiden tulee olla esikuvana seurakunnalle, kunkin kohdastansa pitäminen hellää huolta seurakuntalaisten elämästä yleensä ja erinomattain keskinäisestä käytöksestä aviokumppanien, vanhempain ja lasten sekä isäntäin ja palkollisten välillä, niin myös valvominen sunnuntai- ja pyhäpäiväin kristillistä viettämistä sekä kirkossa että kotona. Tätä tarkoitusta varten jaetaan seurakunta, jos kirkkoraati katsoo sen tarpeelliseksi, erinäisiin piirikuntiin, joista yksi kullekin kirkkoraadin jäsenelle määrätään.

338 §.

Koska joku kirkkoraadin jäsenistä seurakunnassa havaitsee sellaista pahuutta, tapain säädyttömyttä, tahi kristillisen mielenlaadun puutosta, kuin 102 ja 103 §§:ssä mainitaan, niin ilmoittakoon sen kirkkoraadissa.

339 §.

Kirkkoraati kokoontuu puheenjohtajan kutsumukselle, niin usein kuin hän katsoo sen tarpeelliseksi, taikka koska vähintäänki puolet jäsenistä sitä vaativat.

340 §.

Älköön mitään asiaa kirkkoraadissa esiin otettako, jollei enemmän kuin puoli sen kaikkia jäseniä ole saapuvilla.

341 §.

Jos eri mieliä ilmaantuu, käyköön se noudatettavaksi, johon useimmat yhdistyvät, taikka, niiden ollessa tasan, se johon puheenjohtaja suopuu.

342 §.

Kun joku kutsutaan kirkkoraadin eteen, olkoon hän velvollinen kutsumusta tottelemaan. Jos hän laillisetta estettä jää pois, niin kirkkoraadin olkoon lupa vaatia maistraatilta kaupungissa ja nimismieheltä maalla apua hänen tuottamiseen.

343 §.

Kirkkoraadin kokouksissa kirjoittaa pöytäkirjaa joku sen jäsenistä, jolla siihen on taitoa ja jonka kirkkoraati siihen valitsee. Jos ei sellaista jäsentä ole, niin hoitaa puheenjohtaja pöytäkirjaa.

344 §.

Puheenjohtaja on velvollinen toimittamaan kirjevaihdon, ottamaan vastaan kaikki kirkkoraadille tehdyt kirjoitukset ja esitykset, katsomaan että tilikirjat kirkkoraadin hallussa olevista varoista säädyllisesti kirjoitetaan, kirkonkokouksen antamia määräyksiä myöten, sekä hoitamaan kirkkoraadin asiakirjat ja pitämään niistä luettelon.

345 §.

Pöytäkirja ja päätös ovat tarkastettavat, joko kohta taikka viimeistäänki kirkkoraadin seuraavassa kokouksessa; kuitenkin voipi kirkkoraati, erittäinkin kullakin kertaa, uskoa tarkistamisen tehtäväksi kahdelle taikka useammalle jäsenellensä ynnä puheenjohtajan kanssa.

346 §.

Jokainen kirkkoraadin jäsen vastatkoon yhteisesti toistensa kanssa niistä varoista, joita sillä on ollut hallittavina. Tämä vastauksen-alaisuus kestäköön kunnes kirkonkokous on hallinnon hyväksi katsonut.

347 §.

Kirkkoraadin avuksi siveydenhoitoa varten valitaan myös, joko kirkonkokouksessa taikka lukukinkereillä, jokaiseen seurakuntaan sen arvokkaimmista kristillis-mielisistä jäsenistä muutamia katsastusmiehiä eli seurakunnan vanhimpia erinäisille kulmakunnille, niin monta kuin asianhaarain niitä katsotaan vaativan. Näiden tulee, kunkin piirikunnassansa, valvoa järjestystä ja tapain siveyttä, ilmoittaa säädyttömyydet kirkkoraadille ja olla apuna toimeen-panemassa mitä kirkkoraati siveyshoidon asioissa on päättänyt. Joka näin valittu on, pitäköön tointansa vähintäänki neljä vuotta, jos hän sen seurakunnan jäsenenä pysyy.

Kahdeskymmenes luku.
Kirkkoväärtistä.

348 §.

Likinäisintä hoitoa kirkon omaisuudesta pitäköön kussakin seurakunnassa sitä varten valittu kirkkoväärti.

349 §.

Seurakunta valitkoon kirkonkokouksessa kirkkoväärtin hyvin-uskotuista jäsenistänsä. Valitun pitää virkaansa toimittaa vähintäänki neljä vuotta. Kirkkoväärtille tulevan palkan hänen vaivastansa määrätköön seurakunta.

350 §.

Kirkkoväärtin tulee kantaa kirkon sekä vakinaiset että satunnaiset vuositulot ja kirkkoherralle antaa tilinteko kirkon kassoista, niiden tuloista ja menoista ynnä tarpeellisten todistuskirjain kanssa kultakin kuluneelta papillis-vuodelta, viimeistäänki ennen sen-jälkeisen Kesäkuun loppua, siinä sitä noudattaen, että eri tili jokaisesta rahastosta tehdään.

351 §.

Älköön ylipäänsä mitään suurempaa ulosmaksoa kirkon puhtaasta rahasta tahi jyvistä suoritettako ilman seurakunnan päättämättä kirkonkokouksessa. Seurakunnan määrättävänä olkoon myöskin kuinka paljo kirkon rahoja, kirkkoraadin katsannon alla, kirkkoväärtin haltuun annettakoon, juoksevain ulosmaksoin suorittamiseksi.

352 §.

Kirkkoväärtin velvollisuus on myöskin, avuksi kutsuttuin asian-ymmärtäväin miesten kanssa, joka vuosi syynätä kirkko ja kaikki siihen kuuluvat rakennukset. Jos korjausta nähdään tarvittavan; niin tehtäköön ehdotus siitä ja annettakoon kirkkoherralle, joka sen kirkonkokouksessa esittää keskusteltavaksi. Pienemmän vajavaisuuden korjauttakoon kuitenkin kirkkoväärti kohta.

353 §.

Jos kirkkoväärtin nähdään laiminlyövän velvollisuutensa tilintekojen tahi muiden tehtäväin suhteen; muistuttakoon kirkkoherra häntä niiden täyttämisestä. Jos ei parannusta tule; ilmoittakoon kirkkoherra asian kirkonkokouksessa niin ajettavaksi, kuin asianhaarat vaativat. Jos kirkkoväärti tavataan vilppiä ja petosta tehneeksi; niin on hän kirkonkokouksessa toimestansa eroitettava ja asia kanteesen pantavaksi seurakunnan edusmiehen kautta tuomarille ilmoitettava.

354 §.

Kirkkoväärtin muutossa pitää kohta katseltaman kaikki se kirkon omaisuus, jota hänen hallussansa on ollut, ja tilikirjat heti tutkittaman. Sellaisen katselun ja tutkimuksen toimittakoon kirkkoraati ja kutsukoon siihen kaksi asian ymmärtävää seurakunnan miestä. Jos siinä ilmaantuu syytä palkkion vaatimiseen tahi kanteisin eronnutta kirkkoväärtiä vastaan; ilmoitettakoon asia ensinnä kirkonkokouksessa.

355 §.

Tuomiokirkon kirkkoväärtistä eli taloudenhoitajasta olkoon noudatettavana mitä erittäin säädetty on.

Kuudes Osa.
Seurakunnan hallituksesta.

Yhdeskolmatta luku.
Pispanvirasta.

356 §.

Pispa, kukin hiippakunnassansa, on ylhäisinnä seurakuntain ja papiston kaitsiana ja velvollinen sitä valvomaan, että evankelinen oppi puhtaasti ja vääristelemättä saarnataan, sakramentit Kristuksen asetuksen mukaan oikein jaetaan, jumalanpalvelus säädyllisesti toimitetaan, kristinopin opetus, sekä seurakunnissa että oppilaitoksissa, uskollisesti hoidetaan, hyvä kuri ja siveys voimassa pidetään, vaivaiset kristillisesti holhotaan, kirkkoin omaisuus asianmukaisesti hallitaan, kirkollinen hoidanto ja seurakunnan hallitus lainmukaisesti pidetään, ja että papisto opissa ja elämässä arvollisesti ja kristillisesti itsensä käyttää, ynnä muuta mitä sielunhoitoon ja kristilliseen järjestykseen seurakunnassa kuuluu.

357 §.

Pispa, ynnä tuomiokapitulin kanssa, tuomitkoon kaikissa niissä asioissa, jotka lain mukaan kuuluvat kirkon tuomio-alaan, niinkuin XXII luvussa sanotaan; samoin tutkikoon ja päättäköön hän myöskin tuomiokapitulin kanssa yhdessä ne asiat, jotka muutoin koskevat seurakunnan hallitukseen eivätkä ole erittäin pispan haltuun yksinänsä jätetyt.

358 §.

Joka vuosi tulee pispan hiippakunnassansa toimittaa taikka muilla toimituttaa pispankäräjiä niin monessa seurakunnassa, että nämä käräjät viidessä vuodessa tulevat hiippakunnan jokaisessa seurakunnassa pidetyksi; kuitenkin sopii lyhyemmänkin ajan kuluttua pitää näitä käräjiä jossakin seurakunnassa, kun erinäiset asianhaarat sitä vaativat.

359 §.

Pispaa seuratkoon käräjillä yksi tuomiokapitulin jäsen, jonka hän siihen kutsuu. Olkoot myös kussakin provastikunnassa sen provasti ja muut papit velvolliset niissä pispaa seuraamaan, jos hän heitä siihen vaatii. Milloin pispa on siaansa jonkun määrännyt käräjiä toimittamaan, olkoon sama laki. Pöytäkirjaa kirjoittamaan näissä käräjissä olkoon myös yksi tuomiokapitulin notario taikka joku pispan kutsuma papismies seurassa.

