Suomennos julkaistiin alun perin Synteesin
numerossa 2/1998 (17. vsk.), s. 2–17.
Myöhempi, tarkistettu versio julkaistiin
Osuuskunta Vastapainon kustantamassa
Peirce-valikoimassa Johdatus tieteen logiikkaan
ja muita kirjoituksia, s. 127–150 (Tampere 2001).
Edelleen tarkistettu versio julkaistiin valikoiman
toisessa, laajennetussa laitoksessa, s. 131–155
(Helsinki 2022).
Siteerattaessa viitattava jälkimmäiseen julkaisuun.
Katso myös painovirheiden luetteloa.

Harvat ihmiset viitsivät opiskella logiikkaa, koska kaikki pitävät itseään jo täysiverisinä päättelijöinä. Mutta olen huomannut, että tämä tyytyväisyys koskee vain omaa järjenkäyttöä eikä toisten järkeily pääse siitä osalliseksi.
     Saamme päättelykyvyn täydellisesti hallintaamme viimeisenä henkisistä lahjoistamme, sillä päättelykyky ei ole niinkään luontainen taipumus vaan hitaasti ja vaivoin omaksuttava taito. Sen harjoittamisen historia sopisi mainiosti kirjan aiheeksi. Keskiajalla skolastikot tekivät roomalaisten esikuvan mukaan logiikasta poikien ensimmäisen oppiaineen heti kieliopin jälkeen, koska pitivät logiikkaa hyvin helppona. Helppoa se olikin siinä muodossa kuin se tuohon aikaan ymmärrettiin. Skolastikkojen mukaan logiikan pääperiaate kuului, että kaikki tieto pohjautuu joko auktoriteettiin tai järkeen; mutta mitä järjellä päätelläänkin, se riippuu yksinomaan premissistä, joka on auktoriteetilta saatu. Niinpä heti kun pojat hallitsivat syllogismien käytön, heidän älyllistä työkalupakkiaan pidettiin täydellisenä.
     Roger Bacon, tuo huomionarvoinen henki, joka 1200-luvun keskivaiheilla oli melkeinpä tiedemies, piti skolastikkojen päättelykatsomusta lähinnä esteenä tavoiteltaessa totuutta. Baconin mielestä yksin kokemus voi opettaa mitään — tuo kanta meidän on helppo ymmärtää, koska edeltävät sukupolvet ovat jättäneet meille tarkoin määritellyn käsityksen kokemuksesta; hänestäkin ajatus tuntui täysin selvältä, koska sen vaikeudet eivät olleet vielä paljastuneet. Hänen arvionsa mukaan sisäinen valaistus oli parhain kaikista kokemuksen muodoista, sillä se opettaa luonnosta monia asioita, joita ulkoiset aistit eivät koskaan voisi paljastaa, kuten sen miten leipä muuttuu Kristuksen ruumiiksi.
     Neljä vuosisataa myöhemmin toinen, kuuluisampi Bacon kuvaili Novum Organumin ensimmäisessä kirjassa kokemusta selkeästi ja esitti, että kokemuksen on alistuttava todentamiselle ja tarkistuksille. Mutta vaikka lordi Baconin katsomus on edeltäjien yläpuolella, kiinnittää nykylukija, jos ei säiky hänen suurisanaista tyyliään, ensi sijassa huomiota hänen vajavaiseen näkemykseensä tieteen menettelytavoista. Että meidän tarvitsee vain suorittaa muutama epämääräinen koe, laatia tuloksista yhteenveto tietynlaiselle tyhjälle lomakkeelle, käydä lomake läpi tietyn säännön mukaan, kruksata kaikki, mikä ei kelpaa, ja merkitä vaihtoehdot, ja näin fysiikka saataisiin muutamassa vuodessa valmiiksi — siinä vasta ajatus! ”Hän kirjoitti tieteestä kuin oikeusministeri”, todellakin, kuten William Harvey, tuo aito tiedemies, totesi.²
     Varhaisilla luonnontieteilijöillä Kopernikuksella, Tyko Brahella, Johannes Keplerillä, Galileo Galileilla, Harveylla ja William Gilbertillä oli menetelmät, jotka muistuttivat enemmän nykyajan virkaveljien keinoja. Kepler otti ja piirsi käyrän kulkemaan Marsin sijaintikohtien kautta³ ja määritti, miten kauan planeetta kulki käyrän eri osia; mutta suurimman palveluksensa tieteelle hän kaiketi teki teroittaessaan ihmisten mieliin, että näin oli meneteltävä, jos tähtitiedettä haluttiin kehittää; että heidän ei pitänyt tyytyä tutkimaan, oliko yksi episyklijärjestelmä parempi kuin toinen, vaan heidän oli istuttava lukujen ääreen ja selvitettävä käyrän tosiasiallinen muoto. Hän toteutti hankkeensa verrattoman tarmokkaasti ja rohkeasti ja kompuroi (meidän mielestämme) täysin käsittämättömällä tavalla järjettömästä hypoteesista toiseen, kunnes kokeiltuaan kahtakymmentäkahta hän päätyi kekseliäisyytensä ehdyttyä kiertorataan, jota nykylogiikan asein varustettu järki olisi koettanut melkeinpä ensimmäiseksi.⁴
     Samalla tavoin jokainen merkittävä tieteen edistysaskel, josta seuraavien sukupolvien kannattaa ottaa vaarin, tarjoaa havainnollista näyttöä kirjoitusajankohtansa järjenkäytön vajavuuksista; ja jokainen merkittävä tieteen edistysaskel on opettanut jotakin uutta logiikasta. Näin oli, kun A. L. de Lavoisier ja hänen aikalaisensa ryhtyivät tutkimaan kemiaa. Aiemmin kemistien elämänohje oli kuulunut: Lege, lege, lege, labora, ora, relege. Lavoisier’n menetelmään ei kuulunut lukeminen eikä rukoilu, hän ei uneksinut, että jollain pitkällä ja monivaiheisella kemiallisella prosessilla olisi tietynlainen lopputulos, ei pannut koetta täytäntöön innottoman kärsivällisesti, kokeen vääjäämättä epäonnistuttua ei uneksinut, että tiettyjen parannusten jälkeen koesarja johtaisi johonkin toiseen tulokseen, eikä lopulta julkistanut jälkimmäistä unta totena: hän vei järkensä laboratorioon ja kirjaimellisesti teki tislausastioista ja retorteista ajattelun työkaluja ja näin kehitti päättelystä jotain, mitä oli harjoitettava silmät auki, oli manipuloitava todellisia olioita eikä sanoja ja kuvitelmia.
     Darwinismin herättämässä sanasodassa on pääosin kysymys logiikasta.⁵ Hra Charles Darwin on ehdottanut, että tilastollista menetelmää sovellettaisiin biologiaan.⁶ Samoin on menetelty kokonaan toisella tieteenalalla, kaasuopissa. Vaikka kaasuhiukkasten rakennehypoteesin perusteella on mahdoton kuvata yksityisen kaasumolekyylin liikettä, pystyivät Rudolf Clausius ja James Maxwell yhtä kaikki, kahdeksan vuotta ennen kuin Darwinin kuolematon teos julkaistiin, todennäköisyyslaskennan avulla ennustamaan, että pitkällä aikavälillä se-ja-se osuus molekyyleista saavuttaisi tietyissä olosuhteissa sen-ja-sen nopeuden; ja että joka sekunti tapahtuisi tietty suhteellinen määrä törmäyksiä jne.; ja näistä väittämistä he pystyivät päättelemään tiettyjä kaasujen ominaisuuksia, erityisesti niiden lämpötilojen suhteen. Vaikkei Darwinkaan pysty sanomaan, miten vaihtelu ja luonnonvalinta vaikuttavat yksityisessä tapauksessa, hän osoittaa, että pitkällä aikavälillä ne sopeuttavat tai sopeuttaisivat eläimet ympäristöönsä. Johtuvatko olemassaolevat eläinmuodot tällaisen toiminnan vaikutuksesta vai eivät ja miten teoriaan pitäisi suhtautua, sitä pohditaan keskustelussa, jossa tosiasiain ja logiikan kysymykset ovat kiinnostavalla tavalla kietoutuneet toisiinsa.