360 §.

Provasti antakoon seurakunnalle, kuulutuksen kautta kaikissa sen kirkoissa, tiedon käräjäin ajasta, viimeistäänki neljätoista päivää sitä ennen.

361 §.

Kun pispa on tullut seurakuntaan, antakoon kirkkoherra ensiksi kirjallisen kertomuksen seurakunnastansa, sen kristinopin taidosta ja siveyden tilasta, vaivaishoidosta, papistosta opin, viran ja elämän suhteen, kirkon omaisuudesta ynnä katselmusluettelon siitä, sekä kuinka toimeen on pantu mitä edellisissä pispankäräjissä tahi sittemmin on seurakuntaa koskevissa asioissa laillisesti käsketty noudatettavaksi, ja mitä vaikutusta se on tuottanut. Jos jotakin erinomaista on, jota kirkkoherra haluaa saattaa pispalle tiettäväksi ja tässä tilaisuudessa tutkittavaksi; ilmoittakoon sen kirjalliseti erittäin. Jos kirkkoherra myös on lääninprovastina; antakoon samalla eri kertomuksen seurakunnan hoidosta toisissakin seurakunnissa ja provastikunnan papiston käytöksestä virassa. Tehköön myös kukin kirkkoherra ja provasti puolestansa tilin kaikista, joista pispa katsoo tarpeelliseksi häneltä sitä vaatia.

362 §.

Erityisissä käräjissä ovat kirkonkirjat kaikkien niihin kuuluvain luetteloin kanssa, niin myös kirkon tilintekokirjat, tarkastettavat, se kirkon omaisuus, jota ne koskevat, katseltava, ja samalla tutkittava kuinka se on pantu toimeen, mitä viimeisissä käräjissä tahi muutoin on määrätty. Näitä erityisiä käräjiä, siltä osalta kun ne koskevat tilintekoihin ja kirkon omaisuuteen, pidettäköön kirkkoraadin jäsenten ja kirkkoväärtin läsnä ollessa.

363 §.

Yhteiset käräjät pidetään siihen määrättyinä päivinä kirkossa koko seurakunnan kanssa. Näihin pitää kaikkien seurakunnan jäsenten, ylhäisempäin ja alhaisempain, vanhempain ja nuorempain, tuleman miten mahdollista on. Nämät käräjät aljetaan jumalanpalveluksella, jossa kirkkoherra, taikka, jos sairaus häntä estää, se pappi, jonka pispa siihen valitsee, pitäköön saarnan. Sitten kuulustelkoon pispa, pidettyänsä ensin tervehdyspuheen seurakunnalle, ulkopitäjäläisten pappein avulla seurakuntaa, erinomattain nuorempia, kirjanlukemisessa ja kristinopin pääkappaleissa, ja tutkikoon sen perästä ja tiedustelkoon, mitä toimia on pidetty nuorison johdattamiseksi kristinopin taidossa, lukukinkereistä ja mitä niihin kuuluu, rippikoulusta ja rippille laskemisesta, jumalanpalveluksesta ja pyhäin sakramenttein nauttimisesta sekä siveyden tilasta yleensä.

364 §.

Kun luettaminen on lopetettu ja 363 §:ssä mainittu tutkinto pidetty, kehoitetaan seurakunnan perheen-isännät astumaan edes ynnä papiston, kirkkoraadin-jäsenten ja kirkkoväärtin kanssa, jolloin pispa ottaa keskusteltaviksi sekä ne asianhaarat, jotka kirkkoherra on kirjallisesti erittäin esitellyt, että myös mitä perheen-isännillä voipi olla seurakunnan asioista ilmoitettavaa, ja tiedustelkoon sen ohessa josko on mitään muistuttamista papistoa tahi kirkonpalvelioita vastaan, heidän virantoimessaan taikka heidän elämässänsä, josko on ilmaantunut yleisemmin levinneitä harha-oppeja sekä riitaisuutta ja epäjärjestystä hengellisissä asioissa, mitenkä vaivaishoito toimitetaan, josko on jotakin muistuttamista kirkonkassain hallintoa, käyttämistä tahi tilintekoa vastaan, millaisessa voimassa kirkot ja niihin kuuluvat rakennukset ovat, mahdollisia syitä yleisempään tapain turmioon, missä se on ilmaantunut, ynnä muuta, mitä seurakunnan hoitoon ja kirkollisiin asioihin koskee. Sen jälkeen laskettakoon seurakunta muutamilla soveliailla sanoilla kotiin.

365 §.

Kussakin käräjissä esiin tulevassa asiassa menetelköön pispa asianlaadun ja lain mukaan, ja käskeköön siis kohdastansa täytäntöön pantavaksi kaiken, mitä kirkonhallinnosta ja seurakunnan hoidosta on asianomaisesti säätty noudatettavaksi, tahi siitä seuraa, taikka muutoin hyvää järjestystä edistyttää, eikä ole vastoin selvää lakia tahi sen perustetta ja tarkoitusta. Asiasta, jonka ratkaiseminen on seurakunnan vallassa, saadaan tehdä päätös niinkuin kirkonkokouksessa, jos se on oikealla tavalla kuulutettu otettavaksi esiin. Sellainen asia, josta, laillisen tutkinnon jälkeen, seuraa rangaistus, ilmoitetaan asianhaarain mukaan joko tuomiokapitulille, taikka kruunun käskynhaltialle läänissä. Jos sellaisia kysymyksiä nousee, jotka ovat esivallan määrättäviä; niin tehtäköön siitä esitys tuomiokapitulin kautta.

366 §.

Piispa kutsukoon myös käräjissä eteensä ja varoittakoon erityisesti, nuhteilla Jumalan pyhästä sanasta, parannukseen parikuntia, jotka riidassa ja eripuraisuudessa elävät, lapsia, jotka ynseästi itsensä käyttävät vanhempiansa vastaan, uppiniskaisia palkollisia, niin myös niitä, jotka juoppoudesta tahi muista paheista ovat huudossa. Älköön kuitenkaan tähän ketään kutsuttako, jollei hän ole sellaisesta paheesta yleisesti tunnettu, taikka aviokumppani, vanhemmat, holhoja tahi isäntä sitä pispalta pyydä. Samaten tulee pispan koettaa hiljaisuudella ja lempeydellä ohjata niitä oikeaan, joilla väärä oppi havaitaan olevan.

367 §.

Käräjäin lopussa tulkoon pispa seurakunnan papiston kanssa kokoon ja ilmoittakoon heille ne muistutukset, joihin mahdollisesti on syytä havainnut, joko lukutaidon ja kristinopin kuulustelemisessa, taikka kirkonhallinnon ja seurakunnanhoidon tutkimisessa ylimalkaan, vaikka ei mitään muistutusta asiassa seurakunnan puolesta olisikaan tehty.

368 §.

Pöytäkirja on pispankäräjissä tehtävä kaikesta, mitä siinä tapahtunut on, ja kirjoitetaan siihen mitä on havaittu olevan täydellissä tilassa ja mitä vajavaisessa. Käräjäin-pitäjä olkoon myös velvollinen koko toimituksen johdosta suoraan lausumaan ajatuksensa seurakunnan papiston virassa osotetusta toimesta ja ahkeruudesta, papistolle omistetulla oikeudella saada selityksensä asiassa pöytäkirjaan otetuksi.

Sittenkuin pispa, se tuomiokapitulin jäsen, joka käräjissä on ollut läsnä, ja notario ovat pöytäkirjan alle kirjoittaneet nimensä, lunastettakoon sitä kirkonvaroilla yksi eksemplari seurakunnalle, kirkon asiakirjain joukossa tallennettavaksi, ja toinen annettakoon tuomiokapituliin.

369 §.

Kun pispanvirka hiippakunnassa on avonaisena, antakoon tuomiokapituli viivyttelemättä siitä Keisarille tiedon ja pyytäköön ajan määräystä, milloin uusi pispanvaali on pidettävä.

370 §.

Vaali on yhtä aikaa yli koko hiippakunnan pidettävä, Keisarin siihen määräämänä päivänä. Tuomiokapituli antakoon siitä viipymättä tiedon lääninprovasteille, joiden tulee, kunkin läänissänsä, kutsua valitsiat kokoon siksi päiväksi, sopivaan paikkaan provastikunnassa, ja olla toimituksessa puheenjohtajana. Jos sairaus tahi muut välttämättömät syyt estävät provastin toimittamasta vaalia, taikka jos provastinvirka on avonaisena, on se vanhimman kirkkoherran samassa provastikunnassa tehtävä, taikka sen, jonka tuomiokapituli siihen on määrännyt.

371 §.

Valita saavat kaikki vakinaiset papit ja ne, jotka vakinaisia papinvirkoja seurakunnissa omalla vastauksellansa toimittavat, kukin siellä, missä hän samalla aikaa on virassa, vaikka sitä ennen olisikin muualle virkaan nimitetty. Älköön kukaan valitko kahden tahi useamman viran puolesta.

372 §.

Ennenkuin ruvetaan valitsemaan, pitäköön vaalin toimittaja rukouksen ja muistuttakoon valitsioille soveliaalla puheella vaalin tärkeyttä ja arvoa sekä kehoittakoon heitä että, tarkottamatta muuta, kuin Jumalan kunnian ja seurakunnan hyödyn edistyttämistä, ehdottaisivat ne papismiehet, jotka he parhaan ymmärryksensä ja omantuntonsa jälkeen katsovat jumalanpelvon, opin ja virkakunnon puolesta kelvollisimmiksi tähän avonaiseen pispanvirkaan.

373 §.

Vaali toimitettakoon suljetuilla lipuilla ilman allekirjoituksetta ja kukin valitsia nimittäköön vaalilipussansa kolme miestä sekä nimeltä että viralta. Jos joku vaalivaltainen ei pääse sairaudelta tahi muilta laillisilta esteiltä tulemaan saapuville vaalitoimitukseen, on hänen lupa lähettää vaalilippunsa sinetillä lukitussa päällyksessä lääninprovastille, päällekirjoituksella, että siinä on hänen ääntönsä, ja päällys avattakoon sitten kokouksen alussa, kaikkein läsnä ollessa, ja lippu pantakoon, sillä kertaa lukematta, toisten lippujen joukkoon.

374 §.

Provasti asettakoon yhden valitsioista kirjoittamaan vaalista pöytäkirjaa, johon pannaan lippujen luku, mitkä nimet niissä ovat, kutka saapuvilla ja kutka poissa olevina ovat äänestäneet, montako ääntä kukin äänestetty on saanut ja mitä muutoin asiassa on tapahtunut. Ennenkuin valitsiat eriävät, on vaalipöytäkirja tarkistettava ja heidän kaikkein allekirjoitettava ja sitten provastin toimella tuomiokapituliin lähetettävä, päällyskirjoituksella: pispanvaali.

375 §.

Vaalilippu, jossa on allekirjoitus, taikka enempi tahi vähempi kuin kolme nimeä, taikka joka on väärään vaalipaikkaan lähetetty, olkoon mitätön.

376 §.

Vaalipäiväksi määrättynä päivänä toimitettakoon tuomiokapitulissakin vaali, nyt säätyllä tavalla. Kaikki tuomiokapitulin vakinaiset jäsenet ja virkamiehet, olkootpa papiksi vihittyjä taikka vihkimättömiä, saavat olla siinä osallisina. Annetut vaaliliput säilytettäkööt siksikuin vaalipöytäkirjat ovat provastikunnista tulleet.

377 §.

Kun vaalipöytäkirjat ovat kaikista provastikunnista tulleet, niin ovat ne ensi päivänä sen jälkeen, ynnä tuomiokapitulissa annettuin vaalilippujen kanssa, yhtä haavaa avattavat, kaikkein niiden nimet, jotka ääniä ovat saaneet, kirjaan otettavat, ja ne kolme, joilla enimmät ääniluvut on, vaali-ehdolle pantavat siinä järjestyksessä, kun äänien määrä osottaa.

378 §.

Jos enimmät ääniluvut niin ovat jakautuneet, että useampi kuin kolme on saanut saman verran ääniä; määrätköön arpa, kutka heistä ovat vaaliehdotukseen otettavat, ja virka-ikä järjestyksen heidän keskensä. Jos enimmät ääniluvut ovat samaan määrään jakautuneet kolmelle; määrättäköön myöskin virka-ijän mukaan, mikä sia kullekin heistä ehdotuksessa tulee. Jos kaksi ovat enimmistä äänistä saaneet yhtä suuren ääniluvun, ja kaksi ehdotus-siaa vielä on avonaisena; asetettakoot he niihin samaten virka-ikänsä järjestyksessä. Milloin vaan yksi sia on avonaisena; ratkaiskoon arpa, kummalle se on annettava. Arpailemisen toimittakoon tuomiokapitulin puheenjohtaja, jos hän jäävitön on.

379 §.

Sittenkuin ehdotus on tehty, pitää se viivyttelemättä, ynnä ansio-luettelojen kanssa siihen pannuista miehistä, sekä ilmoitus kaikista niistä, jotka paitsi heitä ovat ääniä saaneet, ja mikä ääniluku heille kullenkin on tullut, lähetettämän Senaatiin, jonka jälkeen Keisari yhden ehdotetuista pispaksi valitsee ja määrää.

380 §.

Jos joku ehdotus-sian saaneista tahtoo, korkean ijän, kivuloisuuden taikka muiden tärkeitten syiden vuoksi, luopua siastansa ja esivalta siihen myöntyy, pidettäköön uusi vaali, esivallan siihen määräämänä päivänä ja siinä järjestyksessä kun säädetty on; kuitenkin niin, että siinä ääniä annetaan vaan niin monelle, kuin siaa on auki.

381 §.

Kun arkkipispan vaali on pidettävä, olkoon myöskin pispoilla ja vakinaisilla tuomiokapitulien jäsenillä maan toisissa hiippakunnissa oikeus olla siinä osallisina sillä tavalla, kuin nyt on säätty pispanvaalista tuomiokapitulissa; ja nämät äänet otettakoot lukuun ja laskuun siinä vaalitoimituksessa, joka arkkihiippakunnassa pidetään.

382 §.

Koska arkkipispa tahi pispa on nimitetty, niin on hän virkaansa vihittävä. Vihkimisen toimittakoon lähimmän hiippakunnan arkkipispa tahi pispa, ja kutsukoon siihen apumiehiksensä pappeja sekä vihittävän hiippakunnasta, että omasta. Jos siihen aikaan ei ole pispaa, joka vihkimisen voisi toimittaa, antakoon tuomiokapituli siinä hiippakunnassa, johon uusi pispa on nimitetty, tiedon siitä esivallalle, joka sitten määrää, kenenkä tulee vihkimistä toimittaa.

383 §.

Vihkiminen toimitettakoon kirkossa vihkiän taikka vihittävän pispan asuntopaikalla, edellisen määräystä myöten, ja tiedoksi kuulutettakoon lähinnä edellisenä sunnuntaina tahi juhlapäivänä. Vihkimistoimituksessa luettakoon nimitetyn virkavahvistuskirjakin ja hän tehköön virkavalansa. Kuinka siinä muutoin pitää menetellä, osottaa käsikirja.

384 §.

Jos pispan havaitaan vääriä oppia lausuvan ja puolustavan, tahi virkavelvollisuutensa laiminlyövän ja huolettomasti tekevän, taikka riettaalla elämällä yleistä pahennusta tuottavan; tulee tuomiokapitulin siivollisesti häntä muistuttaa. Jos hän ei siitä ota ojennusta, taikka jos hän tavataan lahjain, sukulaisuuden, ystävyyden tahi muutoin oman voiton tähden ja muille vahingoksi ehdollisesti väärin käyttävän virkaansa, niin ilmoittakoon tuomiokapituli sen esivallalle.

Kahdeskolmatta luku.
Tuomiokapitulista.

385 §.

Jokaisessa hiippakunnassa pitää oleman tuomiokapituli, jossa on pispa puheenjohtajana ja kolme uskontieteisesti oppinutta jäsentä, jota paitsi tuomiokapitulin sihteerillä olkoon pysyväinen istunto- ja puhevalta kapitulissa. Kirkkoherraa siinä kaupungissa, jossa tuomiokapitulilla on asemansa, kutsutaan tuomioprovastiksi ja hän on itsestänsä määrätty tuomiokapitulin jäsen ja vara-puheenjohtaja. Kahden muun uskontieteisesti oppineen jäsenen, joita kutsutaan asessoreiksi, pitää, samassa kuin ovat harjaantuneita kirkollisissa asioissa, myöskin oleman varustettuina tarkalla tieteellisellä taidolla, jonka ovat osottaneet niinkuin 165 §:ssä on sanottu. Nämät jäsenet valitaan kolmeksi vuodeksi sillä tapaa kuin tässä alempana sanotaan.

386 §.

Koska asessorin tila tuomiokapitulissa tulee avonaiseksi, määrää tuomiokapituli vaalin pidettäväksi avonaisen tilan jälleen-täyttämistä varten. Vaali toimitetaan sillä tavalla ja siinä järjestyksessä, kuin pispanvaalista on sanottu; mutta vaaliin kelpaava on ainoastansa se, jolla hiippakunnassa on vakinainen papinvirka. Älköön se, joka sellaiseen toimeen on ensi kerran valittu, tästä luottamuksesta vetäytykö pois, jollei hän voi näyttää semmoisia syitä, jotka yleinen laki sanoo laillisiksi esteiksi, taikka ole täyttänyt kuusikymmentä ikävuotta.

387 §.

Kun pispanvirka on avonaisena, taikka jos pispalla on laillinen este tahi jäävi, joka kieltää hänen pitämästä puheenjohtajan tointa, olkoon tuomioprovasti puheenjohtajana, ja jos hänelläkin on este, vanhin jäsenistä. Yhden taikka useamman jäsenen ollessa jäävinä tahi laillisesti estettynä tuomiokapitulissa istumasta, ja jos tuomiokapituli ei muutoin ole tuomionvoipa, kutsuttakoon siihen niin monta taitavaa miestä kirkkoherroista ja uskontiedetten lehtoreista, että se tuomionvoivaksi tulee. Tuomiokapitulin notario saadaan myös ottaa siais-istujaksi tuomiokapituliin, kun tarve sitä vaatii. Älköön kukaan vetäytykö pois, joka näin kutsutaan, ellei hän voi laillista estettä osottaa ja todeksi näyttää.

388 §.

Pispan sekä jäsenen pitää, ennenkuin alkavat virkansa tuomiokapitulissa, tekemän tuomiokapitulin edessä se vala, joka erittäin tähän kohtaan on säätty. Sen, joka erinäisessä tilassa kutsutaan istunnon- ja sananvaltaan tuomiokapitulissa, pitää myös tehdä sama vala, jollei hän jo ennen ole sitä tehnyt.

389 §.