Päättelyn tarkoituksena on löytää jotain muuta, mitä emme vielä tiedä, harkitsemalla sitä, minkä me jo tunnemme. Niinpä päättely on tuloksekasta, jos se tuottaa⁷ toden johtopäätöksen tosista premisseistä eikä päinvastoin. Näin ollen kelpoisuusongelma liittyy väittämiin eikä ajatteluun. Kun A on premissin sisältämät seikat ja B johtopäätös, kysymys kuuluu, onko näillä väittämillä tosiaan sellainen suhde, että jos A olisi, niin B olisi yleensä. Jos on, niin päätelmä on kelvollinen; jos ei, niin ei ole. Kysymys ei vähimmässäkään määrin koske sitä, että jos järkemme hyväksyy premissit, haluamme niin muodoin hyväksyä myös johtopäätöksen. On totta, että päättelemme luonnostamme oikein. Mutta tämä on sattumaa; tosi johtopäätös pysyisi totena, vaikkemme tahtoisi sitä hyväksyä; ja väärä pysyisi vääränä, vaikka hyväksyisimme sen vastustelematta.
     Lienemme pääasiallisesti loogisia eläimiä, mutta emme ole täydellisen loogisia. Useimmat meistä ovat luonnostaan esimerkiksi sangviinisempia ja toiveikkaampia kuin looginen harkinta antaisi aihetta. Olemme rakentuneet niin, että havaittavien tosiseikkojen puuttuessa olemme onnellisia ja itseemme tyytyväisiä; niinpä kokemus jatkuvasti jäytää toivoamme ja pyrkimyksiämme. Vaikka tämä parannuskeino vaikuttaisi koko eliniän, se ei silti yleensä hävitä sangviinista asennettamme. Kun mikään kokemus ei pidättele toivoamme, olemme todennäköisesti hillittömän luottavaisia. Käytännön asioissa (jos näitä ei ymmärretä vanhassa merkityksessä vaan niiden ajatellaan koostuvan varmuuden ja tuloksekkaan päättelyn harkitusta liitosta) loogisuus on hyödyllisin ominaisuus, mitä eläimellä voi olla, ja se saattaa siksi olla luonnonvalinnan tulosta; mutta näiden ulkopuolella lienee edukkaampaa, että eläimen mieli on täynnä miellyttäviä ja rohkaisevia kuvitelmia, olipa niiden totuuden laita mikä hyvänsä; ja näin ollen luonnonvalinta saattaa synnyttää epäkäytännöllisissä yksilöissä erheellistä ajattelutapaa.⁸
     Se, mikä saa meidät tekemään tietyistä premisseistä tietyn johtopäätöksen eikä jotain muuta, on jonkinlainen järjen tottumus (habit of mind), olkoonpa rakenteellinen tai hankittu. Tottumus on hyvä tai huono sen mukaan, tuottaako se tosia johtopäätöksiä tosista premisseistä vai ei; ja päättelyä pidetään pätevänä tai pätemättömänä katsomatta niinkään varsinaisen johtopäätöksen totuuteen kuin siihen, tuottaako tätä tai tuota päättelyä hallitseva tottumus yleensä tosia johtopäätöksiä vai ei. Kyseinen järjen tottumus, joka hallitsee tätä tai tuota päättelyä, voidaan lausua väittämänä, ja väittämän totuus riippuu niiden päätelmien pätevyydestä, joihin tuo tottumus johtaa; ja tällaista lauseketta kutsutaan päätelmän johtoperiaatteeksi (guiding principle). Kuvitellaan esimerkiksi että huomaamme, kuinka pyörivä kuparilevy pysähtyy nopeasti joutuessaan magneetin napojen väliin, ja me päättelemme, että näin käy kaikille kuparilevyille. Johtoperiaate kuuluu, että mikä pätee yhteen kuparilevyyn, pätee toiseenkin. Tällainen johtoperiaate pätee paljon luotettavammin kupariin kuin moneen muuhun aineeseen, vaikkapa pronssiin.
     Voitaisiin kirjoittaa kirja, jossa esiteltäisiin kaikkein tärkeimmät päättelyn johtoperiaatteet. Täytyy myöntää, ettei siitä olisi paljon hyötyä ihmiselle, jonka ajatukset keskittyvät kokonaan käytännön asioihin ja jonka toiminta etenee valmiita polkuja myöten. Hänen järkensä kohtaamat ongelmat liittyvät rutiiniasioihin, jotka hän on kertaalleen omaksunut opetellessaan toimiaan. Mutta jos ihminen uskaltautuu oudolle alueelle tai sellaiselle, jossa kokemus ei lakkaamatta varmista hänen päätelmiään, niin kaikki historia osoittaa, että miehuullisinkin ymmärrys usein eksyy suunnastaan ja haaskaa voimansa ponnisteluihin, jotka eivät suinkaan vie lähemmä päämäärää vaan jopa johtavat tyystin harhaan. Järki on silloin kuin laiva avomerellä, eikä kannella ole ketään, joka ymmärtäisi navigoinnin sääntöjä. Tuommoisessa tilanteessa yleistajuinen tutkimus päättelyn johtoperiaatteista osoittautuisi varmasti hyödylliseksi.
     Aihetta ei kuitenkaan voi paljon käsitellä, ellei sitä ensin rajata; lähes mikä tahansa seikka voi näet toimia johtoperiaatteena. Mutta seikat voidaan jakaa niin, että toiseen luokkaan kuuluvat ehdottoman olennaiset johtoperiaatteet, kun taas toiseen jäävät ne, jotka ovat muutoin kiinnostavia tutkimuskohteina. Jaottelu erottaa ne, joita välttämättä pidetään itsestäänselvinä kysyttäessä, miksi jonkin päätelmän ajatellaan seuraavan tietyistä premisseistä, ja ne, jotka eivät tuohon kysymyksenasetteluun sisälly. Vähäinen pohdinta osoittaa, että esitettäessä looginen kysymys on jo oletettu monenlaisia seikkoja. On esimerkiksi oletettu, että on sellaisia mielentiloja kuin epäily ja vakaumus — että yhdestä voidaan siirtyä toiseen ja ajattelun kohde pysyy samana ja että siirtymä noudattaa sääntöjä, jotka sitovat kaikkien ymmärrystä yhtä lailla. Koska nämä seikat on tiedettävä, ennen kuin meillä voi olla mitään selkeää mielikuvaa päättelemisestä, ei tunnu enää kovin kiinnostavalta pohtia, ovatko nämä tosia vai virheellisiä. Toisaalta on helppo uskoa, että ne päättelysäännöt, jotka on johdettu itse menetelmän luonteesta, ovat kaikkein olennaisimpia; ja niin kauan kuin päättely tosiaan noudattaa näitä sääntöjä, se ei ainakaan johda tosista premisseistä epätosiin päätelmiin. Itse asiassa se, mitä loogiseen kysymyksenasetteluun sisältyvistä olettamuksista voidaan päätellä, osoittautuu tärkeämmäksi kuin voisi olettaa, ja tämä johtuu syistä, joita on vaikea osoittaa heti alussa. Mainitsen tässä vain sen, että mielikuvat, jotka tosiasiallisesti ovat loogisten pohdiskelujen tulosta, vaikkei niitä vaivatta sellaisiksi tunnista, sekoittuvat tavallisten ajatustemme kanssa ja aiheuttavat usein suurta hämmennystä. Näin käy esimerkiksi laatuominaisuuden kanssa. Laatuominaisuus (quality) sinänsä ei koskaan ole havainnon kohteena. Voimme nähdä että olio on sininen tai vihreä, mutta me emme näe sinisyyttä emmekä vihreyttä; ne ovat loogisten pohdintojen tulosta. Tosiasia on, että terve järki tahi ajattelu sellaisena, kuin se ensi alkuun kohoaa vain käytännöllisen tason yläpuolelle, kärsii kauttaaltaan tuollaisesta vajavaisesta loogisuudesta, jota yleensä metafysiikaksi kutsutaan; eikä sitä paranna muu kuin perusteellinen logiikan kurssi.

Yleensä me tiedämme, milloin tahdomme esittää kysymyksen ja milloin lausua väittämän, sillä epäilyn ja vakaumuksen elämys eroavat toisistaan.⁹
     Mutta tämä ei vielä yksin erota epäilyä vakaumuksesta. On käytännöllinen ero. Vakaumuksemme ohjaavat halujamme ja muokkaavat toimintaamme. Assassiinit eli ”Vuoren vanhuksen” seuraajat säntäsivät kuolemaan tämän pienimmästäkin viittauksesta, sillä he uskoivat, että tottelemalla häntä he saavuttaisivat iankaikkisen autuuden. Jos he olisivat tätä epäilleet, he eivät olisi siten menetelleet. Sama pätee kaikkiin vakaumuksiin niiden asteen mukaisesti. Vakaumuksen elämys on enemmän tai vähemmän varma osoitus siitä, että meidän luonteeseemme on vakiintunut tottumus, joka määrää tekomme.¹⁰ Epäilyllä ei koskaan ole moista vaikutusta.
     Kolmattakaan eroa ei kannata ylenkatsoa. Epäily on epämiellyttävä ja epätyydyttävä olotila, josta tahdomme taistella itsemme vapaaksi ja siirtyä uskonvarmuuteen¹¹; jälkimmäinen on näet tyyni ja tyydyttävä olotila, jota emme tahdo kartella, emmekä tahdo vaihtaa uskoa mihinkään muuhun.¹² Me päinvastoin emme takerru itsepintaisesti vain käsityksiin vaan niihin käsityksiin joita meillä on.
     Niinpä sekä epäilyllä että vakaumuksella on meihin myönteisiä vaikutuksia, vaikkakin hyvin erilaisia. Vakaumus ei saa meitä toimimaan oitis, mutta se saattaa meidät sellaiseen tilaan, että tilaisuuden tullen käyttäydymme jollain tietyllä tavoin. Epäilyllä ei ole vähimmässäkään määrin moisia aktiivisia vaikutuksia, vaan epäily yllyttää meitä tutkimaan niin kauan että epäily tuhoutuu. Tämä into tuo mieleen hermosolun ärsyttämisen ja siitä seuraavan refleksin; sillä vakaumuksen vastineena hermojärjestelmässä meidän on tarkasteltava niin sanottuja hermoassosiaatioita — esimerkiksi sitä hermojen tottumusta, kun persikan tuoksu saa suun kostumaan.¹³