Jokaisessa tuomiokapitulissa pitää oleman sihteeri ja notario. Tuomiokapituli ottakoon, kuulutettuansa hakemusajan, näihin virkoihin semmoisia taitavia miehiä, joihin sillä on luottamus, ja määrätköön kuinka työt heidän keskensä ovat jaettavat. Sihteerin pitää oleman lain-opissa koelteltu ja harjaantunut mies. Sen näistä virkamiehistä, jolle rahavarain ylöskanto uskotaan, pitää kruunun ylöskantomiesten tavalla, siitä hankkia semmoinen takaus, jonka tuomiokapituli otolliseksi katsoo.

390 §.

Tuomiokapitulin sihteerin ja notarion pitää tekemän määrätty virkavala tuomiokapitulin edessä, ennenkuin virkaansa käyvät.

391 §.

Tuomiokapitulin tulee hiippakunnassa pitää kirkollista hallitusta, valvoa opin puhtautta seka jumalanpalveluksen, sakramenttein ja muiden kirkollisten toimitusten oikeata hoitamista, huolta pitää virka- ja palvelusmiesten asettamisesta seurakunnassa, katsoa seurakuntain hoitoa ja papiston käytöstä opissa, elämässä ja virassa, voimassa pitää ja edesauttaa seurakunnan oikeutta ja hyötyä, ottaa tutkiaksensa ja päättää asioita ja valituksia, jotka laillisessa järjestyksessä saatetaan sen tutkittaviksi, ja kaikessa tässä sekä muussakin, mihin tuomiokapituli on velvollinen, noudattaa kirkkolakia ja laillisia asetuksia, eikä tuomita mitään vastoin lain perää ja tarkoitusta, eikä mennä valtaansa etemmäksi.

392 §.

Tuomiokapitulin tutkittavaksi otettavia ja tuomittavia ovat ne asiat, jotka koskevat papin oloa virassa tahi käytöksessä ja päättyvät varoitukseen, palkan menetykseen, määrä-aikaiseen virka-eroon taikka pappiuden kadottamiseen; mutta muihin rikoksiin, suurempiin taikka pienempiin, joista pappia syytetään ja jotka ovat maallisen oikeuden tutkittavia ja tuomittavia, älköön tuomiokapituli puuttuko. Jos pappia syytetään tuomiokapitulissa tahi maallisessa oikeudessa yhtä haavaa sekä virheistä virassa tahi käytöksessä, että muistakin rikoksista, taikka jos, hänen ollessansa tuomiokapitulissa tahi maallisessa oikeudessa tutkinnon-alaisena, ilmi tulee hänen tehneen rikosta sekä virassa että ulkona virasta; antakoon tuomiokapituli vaan virkavirheestä lauseensa, sittenkuin maallinen oikeus on kaikki rikokset samalla kertaa tutkinut ja kansallisesta lainrikkomisesta tuominnut sekä sen tutkinto ja tuomio on tuomiokapitulille tullut, niinkuin siitä erittäin on säätty. Jos rikos, josta pappi maalliseen oikeuteen vedetään, on niin törkeätä laatua, että syyttäjä vaatii viran kadottamista; tulee tuomiokapitulin antaa viran kadottamisesta lausuntonsa, kun maallinen oikeus ensinnä on sanonut, kuinka rikos lain jälkeen on katsottava, ja lähettänyt tuomiokapituliin tutkintonsa ja tuomionsa.

393 §.

Ennenkuin rikos, suurempi tai pienempi, josta pappia on maallisessa oikeudessa syytetty, otetaan tuomarin tutkittavaksi, tulee tuomiokapitulin, saatuansa säätyllä tavalla siitä tiedon, määrätä papismies taikka, hätätilassa, muu taitava mies, olemaan tuomiokapitulin puolesta edusmiehenä tutkimuksessa saapuvilla ja sitten ilmoittamaan tuomiokapitulille mitenkä asian on käynyt ja mitä siinä on esiin tullut.

394 §.

Uskon-asioissa, joita 104 §:ssä ovat mainitut, älköön tuomiokapituli tuomitko. Koska sellainen asia on tuomiokapitulille ilmoitettu, kutsukoon tuomiokapituli syytetyn eteensä, kuulustelkoon häntä ja neuvokoon ja varoittakoon häntä yksivakaisesti; antakoon sitten myös asian, jos syytä siihen havaitsee, asianomaiseen hovi-oikeuteen. Tutkittavina olleista uskon-asioista lähettäköön tuomiokapituli joka vuosi Senaatiin luettelon. Jos niitä ei ole ollut, annettakoon siitä tieto.

395 §.

Kaikkiin maallisessa oikeudessa tahi virkakunnassa käsiteltäviin asioihin ja riitoihin papiston palkka-saatavista, kuin myös talonkatselmuksiin papin- ja lukkarinvirkataloissa, on tuomiokapitulin, saatuansa siitä asianomaisen tiedon, määrääminen edusmies, ennen muita papin, jonka tulee, tuomiokapitulin puolesta, valvoa seurakunnan ja papiston oikeutta ja vedota tahi valittaa päätöstä tahi tuomiota vastaan, milloin sen tarpeelliseksi katsoo. Älköön edusmies näissä asioissa antako sopimalla mitään pois.

396 §.

Tuomiokapituli kokoutukoon niin usein, kuin asiat sitä vaativat. Puheenjohtaja kutsukoon sen kokoon ja määrätköön kokoukselle ajan.

397 §.

Pispa taikka se, joka tuomiokapitulissa on hänen siaisenansa, katsokoon tarkoin että tuomiokapitulin jäsenet ja virkamiehet ahkeruudella ja toimella täyttävät velvollisuutensa, niin että kaikki asiat oikeassa järjestyksessä ja joutuisasti otetaan tutkittaviksi, päätetään sekä ulos-annetaan.

398 §.

Tärkeämmät asiat, — niinkuin ne, jotka seurakunnan hoitoa koskevat, vaaliehdotusten tekeminen taikka uutten virkamiesten asettaminen avonaisille tiloille, pappeinkokouksessa tehtyin suostumusten ja päätösten tutkiminen, valitukset kirkonkokousten päätöksistä kaikenlaisissa seurakuntain asioissa, vastaaminen esivallan kirjalähetyksiin, lausunnot asianomaisille kuvernööreille kysymyksissä papinpalkasta y. m., kuin myös tuomiokapitulin tuomiovallan käyttäminen sekä niissä asioissa, jotka koskevat papin tahi kirkonpalveliain vikoja ja laiminlyömisiä, että sellaisissakin, jotka maallisessa oikeudessa ovat edeltäpäin laillisesti tarkasteltavat tahi tutkittavat, — ovat käyteltäviksi otettavat jonkun tuomiokapitulin-asessorin esittäminä. Tätä varten jaettakoot asiakirjat mainituissa ja samankaltaisissa asioissa asessorein kesken, jotka sitten ovat velvolliset kukin asiansa mahdollisimmalla joutuisuudella tuomiokapitulissa esittelemään ja, osan-annon toimitettua taikka muun välitoimen pidettyä, jos se tarpeelliseksi katsotaan, edespäin sellaisiksi valmistelemaan, että ne voidaan ottaa lopullisesti päätettäviksi, jolloin esitteliä antaa päätös-ehdotuksen. Asiat, jotka ovat vähemmän arvoisia taikka eivät siedä viivytystä, toimittakoon tuomiokapitulin sihteeri, sitä myöten kuin ne ovat tulleet, esiteltäviksi ja päätettäviksi, ilman tällaista tuomiokapitulin asessorien valmistelemista.

399 §.

Jos tuomiokapituli katsoo jonkun asian ei suorastansa kuuluvan hänen käsiteltäväksensä; lykätköön sen luotansa ja antakoon siitä päätöksen, jos asianomainen sitä tahtoo. Jos jokin asiakirja sisältää suoran kanteen pappia vastaan rikoksesta, joka on maallisen oikeuden tutkittava ja tuomittava; lähettäköön tuomiokapituli sen asianomaiselle kruunun käskynhaltialle, laillisesti sen kanssa meneteltäväksi.

400 §.

Älköön ketään kuulematta tuomittako. Jos pappia syytetään virkarikoksesta tahi sopimattomasta elämästä, taikka julkinen huuto siitä ilmaantuu, kutsukoon tuomiokapituli syytetyn eteensä vastaamaan, jos katsoo sen tarpeelliseksi, taikka käskeköön lääninprovastin tahi paikkakunnan kirkkoherran, tuomiokapitulin puolesta pitämään asiasta tutkinnon ja lähettämään sisälle kertomuksen siitä, taikka vaatikoon häntä itseänsä kirjallisesti vastaamaan provastin tahi kirkkoherran kautta. Jos syytetty tahtoo tulla tuomiokapitulin eteen vastaamaan; älköön sitä kiellettäkö. Jos tuomiokapituli katsoo jossakussa asiassa virallisen syyttäjän tarpeelliseksi; määrätköön siksi jonkun virkamiehistänsä, taikka pyytäköön siihen määräystä yhteiselle syyttäjälle.

401 §.

Jos pappi rikoksesta virassa tahi elämässä kutsutaan tuomiokapitulin edessä vastaamaan, mutta ei tule, eikä laillista estettä osota; anokoon tuomiokapituli asianomaiselta kuvernööriltä häntä tuottamistansa. Jos hän laillisen esteen näyttää; pantakoon hänelle uusi määräpäivä.

402 §.

Valitukset ja hakemukset, jotka laillisessa järjestyksessä tuomiokapituliin ovat tulleet ja sen tutkintoon kuuluvat, pitää, jollei asia ole niin selvä, että se kohdastansa päättää voidaan, taikka sellainen, että siinä erinäinen menetteleminen on säätty, toimitettaman sen tahi niiden vastattaviksi, joihin ne koskevat; ja vaatikoon tuomiokapituli, asianhaarain mukaan, vastaukset joko asianomaisen provastin kautta jonkun määrätyn ajan kuluessa siitä, kuin vastaaja on saanut valituksista osan, taikka käyttäköön siinä kruunun käskynhaltian apua. Vastaaja toimittakoon selityskirjansa tuomiokapituliin ynnä valituskirjain kanssa. Jos hän sen laiminlyö, ja asiakirjoja ei voida takaisin saada, ehkä koetettu on; niin antakoon valittaja kopian valituksistansa sisään, ja päätettäköön sitten asia, laatunsa mukaan. Jos hakia, ilmoitetuista pätevistä syistä, pyytää saada vastata annettuun selitykseen taikka tuomiokapituli, itse puolestansa, katsoo tällaisen vastaamisen tarpeelliseksi; päättäköön tuomiokapituli sen. Samoin on meneteltävä muunlaisissakin kanteissa, kuin mitkä 400 §:ssä sanotut ovat.

403 §.

Jos vastaaja tekee sen väitteen, että asia ei kuulu tuomiokapituliin; tutkikoon tuomiokapituli sen. Jos hän velvoitetaan vastaamaan, mutta siihen ei tydy, ja se on rikos-asia; niin seuratkoon tytymättömyys pää-asiata: muissa asioissa ilmoittakoon hän kohta tytymättömyytensä ja ajakoon sen sitten, valituksilla asianomaisessa hovi-oikeudessa, viimeistäänki ennen kello kahtatoista kolmantenakymmenentenä päivänä siitä kuin päätös tehtiin.

404 §.

Oman myöntämisen ja vapaa-ehtoisen tunnustuksen, taikka sellaisten kirjallisten todistusten ja asiakirjain nojassa, joilla on todistava voima, tuomitkoon tuomiokapituli. Jos jotakin asian päätökseen vaikuttavaa asianhaaraa tahdotaan todistajilla toteen näyttää, taikka semmoinen toteen näyttäminen katsotaan tarpeelliseksi; niin kuulusteltakoot nämä todistajat, lain määräämällä tavalla, rikos-asioissa tuomio-istuimen edessä siinä paikkakunnassa, missä rikos on tehty, ja muissa asioissa joko sen kaupungin tuomio-istuimen edessä, missä tuomiokapituli on, taikka, jos todistajat asuvat kaukana, sen tuomio-istuimen edessä kaupungissa tahi maalla, johon vähimmällä vaivalla ja sopivimmin tulla taitavat. Tätä todistajain kuulustelemista pyytäköön tuomiokapituli asianomaisen kuvernöörin kautta.

405 §.

Jos vaalisaarnaaja on syytöksen alla äänien keräämisestä tahi laittomasta palkka-suostumuksesta; lykättäköön asia aina asianomaiseen tuomio-istuimeen, siellä tutkittavaksi. Sitten tuomitkoon sen tuomiokapituli. Jos häntä syytetään muusta laittomuudesta vaalissa tahi vaalisaarnassa, ja hän sen tunnustaa; niin antakoon tuomiokapituli suorastansa siitä lauseensa. Sama olkoon lakina vaalinpitäjästä, taikka vaalinotariosta, joka laittomuutta vaalissa on tehnyt ja sen tunnustaa.

406 §.

Jos joku solvaa vastuspuoltansa tuomiokapitulin edessä häväisevillä sanoilla suullisesti tahi kirjallisesti, taikka käytöksillä ja töillä, taikka puhuu tahi kirjoittaa tuomiokapitulia vastaan ylenkatseella, taikka heristelee ja uhkailee sitä; panettakoon tuomiokapituli sen pöytäkirjaan ja lykätköön asian maalliseen oikeuteen.

407 §.

Jos pappi, joka tuomiokapitulin edessä on ollut tutkinnon alla, pääsee kanteesta vapaaksi ja vaatii hyvitystä sekä kustannusten ja vahingon palkkiota; lykätään asia maalliseen oikeuteen.

408 §.

Jos tuomiokapitulissa on kolme jäävitöntä jäsentä saapuvilla ja ne ovat yksimieliset päätöksestä, niin on se laillinen. Mutta jos erimielisyyttä ilmestyy kun tuomiokapitulin kaikki jäsenet eivät ole saapuvilla ja jäävittömiä, kutsukoon puheenjohtaja siihen lisäksi niin monta taitavaa miestä, että tuomiokapituli tulee täysilukuiseksi. Virkaan ehdottamisen tahi nimittämisen asioissa pitää täysilukuinen tuomiokapituli olla istumassa.

409 §.

Jos jäävi ilmaantuu, noudattakoon tuomiokapituli mitä yhteinen laki siitä sanoo. Tuomiokapitulin jäsen, joka on vaali-ehdotusta tahi virkaa hakevalle sellaisessa sukulaisuudessa tahi lankoudessa kuin Oikeudenkäymiskaaren XIII luvussa sanotaan, älköön asian käsittelemiseen puuttuko.

410 §.

Keskustellessaan tehtävää päätöstä tahi päätöstuomioa, sekä äänestettäessä, noudattakoon tuomiokapituli mitä Oikeudenkäymiskaaren XXIII luku siitä säätää. Kun vaali-ehdotus on tehtävä taikka joku virkaan nimitettävä; niin antakoon kukin jäsen siitä lauseensa erittäin ja älköön sitten sitä ääntöänsä muuttako. Jos uusia syitä tahtoo lisäksi panna; olkoon hänellä siihen valta. Jos vaali-ehdotuksesta äänestettäessä tapahtuu, että joku katsoo sen kelpaamattomaksi, jonka enimmät pitävät kelpaavana; niin antakoon hänkin lauseensa sen vaalisiasta.

411 §.

Päätöksen ja päätöstuomion laatimisesta olkoon seurattavana mitä Oikeudenkäymiskaaren XXIV luvun 3 § siitä sanoo. Asianomaisille annettavat päätökset ovat, tarkastuksen jälkeen, puheenjohtajan allekirjoitettavat ja asianomaisen sihteerin tahi notarion vastakirjoitettavat sekä tuomiokapitulin sinetillä varustettavat. Sen päätös-eksemplarin alle, joka hovi-oikeuteen lähetetään sen tarkastettavaksi menevässä asiassa, kirjoittavat puheenjohtaja ja kaikki päättämässä olleet jäsenet nimensä.

412 §.

Päätöksen, joka koskee papin rikosta virassa tahi käytöksessä, lähettäköön tuomiokapituli, jos asianosaiset eivät ole läsnä, kruunun käskynhaltialle, heille annettavaksi. Sama olkoon lakina kirkonpalveliain virkarikoksia koskevista päätöksistä.

413 §.

Päätökset ja päätöstuomiot kaikista muista asioista, joissa on valitusvalta, ovat samana päivänä tuomiokapitulissa julistettavat, tehdyiksi kirjoitettavat ja asianomaisille annettavat: tuomiokapituli toimittakoon myös siitä tiedoksi-panon puolipäivän hetkellä edellisenä päivänä. Virka-ehdotus on samana päivänä tehdyksi kirjoitettava ja tiedoksi pantava, jona päätös siitä tehdään; niin myös virkaan-nimitys, milloin siitä on lupa valittaa.

414 §.

Kaikissa päätöksissä ja päätöstuomioisa, joita vastaan valittaa saadaan, on annettava täydellinen valitus-osotus, sekä jokainen asianhaara ilmoitettava, josta valittajan pitää, sananvallan kadottamisen haastolla, ottaa vaari. Sama olkoon lakina, kun vaali-ehdotus tahi virkaan-nimitys tiedoksi-panolla ilmoitetaan.

415 §.

Joka ei tydy tuomiokapitulin päätökseen papin tahi kirkonpalveliain virkarikosta tahi sopimatonta käytöstä koskevassa asiassa, hänellä olkoon valta siihen muutosta hakea valituksilla, jotka viimeistäänki ennen kello kahtatoista kolmantenakymmenentenä päivänä sen jälkeen, jona hän päätöksestä sai tiedon, taikka, jos ensin mainittu päivä on pyhäpäivä, lähinnä seuraavana arkipäivänä sen jälkeen, ovat siihen hovi-oikeuteen annettavat, jonka tuomiovallan alle syytetty kuuluu, kuin myös se päätös, jota valitetaan, ja todistus siitä päivästä, jona se hänelle tiedoksi annettiin.

416 §.

Päätöksen, jolla pappi tuomitaan viralta pois, ynnä kaikkien asiaan kuuluvain pöytäkirjain ja muiden kirjain kanssa, lähettäköön tuomiokapituli ennen kolmattakymmenettä päivää sen jälkeen, jona päätös annettiin, neljän markan sakon haastolla jokaiselta päivältä, minkä se tämän yli viipyy, asianomaisen hovi-oikeuden tutkittavaksi. Jos pappi on maallisessa oikeudessa ollut syytettynä rikoksesta, josta pappiuden menettämistä on vaadittu; niin myös on se päätös, jonka tuomiokapituli siitä antaa, hovi-oikeuden tutkintoon laitettava.

417 §.

Jos hovi-oikeus on asian tutkinut ja päättänyt, ja syypääksi tuomittu tahtoo sitä valittaa; niin antakoon hän siitä tuomiokapitulille tiedon ennen valitusajan loppua, ja näyttäköön sitten, ennen kello kahtatoista kolmantenakymmenentenä päivänä saman määräpäivän jälkeen, sitä kuitenkaan lukematta, laillisella todistuksella tuomiokapitulille että hän todellakin on valituksensa sisään antanut, taikka olkoon puhevaltansa kadottanut.

418 §.