Epäilyn lietsoma ärtymys johtaa taistelemaan uskonvarmuuden saavuttamiseksi. Kutsun tätä taistelua tutkimukseksi (inquiry), vaikka on myönnettävä, ettei tuo nimitys ole aina järin osuva.
     Epäilyn lietsoma ärtymys on ainut välitön syy kamppailla vakaumuksen saavuttamiseksi. Meille on aivan varmasti parhaaksi, jos vakaumuksemme tosiaan ohjaa toimiamme niin että toiveemme toteutuvat; tämä huomio saa meidät hylkäämään kaikki käsitykset, jotka näyttävät muodostuneen siten, etteivät ne takaa kyseistä tulosta. Mutta huomio kykenee aikaansaamaan tämän vain herättämällä epäilyn, joka korvaa kyseisen vakaumuksen.¹⁴ Epäilyn mukana alkaa myös taistelu, ja kun epäily lakkaa, päättyy taistelukin. Niinpä tutkimuksen ainoana tarkoituksena on näkemysten selvittäminen. Voimme tietenkin luulotella, että tämä ei meille riitä ja että me emme etsi vain näkemyksiä vaan tosia näkemyksiä. Mutta jos tätä luuloa tutkistellaan lähemmin, se osoittautuu perusteettomaksi. Sillä heti kun me olemme saavuttaneet vakaan käsityksen, olemme täysin tyytyväisiä, eikä tähän vaikuta se, onko käsitys oikea vai väärä. On myös ilmeistä, ettemme voi tavoitella mitään, mikä sijaitsee tietopiirimme tuolle puolen, sillä mikään, mikä ei liity ajatustemme elämään, ei voi käynnistää henkistä ponnistelua. Enintään voidaan väittää, että etsimme käsitystä, jota pidämme totena. Mutta me pidämme kaikkia käsityksiämme totena; ja tämä huomautus on todellakin silkka tautologia.¹⁵
     Että tutkimuksen ainoa tavoite on näkemysten selvittäminen, on erityisen tärkeä väite. Se siivoaa pois tieltä sekavan joukon epämääräisiä ja harhaanjohtavia kuvitelmia todisteen luonteesta. Muutamia voidaan käsitellä lyhyesti tässä.
     1. Eräät filosofit ovat arvelleet, että voidakseen aloittaa tutkimuksen oli ihmisen ensin vain esitettävä kysymys joko suullisesti tai kirjallisesti, ja he ovat jopa kehottaneet kyseenalaistamaan kaiken ennen tutkimuksen alkua! Mutta jos vain ilmaisemme jonkin väittämän kysyvässä muodossa, se ei yllytä järkeämme kamppailemaan vakaumuksen tavoittamiseksi. Tarvitaan todellista ja elävää epäilyä; ilman sitä kaikki pohdiskelu on turhaa.¹⁶
     2. Muuan hyvin laajalle levinnyt käsitys sanoo, että todistamisen on perustuttava viimesijaisiin ja epäilyksettömiin väittämiin. Erään koulukunnan mukaan näitä väittämiä ovat yleisesti pätevät alkuperiaatteet; erään toisen koulukunnan mukaan niitä ovat perimmäiset aistivaikutelmat (sensations). Mutta jotta tutkimus ylipäänsä voisi johtaa tuohon täysin tyydyttävään lopputulokseen, jota kutsutaan todistamiseksi, sen on itse asiassa lähdettävä väittämistä, joihin ei voi kohdistaa minkäänlaista todellista epäilyä. Jos premissejä ei todellisuudessa lainkaan epäillä, ne eivät voi olla tyydyttävämpiä kuin ovat.¹⁷
     3. Muutamat ihmiset tuntuvat kiistelevän kernaasti jostain seikasta vielä kauan sen jälkeen kun maailma on sen täysin omaksunut. Mutta mitään varsinaista edistystä ei seuraa. Kun epäily katoaa, katoaa myös asianomainen henkinen toiminta; jos se kuitenkin jatkuisi, sillä ei olisi tarkoitusta.¹⁸

Jos tutkimuksen ainoa tarkoitus on näkemysten selvittäminen ja jos vakaumuksella on tottumuksen luonne — miksi emme siinä tapauksessa koettaisi saavuttaa kaivattua tavoitetta siten, että jossain kysymyksessä takertuisimme hellittämättä mihin tahansa vastaukseen, johon voimme päätyä, toistelisimme sitä päättäväisesti itseksemme, tarttuisimme kaikkeen, mikä saattaisi tukea käsitystämme, ja totuttelisimme vihaten ja halveksuen torjumaan kaiken, mikä saattaisi sitä häiritä? Monet ihmiset todella noudattavat tätä yksinkertaista ja suorasukaista menetelmää. Muistan kerran kuinka minua pyydettiin olemaan lukematta erästä sanomalehteä, jotta se ei muuttaisi näkemystäni vapaakaupasta. ”Etten jäisi sen harhapäätelmien ja virheellisten selostusten pauloihin”, kuului sanamuoto.¹⁹ ”Sinä et ole”, sanoi tuttavani, ”kansantaloustieteen erityistuntija. Siksi harhaanjohtavat argumentit saattaisivat helposti erehdyttää sinua. Niinpä saattaisit johtua uskomaan suojatulleihin, jos luet tämän lehden. Mutta sinä tunnustat, että vapaakauppa on tosi oppi; ethän halua uskoa siihen, mikä ei ole totta.” Olen usein nähnyt tätä keinoa käytettävän tietoisesti. Sitäkin useammin vaistonvarainen inho päättämätöntä mielentilaa kohtaan, paisuteltuna epäilyn peloksi, saa ihmiset takertumaan kouristuksenomaisesti käsityksiin, jotka he ovat jo omaksuneet. Ihmisestä tuntuu, että jos hän vain horjumatta luottaa käsitykseensä, se on täysin tyydyttävä. Ei voi kieltää, ettei vakaa ja horjumaton usko tarjoa suurta mielenrauhaa. Moinen saattaa silti johtaa todellakin hankaluuksiin, jos joku päättäväisesti uskoo, ettei tuli häntä polta, tai jos joku uskoo joutuvansa iankaikkiseen kadotukseen, mikäli hän saisi ravintonsa muutoin kuin mahapumpun avulla. Mutta se, joka tällaisen menetelmän omaksuu, ei salli hankaluuksien käydä suuremmaksi kuin hyötyjen. Hän sanoo: ”Nojaan järkkymättä totuuteen, ja totuus on aina hyväksi.” Ja monissa tapauksissa voi tyyni usko hyvinkin tuottaa enemmän mielihyvää kuin sen harhainen luonne hankaluuksia. Niinpä jos on totta, että kuolema merkitsee lopullista tuhoa, niin se, joka uskoo, että kuoltuaan hän menee varmasti suoraan taivaaseen, mikäli on noudattanut tässä elämässä tiettyjä yksinkertaisia sääntöjä, saa halpaa mielihyvää eikä siitä seuraa minkäänlaista pettymystä.²⁰ Ihmiset tuntuvan arvostavan tämänkaltaista ajatuskulkua uskonnollisissa asioissa, sillä usein kuulee sanottavan: ”Voi, minä en voisi uskoa niin-ja-niin, sillä olisin viheliäinen, jos niin tekisin.” Kun strutsi kätkee päänsä hiekkaan vaaran tullen, se todennäköisesti valitsee mukavimman menettelytavan. Strutsi kätkee vaaran ja sitten tyynesti toteaa, ettei vaaraa ole; ja jos se on täysin varma siitä, ettei vaaraa ole, miksi sen pitäisi nostaa päänsä ja katsoa? Ihminen saattaa elää elämäänsä ja järjestelmällisesti pitää poissa silmistä kaiken, mikä saattaisi muuttaa hänen käsityksiään, ja jos hän vain onnistuu — sillä hänen menettelynsä perustuu kahteen keskeisiin psykologiseen lakiin —, en ymmärrä, miten hänen menettelyään voidaan vastustaa. Olisi itsekeskeistä ja nenäkästä väittää, että hänen menettelynsä olisi järjetöntä, sillä tämä vain merkitsisi sitä, että hän muodostaa käsityksensä eri tavoin kuin me. Hän ei aio olla järkevä, ja usein hän puhuu pilkaten heikosta ja erehtyväisestä ihmisjärjestä. Ajatelkoon hän siis niin kuin häntä miellyttää.
     Mutta tämä käsityksenmuodostuskeino, jota voi nimittää jääräpäisyyden menetelmäksi, ei käytännössä kestä. Sosiaaliset vaikutukset nousevat sitä vastaan. Kun joku ajattelee näin, hän huomaa, että muut ajattelevat toisin kuin hän, ja kenties jonain selvänäköisenä hetkenä hänen mieleensä juolahtaa, että muiden käsitykset ovat aivan yhtä hyviä kuin hänen omansa, ja tämä horjuttaa hänen luottamustaan omiin käsityksiin. Tuo huomio, että toisen ihmisen ajatus tai tuntemus voi olla samanarvoinen kuin oma, on ilmeinen edistysaskel ja vieläpä hyvin tärkeä. Huomio viriää yllykkeestä, joka on liian vahva ihmisen tukahduttaa, jollei sitten tahdota tuhota koko ihmissukua. Jos emme ryhdy erakkomunkeiksi, me vaikutamme vääjäämättä toistemme käsityksiin; niinpä kysymys ei ole siitä, kuinka vain yksilöt voivat muodostaa käsityksensä vaan kuinka yhteisö voi muodostaa käsityksensä.
     Vaikuttakoon siis valtion tahto yksilön tahdon asemesta. Luotakoon virasto, jonka on teroitettava virheettömiä oppeja ihmisten mieleen, toisteltava niitä lakkaamatta ja opetettava niitä nuorille; samanaikaisesti virastolla on valta estää vastakkaisten käsitysten opettaminen, levittäminen ja ilmaiseminen. Poistettakoon kaikenlaiset mielenmuutokset aiheet ihmisten tietoisuudesta. Pidettäköön heidät tietämättöminä, jotta he eivät keksisi ajatella toisin kuin ajattelevat. Valjastettakoon heidän intohimonsa niin, että he suhtautuvat vihaten ja kammoksuen yksityisiin ja epätavallisiin näkemyksiin. Sitten peloteltakoon vaitonaisiksi kaikki, jotka torjuvat virallisen käsityksen. Ihmiset kokoontukoot ja kierittäkööt moiset yksilöt tervassa ja höyhenissä, tai tutkittakoon epäilyksenalaisten yksilöiden ajattelutapa perin pohjin, ja kun heidät on havaittu vikapääksi kiellettyihin käsityksiin, rangaistakoon heitä näyttävästi. Jos täyttä yksimielisyyttä muutoin ei saavuteta, on toisinajattelijain joukkosurma osoittautunut hyvin tehokkaaksi keinoksi, kun maahan on haluttu yhdenmukainen mielipide. Jos tähän ei riitä voimaa, laadittakoon lista näkemyksistä, joita yksikään itsenäisesti ajatteleva ihminen ei voi hyväksyä, ja velvoitettakoon uskolliset hyväksymään kaikki nuo väittämät, jotta heidät näin erotettaisiin mahdollisimman tehokkaasti muun maailman vaikutuksesta.
     Eritoten tällä menetelmällä on varhaisimmista ajoista lähtien turvattu oikeat teologiset ja poliittiset opinkappaleet ja säilytetty niiden yleinen tai yleismaailmallinen luonne. Menetelmää on käytetty erityisesti Roomassa Numa Pompiliuksen ajoista aina Pius IX:n päiviin asti. Tämä on historian täydellisin esimerkki; mutta aina kun löytyy papisto — eikä ole ollut uskontoa, josta papisto puuttuisi —, on tätä menetelmää käytetty muodossa tai toisessa. Missä vain on ylimystö tai ammattikunta tai mikä tahansa ihmisyhteisö, jonka jäsenten edut riippuvat tai niiden kuvitellaan riippuvan tietyistä käsityksistä, aina löytyy jälkiä tuosta yhteisötunteen luonnollisesta tuotteesta. Tähän järjestelmään liittyy aina julmuuksia; ja kun se rakennetaan johdonmukaisesti, siitä tulee mitä kauhistuttavin hirvitys jokaisen järjellisen ihmisen silmissä. Tilanteen ei pitäisi olla yllätys, sillä yhteiskunnan virkamies ei pidä hyväksyttävänä sitä, että yhteiskunnan edut väistyisivät armon tieltä niin kuin hän voisi sallia yksityisten etujensa väistyvän. On siksi käsitettävää, että myötätunto ja toveruus näin johtavat häikäilemättömimpään vallankäyttöön.
     Kun arvioimme tätä käsityksenmuodostuskeinoa, jota voi kutsua arvovallan menetelmäksi, on ensinnäkin tunnustettava sen suunnaton henkinen ja moraalinen ylemmyys verrattuna jääräpäisyyden menetelmään. Sen menestys on vastaavasti suurempi; ja todellisuudessa se on kerran toisensa jälkeen saavuttanut mahtavimmat tulokset. Jo pelkät kivirakennelmat, joita se on synnyttänyt — esimerkiksi Siamissa, Egyptissä ja Euroopassa —, ovat niin vaikuttavia, että luonnon mahtavimmat saavutukset saattavat hädin tuskin kilvoitella niiden rinnalla. Ja geologisia kausia lukuun ottamatta ei löydy niin valtavia ajanjaksoja kuin tuollaiset järjestäytyneet uskonnot hallitsevat.²¹ Jos tutkimme asiaa lähemmin, voimme havaita, ettei ainutkaan uskontunnustus ole pysynyt aina samanlaisena; muutos vain on niin hidasta, ettei sitä havaitse yhden ihmisiän kuluessa, joten yksilön usko säilyy käytännöllisesti katsoen sellaisenaan. Ihmiskunnan joukoille ei ehkä ole parempaa menetelmää kuin tämä. Jos niiden korkein tahto on älyllinen orjuus, niin orjina niiden tulee pysyä.
     Mutta mikään instituutio ei voi ruveta säätelemään kaikkia mahdollisia mielipiteitä. Vain tärkeimpiin voidaan puuttua, ja muilta osin ihmisten mielet on jätettävä oman onnensa nojaan. Tämä vajavaisuus ei ole vaaraksi niin kauan kuin ihmiset elävät kulttuurissa, jossa yksi näkemys ei vaikuta toiseen — toisin sanoen niin kauan kuin he eivät osaa laskea yhteen kaksi ynnä kaksi. Mutta kaikkein pappisvaltaisimmistakin yhteiskunnista löytyy yksilöitä, jotka nousevat tuon asiaintilan yläpuolelle. Nämä ihmiset ovat sosiaalisesti tavallista herkkävaistoisempia; he näkevät, että toisissa maissa ja toisina aikoina ihmiset ovat kannattaneet hyvin erilaisia opinkappaleita kuin heidät itsensä on kasvatettu uskomaan; eivätkä he voi välttyä näkemästä, että vain sattumalta heidät on kasvatettu niin kuin on ja vain sattumalta heitä ovat ympäröineen ne tavat ja suhteet, jotka ovat saaneet heidät uskomaan niin kuin ovat eivätkä aivan toisin. Eivätkä he rehellisyydessään voi torjua päätelmää, ettei heidän pidä missään tapauksessa asettaa omia näkemyksiään korkeammalle kuin muiden kansojen ja muiden vuosisatojen näkemyksiä; näin epäily herää heidän mielessään.
     Edelleen he havaitsevat, että tällaisten epäilyjen täytyy kohdistua heidän mielessään kaikkiin käsityksiin, jotka tuntuvat olevan heidän tai yleisten mielipidevaikuttajien oikkujen tulosta. Siksi on luovuttava sekä jääräpäisesti takertumasta johonkin käsitykseen että pakottamasta sitä mielivaltaisesti toisten uskottavaksi. On omaksuttava uusi käsityksenmuodostuskeino, joka paitsi yllyttää uskomaan myös ratkaisee, mihin käsitykseen uskoa. Vaikuttakoot luontaiset mieltymykset siis vapaasti ja niiden ohjaamina ihmiset keskustelkoot keskenään ja harkitkoot asioita eri näkökulmista ja vähitellen muodostakoot käsityksiä sopusoinnussa luonnonvaikutusten kanssa. Tämä menetelmä muistuttaa sitä, jonka kautta taiteen käsitykset ovat saavuttaneet kypsyytensä. Täydellisin esimerkki löytyy metafyysisen filosofian historiasta. Tuollaiset järjestelmät eivät yleensä ole perustuneet havaittaviin tosiasioihin, eivät ainakaan kovin suurelta osin. Ne on omaksuttu pääasiassa siksi, että niiden perusväittämät tuntuivat ”järkeenkäyviltä”. Ilmaus on osuva; se ei tarkoita sitä, mikä käy yhteen kokemuksen kanssa, vaan sitä, mitä me olemme taipuvaiset uskomaan. Esimerkiksi Platon pitää järkeenkäypänä sitä, että taivaanpallojen mitat suhtautuvat toisiinsa kuten kielen pituudet, jotka tuottavat tasasointuja. Monet filosofit ovat johtuneet keskeisimpiin päätelmiinsä tällaisten pohdintojen tietä²²; mutta tämä on heikoin ja kehittymättömin muoto, mitä menetelmä voi omaksua, sillä on selvää, että joku toinen voisi pitää järkeenkäyvämpänä Keplerin teoriaa, jonka mukaan taivaanpallot suhtautuvat toisiinsa kuten säännöllisten monitahokkaiden sisään ja ympäri piirretyt pallot. Mutta mielipiteiden törmäys johtaa ihmiset nopeasti turvautumaan yleismaailmallisempiin perusteisiin. Otetaan esimerkiksi opetus, jonka mukaan ihminen toimii vain itsekkäästi — toisin sanoen harkitsee, että jokin menettely takaa enemmän mielihyvää kuin toinen. Tälle ei löydy maailmasta mitään tosiasiallista tukea, mutta ajatusta kannatetaan laajalti ainoana järkeenkäypänä teoriana.²³