Sille, joka muissa asioissa on tuomiokapitulin päätökseen tahi päätöstuomioon tytymätön, annettakoon osotus: että hän saa alamaisuudessa tehdä valituksia sitä vastaan Keisarilliselle Majesteetille, Hänen Suomeen asetetun Senaatinsa Talous-Osastossa, kuudessakymmenessä päivässä siitä päivästä, jona päätös tahi päätöstuomio ulosannettiin: että jos muutosta haetaan, pitää siitä saman ajan kuluessa tuomiokapitulille ilmoitettaman, ja että, jos sellainen ilmoitus on tehty, hakian tulee, toisessa kuudenkymmenen päivän ajassa ensimäisen määräpäivän jälkeen, toimittaa mainitusta osastosta tuomiokapituliin todistus, että valitukset tosiansa ovat tehdyt, kaikki puhevallan menettämisen haastolla. Jos määräpäivä sattuu pyhäpäiväksi; niin on se lähinnä seuraavaksi arkipäiväksi määrättävä. Vaali-ehdotuksesta tahi virkaan nimittämisestä tehtyjä valituksia seuratkoon ehdotukseen tahi nimittämiseen kuuluva pöytäkirja ja päätös, ja muissa asioissa se päätöstuomio, jota valitetaan.

419 §.

Jos alamaisuudessa tehdyt valitukset vaali-ehdotuksesta, tahi virkaan nimittämisestä, taikka muista asioista määrätään vastattaviksi; tulee tuomiokapitulin toimittaa ne kaikille niille, joihin ne koskevat, ja annetut vastaukset sitten, ynnä oman lauseensa, äänestyspöytäkirjan, milloin asiaa päätettäessä on eri mieliä tuomiokapitulissa ollut, ja valituskirjat asianomaiseen paikkaan lähettää.

420 §.

Jos päätös, jolla pappi on tuomittu menettämään virkansa, on saanut laillisen voiman; niin on syyllinen määrätyksi päiväksi tuomiokapitulin eteen kutsuttava, päätös luettava ja pappius häneltä menneeksi julistettava, kuten 141 §:ssä on sanottu. Jos hän asianomaisella todistuksella osottaa tehneensä alamaisen armon-anomuksen, seisautettakoon päätöksen täytäntöön-paneminen.

421 §.

Jokaisessa tuomiokapitulissa on pidettävä tuomiokirja, johon pantakoon kaikki ne virkavirheitä ja rikoksia koskevat asiat, joita tuomiokapituli vuoden kuluessa on käsitellyt.

422 §.

Jokaisessa tuomiokapitulissa pitää myös oleman:

1) päiväkirjat, joihin merkitään kaikki tuomiokapituliin tulleet asiat ja kirjat, sekä niiden tulopäivä ja jokainen niistä pidetty toimi;

2) protokolla- ja päätöskirja, sisältävä kaikki mitä tuomiokapituli kokouksissansa on käsitellyt, keskustellut ja päättänyt;

3) kirje-kirja, sisältävä kaikki tuomiokapitulista lähteneet kirjeet ja määräykset;

4) ylöskanto- ja tilintekokirja kaikista niistä varoista, jotka tuomiokapitulin hoitoon ja hallittaviksi ovat asetetut.

423 §.

Millä tavalla nämä kirjat ovat laitettavat, kuin myös miten muut tuomiokapitulin arkistoon kuuluvat asiakirjat, niinkuin pispan- ja provastinkäräjäintarkastusten ja pappein-kokousten kirjat, yleiset kirjeet ja kirjoitukset, hakemus-, valitus- ja muut kirjat, olkootpa minkä nimelliset tahansa, ovat luetteloihin ja nimistöihin pantavat ja hoidettavat, olkoon tuomiokapitulilla valta tarkemmin määrätä.

424 §.

Sihteerin, taikka sen, jonka tuomiokapituli siihen on määrännyt, pitää jokaisena arkipäivänä, vähintäänki tuntia ennen kello kahtatoista päivällä, oleman tuomiokapitulin virkahuoneessa saapuvilla, sisälle tulevia kirjeitä, hakemuksia ja asiakirjoja vastaan ottamassa ja päiväkirjaan ne kohta panemassa. Yksityistä asiaa taikka valitusta koskevat kirjat pitää hakian itse taikka laillisen asiamiehen kautta sisään antaa; mutta virkahakemusten lähettämisestä sinetin alla olkoon noudatettavana mitä säätty on.

425 §.

Puheenjohtajan tietämättä ja luvatta älkööt tuomiokapitulin virkamiehet kenellenkään antako otteita pöytäkirjoista taikka muita asiakirjoja tahi kirjoituksia.

426 §.

Jos tuomiokapitulin jäsen saattaa itsensä syypääksi virkarikokseen ja laiminlyömiseen; tulee tuomiokapitulin tutkia se ja tuomita vikapää varoitettavaksi, taikka palkan menetykseen, taikka määrä-aikaiseen virka-eroon, taikka viralta kokonansa pois, kuten asia on. Jos kysymys on viran menettämisestä, niin on päätös siitä lähetettävä hovi-oikeuden tarkastettavaksi.

427 §.

Jos notario tavataan syypääksi virkarikokseen tahi laiminlyömiseen palveluksessansa; tuomitkoon tuomiokapituli hänen varoitettavaksi, taikka menettämään palkkansa, taikka määrä-aikaiseen virka-eroon, taikka viralta kokonansa pois, asianlaadun mukaan. Jos se tuomiokapitulin virkamiehistä, jolle rahain ylöskantaminen on uskottu, havaitaan ilmeisesti huolimattomaksi niiden hallinnossa, taikka vilpisteleväksi ja petolliseksi, pitää hän kohta pantaman viralta pois ja sen lisäksi maallisessa oikeudessa tuomittaman vilpistä ja petoksesta. Jos tuomiokapituli tässä laiminlyö tarpeellisen vaarinpidon; vastatkoon itse yhteisesti siitä tulevan vahingon. Jos joku jäsen voipi näyttää tehneensä vaarinpidosta tarpeellisia muistutuksia; niin olkoon palkitsemisesta vapaa.

Kolmaskolmatta luku.
Lääninprovastin-virasta.

428 §.

Lääninprovastit ovat pispalla ja tuomiokapitulilla apuna seurakunnan hallituksessa, ja tulee heidän, kunkin läänissänsä, pitää vaaria opin puhtaudesta, jumalanpalveluksen ja kirkollisten menoin voimassa pitämisestä, hyvästä kurista ja järjestyksestä seurakunnissa sekä pappein käytännöstä opin, viran ja elämän suhteen, niin myös valvoa että asetukset ja käskyt kirkollisissa asioissa oikein noudatetaan.

429 §.

Provastin tulee käräjiä pitää lääninsä erinäisissä seurakunnissa, niin usein kuin pispa ja tuomiokapituli häntä siihen käskee. Näissä käräjissä noudattakoon provasti mitä pispankäräjistä on sanottu, ja niitä määräyksiä, jotka tuomiokapituli hänelle seurattaviksi antaa.

430 §.

Toimitetuista käräjistä, ja kaikesta mitä niissä on tullut esiin ja sopii tiedoksi seurakuntain tilasta, lähettäköön lääninprovasti tuomiokapituliin viivyttelemättä tarkan kertomuksen, ynnä yhden eksemplarin käräjä-pöytäkirjaa ja tavarakirjaa; jättäköön myös yhden eksemplarin käräjä-pöytäkirjaa seurakunnan papistolle, lunastettavaksi kirkon asiakirjain joukkoon, ja kirjoittakoon eri listaan kutakin seurakuntaa varten ajan, milloin hän siellä on käräjiä pitänyt.

431 §.

Jos lääninprovasti, käräjiä pitäessänsä, havaitsee jotakin leväperään jätetyksi tahi laiminlyödyksi, joka laillisesti on säätty noudatettavaksi; niin määrätköön sen vaarin-otettavaksi. Muut asiat, jotka eivät ole selvästä laissa käskettyjä, mutta voisivat hyvää järjestystä edistää, ilmoittakoon hän tuomiokapitulille.

432 §.

Käräjiä pitäessänsä tulee lääninprovastin syynätä kirkonrakennukset ja, missä vikanaisuutta näkyy, määrätä ne parannettaviksi. Samaten tiedustakoon provasti, missä voimassa kirkkoherran-, kappalaisen- ja lukkarin-virkatalot seurakunnassa ovat. Jos niissä havaitaan hoidon puutetta rakennuksen tahi viljelyksen puolesta; niin antakoon hän siitä tiedon tuomiokapitulille, jonka pitää asian laadun mukaan käymän niihin toimiin, jotka yhteisessä laissa ovat talonkatselmuksesta määrätyt.

433 §.

Lääninprovasti pitäköön päiväkirjaa kaikista niistä asioista, jotka pispa ja tuomiokapituli hänen toimittaaksensa määräävät, taikka muutoin provastin viran toimeen kuuluvat, ja kirjoittakoon siihen tarkoin, mitä hän, viran puolesta, on kussakin asiassa tehnyt.

434 §.