     Tämä menetelmä on järjen näkökulmasta paljon älyllisempi ja kunnioitettavampi kuin kumpikaan niistä, joita olemme tarkastelleet. Itse asiassa niin kauan kuin parempaa menetelmää ei voida käyttää, tätä olisi noudatettava, sillä siinä ilmenee vaisto, jota pitäisi kaikissa tapauksissa noudattaa käsitysten viimesijaisena perusteena. Mutta menetelmä epäonnistuu hyvin ilmeisellä tavalla. Tutkimus muuttuu samanlaiseksi kuin maun kehittäminen; mutta maku on ikävä kyllä aina enemmän tai vähemmän muotiseikka, ja siksipä metafyysikot eivät ole päätyneet vakaisiin käsityksiin vaan heiluri on keinunut edestakaisin materiaalisen ja henkisen filosofian välillä aina varhaisimmista ajoista alkaen. Ja niinpä tällaisesta a priori -menetelmästä meidät karkotetaan, lordi Baconin sanoin, totiseen induktioon. Olemme tähän asti tutkineet a priori -menetelmää keinona, joka lupasi vapauttaa näkemyksemme satunnaisista ja oikullisista aineksista. Mutta kun kehitysprosessi eliminoi satunnaisten olojen vaikutuksen, se samalla suurentaa muita vaikutuksia. Niinpä tämä menetelmä ei olennaisesti eroa arvovallan menetelmästä. Hallitus ei ehkä ole pannut rikkaa ristiin ohjaillakseen vakaumuksiani; olen ulkonaisesti saanut ehkä aivan vapaasti valita sanokaamme yksiavioisuuden ja moniavioisuuden väliltä, ja vain omantuntoni ohjaamana olen ehkä päätellyt, että jälkimmäinen käytäntö on jo sinänsä irstas. Mutta kun havaitsen, ettei kristinusko leviä niin sivistyneen kulttuurin kuin hindujen keskuuteen, koska heidän mielestään me kohtelemme naisia moraalittomasti, en voi olla havaitsematta, että vaikka hallitus ei ole puuttunut asiaan, satunnaiset tekijät vaikuttavat suuresti tunnepitoisten käsitysten kehitykseen. Oletan silti lukijoideni seisovan niiden joukossa, jotka heti nähdessään, että tosiasioista riippumattomat ulkopuoliset satunnaiset seikat ovat ratkaisseet heidän käsityksensä, eivät vain sanallisesti myönnä, että tuo käsitys on epäilyttävä, vaan epäilevät sitä todella niin että se ainakin joiltain osin lakkaa olemasta käsitys.
     Jotta siis tekisimme oikeutta epäilyllemme, olisi löydettävä menetelmä, jonka avulla käsityksiämme ei voitaisi vakiinnuttaa inhimillisesti vaan ulkoisesti — sellainen menetelmä, johon ajattelumme ei vaikuta.²⁴ Jotkut mystikot kuvittelevat, että ylhäältä saatu yksityinen innoitus voisi olla tuollainen menetelmä. Mutta se on vain yksi muoto jääräpäisyyden menetelmää, jossa totuutta ei vielä ole käsitetty julkiseksi. Ulkoinen vakiinnuttaja ei olisi ulkoinen siinä mielessä kuin tarkoitamme, jos sen vaikutus rajoittuisi yhteen yksilöön. Sen on vaikutettava tai voitava vaikuttaa kaikkiin. Ja vaikka nämä vaikutukset ovat välttämättä yhtä moninaisia kuin yksityiset olosuhteet, niin menetelmän ohjaamana on jokaisen ihmisen tehtävä viime kädessä sama johtopäätös.²⁵ Tällainen on tieteen menetelmä. Sen perushypoteesi voidaan ilmaista tutummalla kielellä seuraavasti: on todellisia olioita, joiden ominaisuudet eivät mitenkään riipu meidän näkemyksistämme; nuo tosioliot vaikuttavat aisteihimme säännöllisten lakien mukaisesti, ja vaikka meidän aistimuksemme ovat yhtä moninaiset kuin suhteemme olioihin, niin käyttäen hyväksi havainnon lakeja me voimme järkeilemällä selvittää, millaisia oliot todella ja varsinaisesti ovat; ja kuka tahansa, jolla on riittävää kokemusta ja joka pohtii asioita riittävästi, päätyy ainoaan oikeaan johtopäätökseen. Tässä on otettu mukaan todellisuuden käsite. Voidaan kysyä, mistä tiedän, että tosiolioita on olemassa. Jos tämä hypoteesi on tutkimusmenetelmäni ainut tuki, ei tutkimusmenetelmää pidä käyttää hypoteesini tukena. Vastaus kuuluu näin: 1. Jos selvitysten ei voida katsoa vahvistavan tosiolioiden olemassaoloa, ne eivät ainakaan johda päinvastaiseen lopputulokseen; mutta menetelmä ja käsitys, jolle se perustuu, pysyvät aina sopusoinnussa. Menetelmän soveltaminen ei anna aihetta epäilyksille, toisin kuin muiden menetelmien kohdalla. 2. Kaikki käsityksenmuodostuskeinot saavat alkunsa siitä, että olemme tyytymättömiä kahden proposition ristiriitaisuuteen. Mutta tässä jo myönnetään epäsuorasti, että proposition pitäisi edustaa jotakin yhtä oliota. Niinpä kukaan ei siksi voi epäillä tosiolioiden olemassaoloa, sillä jos hän epäilisi, ei epäily herättäisi tyytymättömyyttä. Niinpä kaikkien ymmärrys hyväksyy hypoteesin. Täten sosiaalinen vaikutus ei saa ihmisiä epäilemään sitä. 3. Kaikki soveltavat tieteen menetelmää monenlaisiin tarkoituksiin ja lakkaavat soveltamasta vain kun eivät tiedä, miten sitä pitäisi käyttää. 4. Menetelmän tarjoama kokemus ei ole saanut meitä epäilemään sitä, vaan päinvastoin tieteellinen tutkimustyö on menestynyt voitokkaasti muodostettaessa käsityksiä. Nämä seikat selittävät sen, miksi en epäile menetelmää enkä hypoteesia, johon se perustuu; ja koska itse en epäile enkä usko, että epäilee kukaan muu, johon voisin vaikuttaa, olisi turhaa jaarittelua sanoa siitä enemmän. Jos joku aidosti epäilee asiaa, siinä hänelle miettimistä.²⁶
     Tässä kirjoitussarjassa pyritään kuvaamaan tieteellisen tutkimuksen menetelmää. Tässä vaiheessa voidaan vain lyhyesti kuvata, miten tieteen menetelmä eroaa muista käsityksenmuodostuskeinoista.
     Tieteen menetelmä on näistä neljästä ainut, joka erottaa toisistaan oikean ja väärän menettelyn. Jos omaksun jääräpäisyyden menetelmän ja torjun kaikki vaikutukset, olipa tämän menettelyn syynä mikä hyvänsä, niin se on tämän menetelmän kannalta välttämätöntä. Sama pätee arvovallan menetelmään: valtio voi yrittää hävittää harhaoppisuuden keinoilla, jotka tieteen näkökulmasta vaikuttavat huonosti harkituilta tehtäväänsä; mutta tämän menetelmän ainut koetus on se, mitä valtio ajattelee; niinpä se ei voi menetellä väärin. Sama pätee a priori -menetelmään. Sen mukaan yksilön tulee ajatella niin kuin hän on taipuvainen ajattelemaan. Näin kaikki metafyysikot varmasti menettelevät; tosin he ovat taipuvaisia tuomitsemaan, että kaikki muut metafyysikot ovat erehtyneet luonnottomalla tavalla. Hegelin järjestelmä tunnustaa jokaisen luontaisen ajattelutaipumuksen loogiseksi, vaikka vastakkainen pyrkimys varmasti kumoaakin sen. Hegel ajattelee, että näiden taipumusten seuraanto noudattaa säännöllisyyttä, minkä johdosta käsitys osuu lopulta oikeaan ajelehdittuaan ensin suuntaan ja toiseen. Ja on totta, että metafyysikot todella osuvat lopulta oikeaan; Hegelin luonnonjärjestys kuvaa siedettävällä tavalla hänen aikansa tiedettä; ja sen, minkä tieteellinen tutkimus onkin vapauttava epäilyistä, sen metafyysikot todistelevat varmasti jo a priori. Mutta tieteen menetelmän kohdalla on toisin. Voin lähteä tiedetyistä ja havaituista tosiseikoista ja edetä tuntemattomaan; ja silti noudattamani säännöt eivät välttämättä ole sellaisia, jotka tutkimus voisi vahvistaa. Sovellanko menetelmää asianmukaisesti, sitä eivät koettele välittömät tuntemukseni eivätkä tavoitteeni, vaan menetelmän soveltaminen tuo mukanaan koetuksen. Siksi hyvä ja huono päättely ovat yhtä lailla mahdollisia; ja tähän seikkaan perustuu logiikan käytännöllinen osa.
     Ei pidä olettaa, että kolmella ensimmäisellä menetelmällä ei olisi mitään etuja tieteen menetelmään nähden. Kaikilla on päinvastoin omat erityiset vahvuutensa. A priori -menetelmälle ovat ominaisia miellyttävät johtopäätökset. Omaksumme luonnostaan sellaisen käsityksen kuin haluamme ja luonnostaan uskomme siihen, mikä imartelee ihmisen turhamaisuutta, kunnes kylmät tosiasiat herättävät meidät auvoisasta unestamme. Arvovallan menetelmä hallitsee aina ihmiskunnan joukkoja; ja ne, jotka harjoittavat valtiossa järjestelmällisen voimankäytön eri muotoja, eivät koskaan vakuutu siitä, että vaarallista järkeilyä ei pitäisi tukahduttaa keinolla millä hyvänsä. Jos halutaan välttää loukkaamasta sanavapautta karkeasti, turvataan näkemysten yhdenmukaisuus moraaliterrorilla, jonka yhteiskunnan yläluokka varauksitta hyväksyy. Arvovallan menetelmän soveltaminen merkitsee rauhaa. Tietyt poikkeamat sallitaan; toiset (joita pidetään vaarallisina) kielletään. Nämä vaihtelevat eri maissa ja eri aikoina; mutta olitpa missä hyvänsä, niin tiedä että kun vakavissasi kannatat käsitystä, joka on tuomittu tabuksi, voit olla täysin varma kohtelusta, joka ei ehkä ole yhtä raakaa kuin susijahdissa mutta paljon hienostuneempaa. Siksi ihmiskunnan suurimmat älylliset hyväntekijät eivät koskaan ole rohjenneet eivätkä vieläkään rohkene ilmaista ajatuksiaan niiden kaikessa laajuudessa; ja siksi jokaisen ehdotuksen ylle, jonka on katsottu vaikuttavan yhteisön turvallisuuteen, lankeaa epäilyksen varjo prima facie. Merkillistä kylläkin, vaino ei tule pelkästään ulkoapäin, vaan ihminen tuntee piinaa ja joutuu useimmiten täysin pois tolaltaan, kun hän huomaa kannattavansa käsityksiä, joita hänet on kasvatettu inhoamaan. Rauhaarakastavan ja myötämielisen ihmisen on siis vaikea vastustaa kiusausta, kun näkemykset on alistettava auktoriteetille. Mutta kaikkein eniten ihailen jääräpäisyyden menetelmää, sillä se on väkevä, välitön ja suora. Sen kannattajille on ominaista luonteen määrätietoisuus, joka helposti sopii moiseen ajattelutapaan. He eivät halua tuhlata aikaa pohtimalla, mitä he haluavat, vaan he iskevät salaman lailla siihen mihin ensimmäiseksi osuvat, pitävät siitä kiinni loppuun asti epäröimättä hetkeäkään, tuli mitä tuli. Tällaiset uljaat ominaisuudet liittyvät yleensä loistokkaaseen, lyhytikäiseen menestykseen. On mahdotonta olla kadehtimatta ihmistä, joka pärjää ilman järkeä, vaikka tiedämme, miten siinä lopulta käy.
     Tällä tavoin muut käsityksenmuodostuskeinot ovat etevämpiä kuin tieteellinen tutkimus. Ihmisen pitäisi harkita niitä tarkasti; ja sitten hänen olisi pääteltävä, että loppujen lopuksi hän tahtoo näkemystensä lankeavan yhteen tosiasiain kanssa eikä ole mitään syytä, miksi kolme ensimmäistä menetelmää niin tekisivät. Tämä lopputulos on tieteen menetelmän erityisoikeus. Valinta on tehtävä tällaisten harkintojen pohjalta — tuo valinta merkitsee enemmän kuin jonkin älyllisen katsomuksen omaksuminen, se on yksi ihmiselämän ratkaisevista päätöksistä ja siihen ihminen on sitoutunut ratkaisun tehtyään. Tottumuksen voima saa ihmisen joskus takertumaan vanhoihin käsityksiinsä, vaikka hän jo kykenee näkemään, ettei niillä ole kestävää perustaa. Mutta asiaintilan tutkistelu voittaa nuo tottumukset, ja hänen pitäisi sallia tutkistelun edetä estelemättä. Joskus ihmiset karttavat tätä kuvitellen, että tietyt käsitykset ovat hyväksi, vaikka he tietävät niiden lepäävän tyhjän päällä. Mutta kuvitelkoot sellaiset ihmiset tilannetta, joka on vastaavankaltainen joskin erilainen kuin heidän omansa. Kysykööt he itseltään, mitä heidän pitäisi sanoa parannuksen tehneelle muslimille, kun tämä epäröi luopua vanhoista käsityksistään, jotka koskevat sukupuolten suhteita; tai parannuksen tehneelle katoliselle, joka yhä karttaa lukea Raamattua. Eivätkö he sanoisi, että näiden ihmisten olisi harkittava asioita loppuun asti ja ymmärrettävä uusi oppi ja omaksuttava se kokonaisuudessaan? Mutta ennen kaikkea olisi mietittävä, että tärkeämpää kuin erilliset käsitykset on käsitysten kokonaisuus ja että jos ei uskalleta tarkastella jonkin käsityksen perusteita pelättäessä niiden voivan osoittautua kelvottomiksi, se on yhtä moraalitonta kuin vahingollistakin. Jos ihminen tunnustaa sellaisen asian kuin totuuden, jonka voi erottaa epätodesta yksinkertaisesti siten, että toimittaessa totuuden varassa päädymme vääjäämättä sinne mihin pyrimme emmekä harhaan, eikä tästä vakaumuksesta huolimatta uskalla tuntea totuutta vaan pyrkii karttamaan sitä, niin hän on tosiaankin surkuteltavassa mielentilassa.
     ²⁷Niin, muillakin menetelmillä on etunsa: puhdasta loogista omaatuntoa ei saa ilmaiseksi, niin kuin ei saa mitään hyveitä — niin kuin kaikki mitä arvostamme käy meille kalliiksi. Mutta meidän ei pidä toivoa, että asia olisi toisin. Loogisen menetelmän nerokkuutta pitäisi rakastaa ja kunnioittaa kuin morsianta, jonka mies on valinnut mieluummin kuin mitään muuta koko maailmasta. Hänen ei tarvitse ylenkatsoa muita; päinvastoin hän voi kunnioittaa muita syvästi ja näin tehdessään hän kunnioittaa omaansa sitäkin syvemmin. Mutta tämän morsiamen mies on valinnut, ja hän tietää valinneensa oikein. Ja valinnan tehtyään mies työskentelee ja taistelee morsiamensa hyväksi eikä sure saamiaan iskuja vaan toivoo voivansa antaa yhtä monta ja yhtä kovaa iskua takaisin ja pyrkii olemaan hänen arvoisensa ritari ja taistelija, sillä morsiamen suloisesta loistosta ovat lähtöisin hänen innoituksensa ja hänen rohkeutensa.