Kun lääninprovastin-virka on avonaisena, käskeköön pispa joko sen, jonka hallussa provastinhoito sillä aikaa on, taikka jonkun muun kirkkoherran provastikunnassa, määrättynä aikana toimittamaan vaalia provastinviran asettamiseksi ja olemaan siinä puheenjohtajana. Kaikilla provastikunnan vakinaisilla papeilla ja niillä, jotka vakinaisia virkoja seurakunnissa omalla vastauksellansa toimittavat, on vaalissa osavalta. Muuta ei ole lupa valita, kun jotakin provastikunnan kirkkoherroista. Valitseminen tapahtukoon suljetuilla lipuilla, ilman allekirjoituksetta, ja valitsia nimittäköön siinä sen, jonka hän parhaasta ymmärryksestänsä ja omastatunnosta katsoo virkaan soveliaimmaksi. Poissa oleva valitsia saa vaalilippunsa lähettää puheenjohtajalle kirjeenä, jonka päälle on kirjoitettu että se sisältää hänen ääntönsä; ja meneteltäköön sitten sen suhteen niinkuin 373 §:ssä on pispanvaalista sanottu. Valitsemisen jälkeen on vaalipöytäkirja, kaikkein saapuvilla olleiden allekirjoittamana, tuomiokapituliin lähetettävä; ja nimittäköön tuomiokapituli sitten provastiksi yhden niistä kirkkoherroista, jotka ääniä ovat saaneet. Tuomioprovasti olkoon itsestänsä määrätty provasti siinä provastikunnassa, jossa hän on kirkkoherrana.

435 §.

Jos provasti on kivuloisuudesta, korkean ijän tähden tahi muusta syystä tullut kykenemättömäksi tahi sopimattomaksi virkaansa toimittamaan; määrätköön tuomiokapituli toisen kirkkoherran provastikunnasta virkaa pitämään.

436 §.

Provastin muutossa, olkoonpa joko vakinaiseksi asetettu, taikka joku provastinviran toimittajaksi määrätty, pitää kaikki tähän virkaan kuuluvat asiakirjat, tuomiokapitulin valitseman edusmiehen läsnä ollessa, katseltaman, ennenkuin ne viranhaltialle annetaan. Katselmuslistasta on yksi eksemplari, virkaantulian ja edusmiehen allekirjoituksella varustettuna, tuomiokapituliin lähetettävä ja toinen provastin arkistoon pantava.

Neljäskolmatta luku.
Pappein-kokouksesta.

437 §.

Joka viidentenä vuonna, kuin myös silläkin välin, jos tarve niin vaatii, on papisto kussakin hiippakunnassa pispan taikka hänen siaisensa toimella kutsuttava pappein-kokousta siellä pitämään, missä tuomiokapitulilla on istuntonsa, taikka jossakin muussa paikassa, josta hiippakunnan papisto on lähinnä edellisessä kokouksessa sopinut.

438 §.

Papiston tulee kutsumusta totella, ellei jollakin vanhuus, sairaus taikka muu laillinen syy ole esteenä; kuitenkin pitäkööt kirkkoherrat, kukin seurakunnassansa, siitä huolen, ettei jumalanpalveluksessa ja sielunhoidossa siitä tule mitään seisahdusta olemaan.

439 §.

Näillä pappein-kokouksilla on tarkoituksena osaksi papiston edistyttäminen sivistyksessä, osaksi seurakunnan hoitoa ja hallitusta koskevain tärkeäin asiain valmistaminen päätettäviksi. Näissä tulee siis toimena olemaan:

1) Keskusteluja uskontieteisissä asioissa, niinkuin semmoisten kirjallis-teosten lukeminen, joita kokouksen jäsenet ovat kirjoittaneet uskontieteen eri haaroihin kuuluvista aineista, tähän kuuluvain yleisemmästi tärkeiden kysymysten keskusteleminen, tietojen antaminen uudemmista uskontieteisistä kirjoista y. m.

2) Keskinäisiä ilmoituksia ihan hengellisistä asioista, niinkuin seurakuntain kristillisyyden tilasta, papillisen toimen menestyksestä seurakunnissa, tärkeämmistä ja varsinkin oudommista tapauksista erityisen sielunhoidon toimittamisessa y. m.

3) Neuvottelemisia kysymyksistä, jotka koskevat tarpeellisia muutoksia seurakunnan hoidossa ja hallituksessa, semmoisina kuin samat kysymykset ovat joko pappein-kokouksessa nostetut taikka yleinen seurakunta-kokous sille on lausuntoa varten antanut.

440 §.

Kussakin pappein-kokouksessa sopikoon papisto jostakin uskontieteisestä aineesta, joka seuraavassa kokouksessa on otettava keskustelu-aineeksi, ja valitkoon jonkun jäsenistänsä tekemään tästä aineesta lyhyemmän kirjoituksen, pidettävässä keskustelussa johtona olemaan. Jos joku muu kokouksen jäsen tässä tilassa haluaa lukea jonkun uskontieteisen kirjoituksen ja papisto tahtoo ottaa siinä esitellyn aineen keskusteltavaksi, taikka jos keskustelemista jostakin muusta aineesta vaaditaan, ehk’ei siitä ole kokouksen jäsenen tekemää kirjallista esitelmää, niin myönnettäköön se, jos aika sitä joudattaa.

441 §.

Kuusi kuukautta ennen sitä päivää, joksi pappien kokous on kutsuttu, lähettäköön kukin lääninprovasti tuomiokapitulille kirjallisen kertomuksen lääninsä seurakuntain tilasta kaikessa mitä seurakunnan hoitoon kuuluu. Ehdotelkoon myöskin sen ohessa, neuvoteltuansa provastikuntansa pappein kanssa, mitkä kysymykset kokouksessa pitäisi tulla keskusteltaviksi. Näiden kertomusten ja ehdotusten tultua tuomiokapituliin, tulee sen jäsenten, kunkin puolestansa, ehdolle panna ne kysymykset, joita he tahtovat pappein-kokouksessa keskusteltaviksi, niiden lisäksi, joita hiippakunnan papisto on ehdotellut. Näistä kaikista tällä tavalla ehdotelluista kysymyksistä antakoon tuomiokapituli lääninprovastien kautta papistolle luettelon, kahta kuukautta ennen kokouksen alkamista. Mitkä kysymyksistä ovat kokouksessa esiin otettavat päättäköön papisto, kokoon tultuansa. Pispalla olkoon kuitenkin valta, näiden näin edeltä määrättyin kysymysten lisäksi, esittää kokouksen keskusteltavaksi joku uusi kysymys, jonka hän niin tärkeänä pitää, että se siinä on esiin otettava.

442 §.

Pispa määrätköön kokoukselle yleisen järjestyksen ja ilmoittakoon sen, niinkuin 441 §:ssä on sanottu, papistolle noudatettavaksi.

443 §.

Kirkossa pidetyn jumalanpalveluksen jälkeen tulee pispan, taikka hänen siaisensa, alkaa kokous tervehdyspuheella papistolle ja sitten kertomuksena esitellä sekä mitä kuuluu seurakuntain ja seurakunnan hoidon historian hiippakunnassa viime pappein-kokouksen jälkeen, että myös merkillisimmät tapaukset kristikunnassa ja uskontieteen alalla äskenmainitulta ajalta.

444 §.

Pappein-kokouksen aikana pitää joka päivä, ennenkuin kokous alkaa keskustelemaan, toimitettaman lyhykäinen jumalanpalvelus, jossa on saarnattava saarnaajan valitsemasta tekstistä.

445 §.

Sekä keskusteltaessa niistä tieteellisistä ja seurakunnallisista asioista, että myös niissä neuvottelemisissa, jotka kokouksessa esiin tulevat, olkoon pispa puheenjohtajana. Joka puhua tahtoo, ilmoittakoon sen, ja pispa panettakoon hänen nimensä kirjaan. Kukin saakoon puhevuoron siinä järjestyksessä kuin hän sitä on anonut. Älköön kukaan ruvetko puhumaan, ellei pispa hänelle ole antanut vuoroa. Jos äänestystä jossakussa asiassa tarvitaan; niin asetettakoon äänestyskysymys esiin, kukin antakoon äänensä julkisesti, ja pidettäköön se kokouksen ajatuksena, johonka useimmat äänet yhdistyvät. Jos eri mielipiteillä yhtä monta ääntä tulee; olkoon pispan ääni ratkaisiana.

446 §.

Pappein-kokous kestäköön viikon, jos niin tarvitaan. Jos erinomaisia asianhaaroja on, jotka vaativat pitemmän ajan; jatkettakoon sitä joku päivä siitäkin päälle. Kokouksen toimitukset päättää pispa puheella sekä rukouksella ja siunauksella.

447 §.

Suostumukset, jotka pappein-kokouksessa tehdään ja seurakunnanhoitoa ja papinvirkaa koskevat, ovat tuomiokapitulin tutkittavat ja asianhaarain mukaan joko ilmoitettavat papistolle noudatettaviksi taikka lykättävät yleiseen seurakunta-kokoukseen. Jos kokous katsoo jonkun säännön kirkkolaissa taikka asetuksissa, jotka koskevat lutherilaisen seurakunnan ja valtion taikka saman seurakunnan ja muiden maassa olevain uskokuntain keskinäisiä kohtia, taikka taas niin kutsuttuja sekalais-asioita, jommoisia ovat avioliiton, valan ja vaivaishoidon asiat, sekä kysymykset uskonnon opetuksesta ja kasvatuksesta koulussa, vaativan aikain ja asianhaarain tähden muutosta tahi selitystä, taikka uutta tarvittavan, taikka jos halutaan jotakin muuta, jonka päättämisen oikeus on yleisellä seurakunta-kokouksella taikka esivallalla; niin annettakoon asia tuomiokapitulin kautta ensimäiseen seurakunta-kokoukseen.

448 §.

Pappein-kokouksessa pitää kirjoitettaman pöytäkirja kaikesta, mitä siinä tehdään ja toimitetaan. Kokous valitkoon soveliaat miehet pöytäkirjaa kirjoittamaan, ja pöytäkirja, ynnä provastein kertomusten kanssa, säilytettäköön tuomiokapitulin arkistossa. Hiippakunnan vakinaiset papit suorittavat mitä pöytäkirjan kirjoittaminen maksaa, sekä muut kokouksen tähden tarpeelliset maksot.