The Fixation of Belief, 1877.

VIITTEET:

1. Kirjoitus julkaistiin alun perin Popular Science Monthly -lehdessä v. 1877. Kirjoitus on ensimmäinen osa kuuden artikkelin sarjasta ”Illustrations of the Logic of Science”. Peircen oma ranskankielinen käännös ”Comment se fixe la croyance” julkaistiin v. 1878 lehdessä Revue Philosophique de la France et de L’Étranger. Vuonna 1903 Peirce yhdisti tämän artikkelin ja seuraavan (”Kuinka selkeytämme ideoitamme”), antoi niille otsikon ”My Plea for Pragmatism” ja laati seuraavan esipuheen:
     ”Tämän esseen kaksi lukua julkaistiin ensin ilman yhteistä otsikkoa Popular Science Monthly -lehdessä marraskuussa 1877 ja tammikuussa 1878. Kirjoittajan ranskankieliset versiot (jälkimmäinen essee on itse asiassa kirjoitettu ensin ranskaksi höyrylaivan kannella syyskuussa 1877) ilmestyivät Revue Philosophiquessa (6. ja 7. vuosik.). Kirjoitukset saivat osakseen yhtä vähän huomiota kuin vaativatkin; mutta muutamia vuosia myöhemmin professori William Jamesin vaikutusvaltainen kynä teki filosofian maailman tietoiseksi niiden pääväittämästä (ja vei sen todellakin kauemmas kuin kirjoittajan liikkumavara sallii, ja kirjoittaja tunnustaa yhä absoluutin todeksi vaikka ei sentään olemassaolevaksi, lähes niin kuin on esitetty muun muassa Josiah Roycen kirjassa The World and the Individual, joka ei ole täysin vapaa loogisista virheistä, vaikka pääosin onkin kelvollinen). Näiden kahden luvun opinkappale on jo muutamia vuosia tunnettu kirjoittajan ystävien keskuudessa hänen ehdottamallaan nimellä ’pragmatismi’.”
     Hakasulkeissa olevat huomautukset ovat Collected Papers -teoksen julkaisijoiden Charles Hartshornen ja Paul Weissin, ellei toisin osoiteta. Suomennoksen lähtöteksti: CP 5.358–387. — Suom.

2. Ks. J. Aubrey, Brief Lives I, s. 299. (Oxford 1898.)

3. Ei aivan mutta melkein, jotta asian voi näin lyhyesti selostaa.

4. Minua hävettää tunnustaa, että tässä kirjoituksessa on täysin virheellinen ja typerä lausunto Kepleristä. Kun kirjoitin tekstiä, en ollut tutkinut hänen alkuperäisiä teoksiaan, kuten myöhemmin tein. Nykyään olen vilpittömästi sitä mieltä, että yllä on loistavin osoitus induktiivisesta päättelytaidosta, mitä koskaan olen tavannut. — 1893.

5. Lajien synty ilmestyi 1859, The Variation of Animals and Plants under Domestication 1868 ja The Descent of Man and Selection in Relation to Sex 1871. — Suom.

6. Hänen menettelynsä tarjoaa tieteen logiikasta hyvin havainnollisen kuvan, ja sitä tarkastellaan lähemmin toisessa luvussa [ei tunneta]; ja nyt tiedämme sen mikä virallisesti kiistettiin, kun ensi kertaa esitin ajatuksen — hän sai virikkeen Thomas Malthusin populaatiotutkimuksesta. — 1903.

7. Toisin sanoen sitä hallitsee sellainen taipumus, että yleensä se antaa. — 1903.

8. Älkäämme kuitenkaan olko vuorenvarmoja siitä, että luonnonvalinta on evoluution ainut osatekijä; ja ennen kuin tämä tärkeä väittämä on todistettu paljon paremmin kuin nyt, älköön se sokaisko meitä järkevän päättelyn voimalta. — 1903.

9. Esseen ydinkäsite on belief. Sanaa ei ole voitu suomentaa aina samalla tavoin, vaan tekstiyhteyden ja merkitysvivahteen mukaan käytetään sanoja käsitys ja vakaumus. Peirce itse käyttää vaihdellen mm. sanoja opinion ’mielipide, käsitys’, proposition ’käsitys’ ja view ’näkemys’. — Suom.

10. Ajatelkaamme merkin luonnetta ja kysykäämme itseltämme, kuinka voimme tietää, että mikä tahansa tuntemus on merkki meihin juurtuneesta tottumuksesta.
     Voimme ymmärtää yhden tottumuksen vertaamalla sitä toiseen tottumukseen. Mutta jotta voisimme ymmärtää, mitä tottumus ylipäänsä on, silloin on oltava jokin tottumus, josta olemme tietoisia sen koko laajuudessa. Toisin sanoen välittömän tietoisuutemme on oltava tietyllä tapaa yleispätevä. Piispa Berkeley ja monet selväjärkiset ajattelijat nauravat idealle, että voimme kuvitella kolmion, joka ei ole tasasivuinen, tasakylkinen eikä erisivuinen. He tuntuvat ajattelevan, että kuvittelun kohteen on oltava joka suhteessa tarkkarajainen. Mutta vaikuttaa siltä, että yleislaatuiset ilmiöt meidän on kuviteltava. En aio tässä kirjassa [hanke ei toteutunut] käsitellä psykologian kysymyksiä. Meidän ei välttämättä tarvitse tietää yksityiskohtaisesti, miten ajattelumme etenee, vaan pelkästään, miten se voi edetä. Silti voin aivan hyvin todeta heti, että uskon välittömän tietoisuutemme kattavan ajallisen tuokion, vaikkakin vain äärettömän lyhyen tuokion. Joka tapauksessa en usko voitavan välttää väitettä, että voidaksemme liittää merkkiin mitään yleistä merkitystä ja tietää todella liittävämme siihen yleistä merkitystä meidän on voitava kuvitella välittömästi jotain, mikä ei ole kaikissa suhteissa tarkkarajaista. — 1893.

11. Tähän pätee sama kuin mihin tahansa ärsykkeeseen. Yhtä lailla kuin ihmiset saattavat ruokapöydän nautintojen takia tuntea mieluusti nälkää ja eri keinoin tavoitella sitä, vaikka nälkä aina merkitsee sitä että yksilö haluaa täyttää vatsansa, yhtä lailla tutkimuksen mielihyvän takia ihmiset saattavat varta vasten etsiä epäilyä. Tästä huolimatta epäilyyn sisältyy väistämättä taistelu epäilyn välttämiseksi. — 1893.

12. En tarkoita satunnaisia vaikutuksia, joita pohdiskelu ja toisten yllykkeitten mukaantulo joskus aiheuttaa. — 1910.

13. Epäily ei kuitenkaan tarkoita, että yksilö epäröisi, mitä pitäisi tehdä tässä ja nyt. Siinä epäröidään ennakkoon, mitä pitäisi tehdä myöhemmin, tai ollaan epäröivinään sepitteellisiä tilanteita. Me epäröimme mielikuvituksen aikaansaannoksia, samoin kuin sitä tärkeää seikkaa, että kuvitellun pulman ratkaisu johtaa bona fide tottumukseen, joka vaikuttaa todellisessa hätätilassa. Yhdessä nämä kaksi seikkaa tekevät meistä älyllisiä olentoja.
     Aina kun vastataan kysymykseen, jolla on mitään merkitystä, ratkaistaan kuinka me toimisimme kuvitelluissa oloissa tai kuinka maailman odotettaisiin vaikuttavan aisteihimme. Kuvitellaan siis, kuinka minulle kerrotaan, että jos kaksi suoraa kulkee tasolla ja kolmas suora leikkaa ne ja sisäkulmien summa yhdellä puolella on vähemmän kuin kaksi suoraa kulmaa, niin mikäli nuo suorat on piirretty asianmukaisesti, ne kohtaavat sillä puolella, jolla mainittu summa on pienempi kuin kaksi suoraa kulmaa. Minulle tuo merkitsee, että jos minulla olisi tasoon piirrettynä kaksi suoraa ja haluaisin selvittää, missä ne kohtaavat, voisin vetää kolmannen suoran niiden yli ja määrittää, kummalla puolen sisäkulmat ovat pienempiä kuin kaksi suoraa kulmaa, ja siltä puolelta minun pitäisi suoria jatkaa. Samalla tavoin kaikki epäily merkitsee epäröintiä, joka kohdistuu kuviteltuihin asiaintiloihin. — 1893.

14. Edellyttäen tietysti, ettei se saa meitä muokkaamaan toiveitamme. — 1903.

15. Sillä totuus ei ole enempää eikä vähempää kuin väittämän ominaisuus, mikä tarkoittaa sitä, että usko kyseiseen väittämään yhdessä riittävän kokemuksen ja pohdiskelun kera saa meidät toiminaan niin että kyseisen toiminnan voi odottaa edesauttavan senhetkisten toiveidemme täyttymistä. Jos väitettäisiin, että totuus merkitsee vielä jotain enemmän, niin väitettäisiin, ettei sillä ole merkitystä lainkaan. — 1903.

16. Niin kauan kuin emme voi puuttua harhaanjohtaviin käsityksiimme, ne ovat yhä edelleen käsityksiämme. On terveellistä luoda yleiskatsaus vakaumustemme perusteisiin; tällöin ilmenee, että olemme omaksuneet monia käsityksiä hyvässä uskossa ja elätelleet niitä siitä lähtien kun olimme liian nuoria erottamaan uskottavan uskomattomasta. Tällaiset pohdinnat voisivat johtaa meidät todella epäilemään eräitä asennoitumistapojamme. Mutta silloin kun ajatusmaailmastamme puuttuu todellinen epäily, käy tutkimus silkaksi farssiksi, selittelykomiteaksi jota ilman mainiosti selviämme. Tämä filosofian vaiva oli levinnyt laajalle niihin aikoihin, kun väittelyt vielä olivat yliopistojen tärkein opetusmuoto, toisin sanoen niiden synnystä 1200-luvulta 1700-luvun puoleenväliin ja joissakin katolisissa oppilaitoksissa aina omaan aikaamme asti. Kun väittelyt ovat nyt jääneet pois muodista, ei tämä filosofian vaiva ole enää kovin elinvoimainen. — 1893.

17. On ymmärrettävä, että premissejä voidaan alkaa epäillä vasta myöhemmin; mutta emme voi koskaan löytää väittämiä, joita tuo vaara ei uhkaa. Meidän on rakennettava teoriamme niin että ne suosivat sellaisia havaintoja; ensiksikin siten, että annamme teorioiden nojata niin monenlaisiin pohdintoihin kuin mahdollista, ja toiseksi siten, että jätämme tilaa parannuksille, joita ei voida ennustaa mutta joita melko varmasti tarvitaan. Jotkin järjestelmät ovat avoimempia tällaiselle kritiikille kuin toiset. Kaikki sellaiset järjestelmät, jotka perustuvat lähinnä vain ”vastakkaisen käsityksen järjettömyyteen” [reductio ad absurdum], ovat osoittautuneet erityisen hauraiksi ja lyhytikäisiksi. Sen sijaan ne, jotka nojaavat varmoihin todisteisiin ja jotka eivät esitä opinkappaleidensa olevan ehdottoman tarkkoja, tuntuvat tuhoutuvan vain harvoin. — 1893.

18. Paitsi suosia itsekritiikkiä. Lisää tähän selvitys itsekontrollista sekä moraalin ja rationaalisen itsekontrollin yhtymäkohdista. — 1903. [Puuttuvat. — Suom.]

19. Sana fallacy on tässä suomennettu ’harhapäätelmäksi’. — Suom.

20. Vaikka se on hyvinkin voinut johtaa tuskallisiin kokemuksiin, jotka perusteellisemman harkinnan avulla olisi voitu välttää. — 1903.

21. Kun uskonnot yhdistetään siten kuin Alexander Popen ”Kaikkien rukouksessa” (Universal Prayer), niin kuka yksilö on riittävän omahyväinen asettaakseen sanansa niiden sanaa vastaan? Nämä uskonnot väittävät olevansa jumalaista perua; ja on totta, että ihmiset eivät ole keksineet niitä sen enempää kuin linnut ovat keksineet laulunsa. Vajoaminen takaisin jääräpäisyyden menetelmään on erottanut uskonnot toisistaan ja sokaissut kirkonmiehet kaiken muun kuin vihan arvolta. Jokainen erottava uskontunnustus on alun perin tarkoitettu vahingoittamaan jotakuta. Silti kokonaisuutena ottaen lopputulos on ollut verrattoman menestyksekäs. Jos mielipideorjuus on ihmisille luontaista ja edukasta, niin orjina heidän tulee pysyä.
     Tuommoisen järjestelmän pystytti aina ensimmäiseksi joku yksityinen lainlaatija tahi profeetta; ja kerran vakiinnuttuaan järjestelmä kasvoi itsestään. Mutta tällaisessa kasvutavassa piilee rappion aihe. Yksilöllisyyden mahti kuolee sukupuuttoon; vain organisaatiossa on elämää. Ajan mittaan vanhat kysymykset katoavat vähitellen mielestä: uuden kysymykset käyvät polttaviksi. Meri nousee tai perääntyy; jokin heimo, joka on aina elänyt valloituksista, onnistuu tekemään valloituksen, jolla on maailmanlaajuisia vaikutuksia. Kauppa ohjautuu tavalla tai toisella pois ikiaikaiselta reitiltään. Tuollainen muutos tuo mukanaan uusia kokemuksia ja uusia aatteita. Ihmiset alkavat vastustaa vallanpitäjäin toimia, joihin he aiemmin olisivat suostuneet. Ennenkuulumattomat kysymykset vaativat vastauksia; mutta yksityistä lainlaatijaa ei enää kuunnella. Koskaan ei hallitsijain vaisto ole epäonnistunut näkemään, miten suureksi vaaraksi kansalaisneuvoston koollekutsuminen on vallanpitäjille ollut. Mutta vaikka he koettavat välttää sitä, he loppujen lopuksi aikaansaavat yleisen mielipiteen, mikä edellyttää täysin uutta käsityksenmuodostuskeinoa. Esiintyy levottomuuksia; pienet ihmisryhmät keskustelevat valtion asioista; ja epäluulot leimahtavat ja kiertelevät ympäriinsä kuin ruutijuna; epäillään että ihmisten noudattamat säädökset ovat syntyneet mielijohteen, jonkun puuhamiehen itsepäisyyden, kunnianhimoisen miehen juonien tai muiden syiden takia, joiden takaa ounastellaan vasituista suunnittelua. Ihmiset alkavat nyt vaatia, että koska valta, joka ylläpitää käsityksiä, on menettänyt oikullisuutensa ja muuttunut julkiseksi ja järjestelmälliseksi, on käsitykset, joihin ihmisten kuuluu uskoa, määriteltävä julkisesti ja järjestelmällisesti. — 1893.