449 §.

Kussakin provastikunnassa tulee papiston vähintäänki kerran vuodessa pitää kokous sillä ajalla ja paikalla, josta edellisessä kokouksessa on keskenänsä sopinut. Lääninprovasti antakoon kutsumuksen kokoukseen ja olkoon siinä puheenjohtajana. Näissä kokouksissa pidetään samaa tointa, kuin koko hiippakunnan pappein-kokouksissa.

Viideskolmatta luku.
Yleisestä seurakunta-kokouksesta.

450 §.

Yleiseen seurakunta-kokoukseen kokoontukoon edusmiehiä Suomen evankelis-lutherilaisen seurakunnan puolesta joka kymmenentenä vuonna, taikka useammin, jos sitä tarvitaan, ja josta hallitus sellaisessa tapauksessa, tuomiokapitulin tekemän esityksen johdosta, saa määrätä. Kun yhdeksän vuotta on kulunut viimeksi pidetystä kokouksesta, tehköön arkkipispa seuraavan vuoden Tammikuussa siitä ilmoituksen esivallalle ja pyytäköön määräystä kokoontumis-paikasta ja päivästä.

451 §.

Seurakunnan edusmiehinä sellaisessa kokouksessa olkoot kaikki hiippakuntain pispat, taikka, jos jollakulla heistä on este, se tuomiokapitulin jäsenistä, jonka hiippakunnan papisto hänen siaansa valitsee; kolmekymmentä virkavahvistuskirjalla vakinaiseen virkaan varustettu pappia, jotka hiippakunnittain valitaan, viisitoista Turun, yhdeksän Porvoon ja kuusi Kuopion hiippakunnasta; yksi maallissäätyinen mies jokaisesta provastikunnasta maassa, sekä sitä paitsi yksi jäsen maan Senaatista ja yksi maan kustakin hovi-oikeudesta, kuin myöskin yksi professori maan yli-opiston uskon-opillisesta ja yksi lain-opillisesta tiedekunnasta, jotka niiden joukosta, jotka edusmiehensä itsekukin mainituista virastoista ja tiedekunnista valitsee keskuudestansa.

452 §.

Oikeutetut seurakunta-kokoukseen valitsemaan papissäätyisiä edusmiehiä ovat tuomiokapitulien jäsenet ja virkamiehet sekä seurakunnissa ja kouluissa virkaa toimittavat papit. Mainitut vaali-valtaiset papit kokoontukoot provastikunnittain, hiippakunnan tuomiokapitulin siihen määräämänä päivänä, vaalia toimittamaan, joka tapahtuu siinä järjestyksessä, kuin pispanvaalista on sanottu, kuitenkin sillä eroituksella, että jokainen valitseva äänestää niin monen päälle, kuin hiippakunnasta valittaman pitää. Samana päivänä pidetään vaali tuomiokapitulissa niinkuin pispanvaalista on sanottu. Asiakirjat vaalitoimituksista provastikunnissa pitää lääninprovastien kussakin hiippakunnassa lähettää asianomaiseen tuomiokapituliin, joka useimpain äänten mukaan antaa valtuuskirjan niille edusmiehille, jotka hiippakunnasta valitaan.

Maallissäätyisiä edusmiehiä seurakunta-kokoukseen valitsevat vaalimiehet, jotka ovat määrätyt yksi kunkin kirkkokunnan puolesta, kirkonkokouksessa, jossa äänet luetaan miesluvun mukaan. Vaalimiehet kustakin provastikunnasta kokoontuvat sinä aikana ja siinä paikassa, jonka vaalimies siinä seurakunnassa määrää, missä lääninprovasti asuu, ja valitkoot edusmieheksensä yhden provastikunnassa tahi siitä ulkona asuvan maallissäätyisen. Asiakirjat näistä vaaleista lähetetään samoin tuomiokapituliin, joka useimpain äänten mukaan samanlaisella tavalla antaa valtuuskirjan provastikunnista valituille edusmiehille.

Ne, jotka yllämainituissa sekä papis- että maallissäätyisten edusmiesten vaaleissa ovat saaneet enintä lähimmät äänet, olkoot velvolliset, laillisen esteen sattuessa edusmiehille, kokouksen puheenjohtajan kutsuttua paikalle tulemaan, tällä muotoa poisjääneen siaan astuaksensa.

Valituksia niistä vaaleista, jotka nyt mainitut ovat, saadaan kolmenkymmenen päivän kuluessa vaalin jälkeen tehdä asianomaisessa tuomiokapitulissa, jonka tulee tutkia valitukset ja niistä antaa päätös, sellaisella valitus-osotuksella kuin 418 §:ssä sanotaan.

453 §.

Edusmieheksi yleiseen seurakunta-kokoukseen älköön sitä papismiestä valittako, joka on määrä-ajaksi eroitettuna virasta, taikka rikoksesta tahi törkeämmästä virkavirheestä syytettynä. Maallissäätyistä valitessa joko edusmieheksi yleiseen seurakunta-kokoukseen taikka sellaisen edusmiehen valitsiaksi, noudatettakoon mitä 333 ja 334 §§:ssä on vaalikelpoisuudesta kirkkoraadin jäseneksi säätty.

454 §.

Puheenjohtajana yleisessä seurakunta-kokouksessa on arkkipispa taikka se toisista pispoista, jonka Keisari, jos arkkipispalla on este, siihen määrää. Puheenjohtaja antakoon myös kutsumuksen kokoukseen, siksi päiväksi ja sille paikalle, jonka esivalta on määrännyt.

455 §.

Yleisen seurakunta-kokouksen tulee ehdotella uutta kirkkolakia ja voimassa olevan muuttamista ja selittämistä, jonka jälkeen seurakunta-kokouksen ehdotus lähetetään Keisarin ja Säätyin tutkittavaksi ja hyväksyttäväksi; ottaa seurattavaksi uusi virsi- ja evankeliumikirja, käsikirja, katkismus ja raamatun-käännös; antaa lauseita niihin kysymyksiin, jotka esivalta sille lähettää ja jotka koskevat evankelis-lutherilaisen seurakunnan ja valtion taikka mainitun seurakunnan ja muiden Suomessa olevain kristinuskoa joko tunnustavain tahi tunnustamattomain uskokuntain keskinäisiä kohtia, kuin myös niin kutsutuista sekalais-asioista, sekä saattaa esivallalle mainittuin laatuisista kysymyksistä esityksiä ja toivotuksia. Seurakunta-kokouksen tulee myös valita ne miehet, jotka valmistavat ehdotukset kirkkolain, virsi- ja evankeliumikirjain, käsikirjan, katkismuksen ja raamatun-käännöksen muutokseen. Ennenkuin sellaiset ehdotukset pannaan seurakunta-kokouksessa tarkasteltaviksi, antakoot seurakunnat ja papisto niistä laiseensa.

456 §.

Kokouksen keskustelemuksissa saakoon kukin puhevuoron siinä järjestyksessä, kuin hän on puheenjohtajalle ilmoittanut tahtovansa puhua. Jos päätökseen tarvitaan äänestystä; pitää se, sittenkuin äänestys-kysymys on eteen asetettu, suljetuilla lipuilla toimitettaman. Jos äänestys-kysymys on sellainen, että se vaatii päättämään, onko ennestään lakivoimainen asia entisellänsä pidettävä tahi muutettava, niin tarvitaan vähintäänkin kolme neljäs-osaa annetuista äänistä muuttamisen puolelle, ennenkuin se on katsottava päätetyksi. Mutta jos äänestys-kysymys vaatii valitsemaan erilaisista ehdotelluista muutoksista yhden, otettakoon ennen ääntölippuin lukemista yksi niistä ja pantakoon sinetillä lukittuna erillensä; jos muut äänet, luettuina yhteen, ovat tasan jakautuneet, niin tämä lippu avattakoon ja tehköön päätöksen; jos äänten enemmyys jo on saatu, pitää erillensä pantu lippu avaamatta kohta hävitettämän.

457 §.

Se työjärjestys, jota kokouksessa muutoin seurattaman pitää, olkoon kokouksen itsensä määrättävänä.

458 §.

Yleinen seurakunta-kokous aljettakoon ja päätettäköön julkisella jumalanpalveluksella.

459 §.

Kokouksen toimet eivät saa kestää yli yhden kuukauden.

460 §.

Kokoukseen valittujen jäsenten pitää saaman palkkio, joka, siltä osalta kuin se on tuleva papissäädyn edusmiehille, on hiippakunnittain laskettava ja kaikkein tähän säätyyn kuuluvain vaali-oikeudellisten maksettava, sekä provastikunnittain valituille maallissäätyisille taksierattava kirkonkassoista maksettavaksi seurakuntain väkiluvun mukaan; joista kassoista myöskin muut kokouksen tähden olleet kustannukset samalaisen perustuksen mukaan ovat suoritettavat.

461 §.

Tämä kirkkolaki on käypä voimaansa alkaen Heinäkuun 1 päivästä v. 1870.

 

Jota kaikki asianomaiset alamaisuudessa noudattakoot. Helsingistä, 6 p:nä Joulukuuta 1869.

Keisarillisen Majesteetin Oman Päätöksen mukaan
ja Hänen Korkeassa Nimessään,
Suomeen asetettu Senaatinsa:

 

OTTO af SCHULTÉN. V. FURUHJELM. K. FURUHJELM. EUGEN von KNORRING. J. SNELLMAN.

C. CRONSTEDT. ROBERT TRAPP. S. H. ANTELL. J. PH. PALMÉN.

G. M. Wænerberg.

 

[Författning på svenska – säädös ruotsiksi.]