22. Tarkastellaanpa, millä tavoin eräät suuret filosofit ovat muodostaneet näkemyksensä ja miten he ovat menestyneet. René Descartes panee ihmisen epäilemään kaikkea ja huomauttaa, että yhtä asiaa hän ei kykene epäilemään, nimittäin sitä että hän epäilee; ja kun hän mietiskelee omaa epäilyään, hän ei enää voi epäillä omaa olemassaoloaan. Koska Descartes epäilee koko ajan, onko olemassa sellaisia asioita kuin muoto ja liike, hän katsoo joutuvansa vakuuttumaan siitä, että hänen luontoonsa eivät muoto ja liike kuulu, ei mikään muu kuin tietoisuus. Näin hän pitää itsestään selvänä sitä, ettei hänen luonnossaan mikään lymyä pinnan alla. Seuraavaksi Descartes pyytää epäilijää huomaamaan, että hänellä on olennon idea, kaikkein viisaimman, mahtavimman ja täydellisimmän olennon idea. Olennolla ei olisi näitä ominaisuuksia, ellei hän olisi välttämättä ja ikuisesti. Välttämättömällä olemassaololla hän tarkoittaa, että olento on olemassa, koska idea on olemassa. Niinpä on lakattava vähänkään epäilemästä tämän olennon olemassaoloa. Tämä merkitsee yksinkertaisesti sitä, että käsitykset on muodostettava sen perusteella, mitä ihmiset mielestään löytävät. Descartes päättelee näin: järkeni kirjakääröihin on merkitty, että on olemassa jokin X, ja tähän pätee, että heti kun se on kirjoitettu, se on olemassa. Hän yksinkertaisesti pyrkii sellaiseen totuuteen, jossa asioista tulee totta, kun ne sanotaan. Hän tarjoaa kaksi lisätodistetta Jumalan olemassaolosta. Descartesille Jumala on helpommin tajuttavissa kuin mikään muu; sillä mitä me ajattelemme Hänen olevan, Hän on. Descartes ei onnistu huomaamaan, että tämä on nimenomaan mielikuvituksen määritelmä. Ennen kaikkea Jumala ei voi petkuttaa; tästä seuraa, että mitä me kuvittelemmekin selvästi ja tarkasti olevan totta mistä tahansa aiheesta, sen täytyy olla totta. Niinpä jos ihmiset pohtivat huolellisesti jotakin aihetta ja selvästi ja yksiselitteisesti muodostavat käsityksensä, kysymykseen löytyy toivottu vastaus. Voin huomauttaa, että maailma on harkinnut tuota teoriaa varsin huolellisesti ja on erittäin yksiselitteisesti päätynyt siihen lopputulokseen, että teoria on silkkaa hölynpölyä; niinpä tämä arvio osuu kiistatta oikeaan.
     Monet kriitikot ovat huomauttaneet, että esitän virheellisen kuvauksen a priori -filosofeista, kun kuvaan heidät omaksumaan minkä tahansa käsityksen, jonka omaksuminen tuntuu luontevalta. Mutta kukaan ei voi sanoa, ettei edellä esitetty määrittelisi tarkoin Descartesin asennetta, ja mihin hän nojaa, jos ei luontaisiin ajattelutapoihin? Ehkä minulle kuitenkin selitetään, että Kantista lähtien tuo vaiva on parannettu. Immanuel Kantin suuri saavutus on se, kun hän kriittisesti tutkii, miten luonnostamme asennoidumme tiettyihin käsityksiin. Käsitys, että jokin on yleismaailmallisesti totta, menee selvästi pitemmälle kuin kokemus voi taata. Käsitys, että jokin on välttämättä totta (toisin sanoen ei totta vain olemassaolevien asiaintilojen vallitessa vaan totta kaikkien asiaintilojen vallitessa), menee yhtä lailla pitemmälle kuin kokemus takaa. G. W. Leibniz oli esittänyt nuo huomautukset ja David Hume oli ne tunnustanut; ja Kant toistaa ne. Vaikka nuo käsitykset ovat nominalistista tekoa, niitä tuskin voi kiistää. Saanen lisätä, että kun mitä tahansa pidetään täsmällisesti totena, mennään pidemmälle kuin kokemus mitenkään voi sallia. Hyväksyttyään ideoiden synnylle tällaiset perusteet Kant siirtyy järkeen seuraavasti: Geometrian väittämiä pidetään yleismaailmallisesti tosina. Niinpä ne eivät ole kokemuksen tarjoamia. Tästä seuraa, että ihminen luonnostaan näkee kaiken välttämättä avaruudellisesti. Ergo, kolmion kulmien summa on kaksi kertaa suora kulma, ja tämä pätee kaikkiin näkemiimme kohteisiin. Juuri näin eikä yhtään enemmän on Kantin ajatuksenjuoksu. Mutta järjen sisäinen rappio on edennyt seminaareissa niin pitkälle, että moista sanahelinää pidetään ihailtavana argumentointina. Voisin käydä Puhtaan järjen kritiikin kappale kappaleelta läpi ja osoittaa että ajattelu on siellä läpikotaisin juuri tällaista. Kaikkialla Kant osoittaa, että tavalliset kohteet, kuten puut ja kultakimpaleet, sisältävät osatekijöitä, jotka eivät sisälly ensimmäiseen aistimielteeseen. Mutta me emme voi suostua luopumaan puiden ja kultakimpaleiden todellisuudesta. Niissä on sisäistä painokkuutta, ja sen ansiosta voimme nielaista koko ison pillerin, joka johtaa uskomaan niihin läpikotaisin. Tässä vain niellään kakistelematta käsitys heti kun se osoittautuu miellyttävän monia ihmisiä suuresti. Kun Kant pääsee Jumalan, vapauden ja kuolemattomuuden ideoihin, hän epäröi, koska ihmiset, jotka ajattelevat vain leipää ja voita, mielihyvää ja valtaa, suhtautuvat niihin välinpitämättömästi. Hän tutkii näitä ideoita toisesta näkökulmasta ja lopulta hyväksyy ne perustein, jotka tuntuvat seminaarilaisista enemmän tai vähemmän epäilyttäviltä mutta jotka ovat laboratoriolaisten näkökulmasta äärettömän paljon vahvempia kuin ne syyt, joiden perusteella hän hyväksyi avaruuden, ajan ja kausaalisuuden. Nuo jälkimmäiset perusteet eivät tarkoita muuta kuin sitä, että sen, mikä yleisesti ja päättäväisesti tahdotaan uskoa, täytyy olla totta. Jos Kant olisi vain sanonut, että omaksun toistaiseksi käsityksen, jonka mukaan kolmion kolme kulmaa ovat yhtä kuin kaksi suoraa kulmaa, koska kukaan muu kuin veli Lambert ja joku italialainen eivät ole sitä koskaan kyseenalaistaneet, olisi hänen asenteensa ollut kerrassaan asianmukainen. Mutta hän ja hänen koulukuntansa nykyiset edustajat päinvastoin selvästi väittävät, että väite on todistettu ja lambertilaiset kumottu vain koska kukaan ei halua olla samaa mieltä näiden kanssa.
     Mitä tulee Hegeliin, joka johti Saksaa sukupolven ajan, hän ymmärtää selvästi, mistä on kysymys. Hän vain laskee venheensä ajatuksen virtaan ja antaa kuljettaa itseään minne virta viekin. Itse hän nimittää menetelmäänsä dialektiseksi, mikä tarkoittaa, että kun keskustellaan rehellisesti ongelmista, joihin jokainen näkemys tietenkin antaa aihetta, se johtaa parannukseen toisensa jälkeen, kunnes on saavutettu näkemys, jota voidaan puolustaa. Tässä tunnustetaan selkeää uskoa taipuvaisuuden menetelmään.
     Toiset filosofit vetoavat ”vastakohdan kestämättömyyteen”, ennakko-olettamuksiin (heillä Voraussetzungen eli asianmukaisesti käännettynä postulaatit, selviöt) ja muihin keinoihin; mutta nämä kaikki ovat vain monenkirjavia järjestelmiä, joilla pengotaan kallon ullakolta kestävä käsitys maailmankaikkeudesta.
     Kun lakkaamme tutkimasta teoksia, jotka vaalivat arvovallan menetelmää, ja siirrymme tutkimaan filosofeja, huomaamme joutuneemme älyllisesti paljon korkeampaan ilmapiiriin, samalla kuulaampaan, vapaampaan, valoisampaan ja paljon virkistävämpään moraaliseen ilmapiiriin. Tämä kaikki ei kuitenkaan kosketa ainutta tärkeää kysymystä: voivatko ihmiset muodostaa menetelmän avulla käsityksiä? Noiden kirjoittajien suunnitelmat ovat hyvin houkuttelevia. Voisi vannoa, että niiden on määrä onnistua. Mutta tarkkaan ottaen ne eivät todellakaan ole omaan aikaamme mennessä onnistuneet; eivätkä tulevaisuudennäkymät toivoa herätä. Ongelma on siinä, että näkemykset, jotka tällä hetkellä tuntuvat täysin vakailta, joutuvat huomenna pois muodista. Näkemykset vaihtelevat todellakin vilkkaammin kuin kiireisestä lukijasta tuntuu; sillä seuraajat käyttävät uudelleen lauseita, jotka oli tarkoitettu pukemaan jo hävinneitä näkemyksiä.
     Me puhumme yhä ”syystä ja seurauksesta”, vaikka mekaniikan maailmassa käsitys, jota tuon lausuman piti ilmaista, on hylätty aikoja sitten. Tiedämme nykyään, että kappaleen kiihtyvyys tiettynä hetkenä riippuu kappaleen sijainnista suhteessa muihin kappaleisiin samalla hetkellä; kun taas entinen käsitys oli, että menneisyys vaikuttaa tulevaisuuteen mutta tulevaisuus ei vaikuta menneeseen. Niinpä ”kysynnän ja tarjonnan laki” merkitsee eri ekonomisteille hyvin erilaisia asioita. — 1893.

23. Kannattamisen ainoa todellinen peruste on käsitys, että mielihyvä on ainut perimmäinen hyvä. Mutta tämä näkemys, tai edes näkemys että mielihyvä sinänsä on lainkaan hyvää, on puolustettavissa vain niin kauan kuin sen kannattajalla ei ole selkeää käsitystä siitä, mitä hän tarkoittaa ”hyvällä”. — 1903.

24. Mutta joka toisaalta pyrkii vaikuttamaan ajatteluun; tai toisin sanoen jokin todellinen. — 1903.

25. Tai hän tekisi, jos tutkimusta sinnikkäästi jatkettaisiin. — 1903.

26. Ihmisten valta ei ulotu tapahtumiin, jotka aikaansaavat käsitysten muutoksia. Koko ihmiskunta oli täysin vakuuttunut siitä, että painavien kappaleiden täytyy pudota nopeammin kuin kevyiden, joten kaikki vastakkaiset näkemykset leimattiin järjettömiksi, omituisiksi ja todennäköisesti vilpillisiksi. Tosin heti kun joidenkuiden noista omituisista ja järjettömistä ihmisistä onnistui suostutella muutama terveen järjen edustaja seuraamaan kokeitaan — ei mikään helppo tehtävä —, kävi ilmeiseksi, ettei luonto tottele ihmisten näkemyksiä, vaikka ne olisivat miten yksituumaisia. Niinpä ei muu auttanut kuin se, että ihmisten näkemysten täytyi siirtyä luonnon linjoille. Siinä opittiin hiukan nöyryyttä. Muutamat ihmiset, ne jotka ahersivat laboratorioissa, alkoivat nähdä, että heidän oli joka suhteessa hylättävä ylpeys, jota lopullisen käsityksen varmuus herätti, ja kaikin keinoin ponnisteltava niin heltymättä kuin mahdollista, jotta voitaisiin tavoittaa kokemuksen kaikenkattava kymi, jonka on viime kädessä ohjattava heitä, ja kuunneltava, mitä luonto näyttää kertovan. Tämän kokemusmenetelmän luonnontieteelliset sovellukset viimeisten kolmensadan vuoden ajalta — huolimatta ihmiskunnan enemmistön purevasta paheksunnasta — rohkaisevat uskomaan, että olemme pääsemässä lähemmä ja lähemmä käsitystä, joka ei uhkaa romahtaa — vaikka emme voi odottaa, että koskaan lopullisesti saavuttaisimme tuon ihanteellisen päämäärän. — 1893.

27. Huomautus marginaalissa: Poista loppu. — 1893, 1903.