Arvostelu julkaistiin alun perin Kulttuurivihkojen
numerossa 5/2001 (29. vsk.), s. 29.
Englanninkielinen laitos julkaistiin Lewis
Carroll Review’ssa tammikuussa 2001.
Julkaistu myös kirjassa Valitetut teokset, s. 395–398.

Vanha satu uudessa kuosissa

Lewis Carroll: Liisa Ihmemaassa.
Suomentanut Tuomas Nevanlinna.
Kuvittanut Helen Oxenbury.
Otava, Helsinki 2000. 208 s.
ISBN 951-1-16896-7

Kansikuva Elinvoimaisen klassikon tuntee siitä, että se innostaa yhä uusiin tulkintoihin. Charles L. Dodgsonin alias Lewis Carrollin saturomaanista Alice’s Adventures in Wonderland (1865) on ilmestynyt tuore suomalainen laitos, jossa on käytetty hyväksi kaksi mahdollisuutta: uusi suomennos ja uusi kuvitus.
Molemmilla tulkinta-aloilla on Suomessakin jo lähes satavuotinen perinne: Liisan seikkailuista ihmemaassa on ilmestynyt useita suomennoksia (Anni Swan, Kirsi Kunnas & Eeva-Liisa Manner, Alice Martin) ja useita kuvituksia (John Tenniel, Tove Jansson, Anthony Browne). Kuten on helppo ymmärtää, runsas tulkintaperinne voi olla sekä haaste että rasite: jokaisen uuden tulokkaan on ylitettävä kaikki edeltäjänsä, jotta hän puolustaisi paikkaansa. Uudessa laitoksessa tämä on onnistunut paremmin kuvituksen kuin suomennoksen osalta.

Liisan seikkailujen alkuperäinen kuvitus oli englantilaisen John Tennielin työtä, ja kirjailija valvoi jälkeä intohimoisen tarkasti. Liisan seikkailut ovat kuitenkin innoittaneet — varsinkin englanninkielisissä maissa — lukuisia taiteilijoita, ja toisinaan käännöksiinkin tilataan uusi kuvitus. Tennielin klassiset piirrokset ovat silti pitäneet pintansa, ja ne on painettu kaikkien aikaisempien suomennosten ensi laitokseen (lukuun ottamatta onnetonta Kynäbaari-tekelettä).

Englantilaisen Helen Oxenburyn kuvitustyyli on kaukana Tennielin surrealistisista mustavalkoisista piirroksista. Muutamat Oxenburynkin kuvista ovat mustavalkoisia, mutta enin osa on koko sivun ja jopa koko aukeaman kokoisia valoisia vesiväritöitä. Päähenkilö ei ole viktoriaanisen ajan kasvatti vaan nykyaikainen herttainen pikkutyttö, joka on kuvattu hyvin elävästi ja luontevasti. Muutkin ihmemaan hahmot ovat saaneet uuden mutta tutunomaisen kuosin, ja Oxenbury on inhimillistänyt eläimet hyvin taitavasti. Kuvitus muodostaa eheän kokonaisuuden, joka tukee ja havainnollistaa tarinan kulkua.

Kuvituksesta ja ulkoasusta samoin kuin suomennoksesta voi päätellä, että kirja on tarkoitettu nuorempien lukijoiden käsiin kuin Alice Martinin suomennos (WSOY 1995). Kirja on suurikokoinen, sivut ovat paksua paperia, ja opus on korkealuokkaista italialaista painatustyötä. Teos sopii hyvin katselukirjaksikin, sillä kuvat eivät ole millään muotoa pelottavia vaan paremminkin isoäitimäisiä sanan myönteisessä merkityksessä.

Uusi suomennos pyrkii olemaan lapsitajuinen. Sen sijaan Alice Martinin suomennos oli hyvin tarkka ja uskollinen, ja se olikin kääntäjän suomennos, joka sopii hiukan varttuneemmille lukijoille ja asettuu suoraan kirjalliseen kaanoniin. Martinin kekseliästä suomennosta on vaikea ylittää, eikä Tuomas Nevanlinnan osa ole ollut kadehdittava. Nevanlinna on joka tapauksessa tavoitellut nykylapsille suunnattua ilmaisua selvemmin kuin Martin mutta ei ole muuttanut sisältöä yhtä paljon kuin Kunnas & Manner. Valitettavasti kokonaisuutta luonnehtii hienoinen huolimattomuuden tuntu.

Nevanlinnan parhaat oivallukset liittyvät yksityiskohtiin. Hän on keksinyt hauskoja suomennoksia muutamille nimille ja käsitteille: Hatter on Hattu Hassinen, March Hare on Maaniskuun rusakko, Caucus-race on junttajuoksu, Mock Turtle on Vilpikonna, Cheshire Cat on Hangon kissa jne. Nevanlinna on muutoinkin tuonut tarinaa suomalaiseen ympäristöön esimerkiksi käyttämällä runoparodioiden lähtökohtana suomalaisia runoja: Vaarilla on saari, Hummani hei. Parodioiden suhde niihin jää silti etäisemmäksi kuin esimerkiksi Martinilla.

Carrollin jalo ylätyyli ei ole kääntynyt niin sujuvaksi suomeksi kuin olisi voinut toivoa, vaan suomennoksessa on tiettyä tavanomaisuuden makua ja paikoin puhekielisyyttä, joka särähtää korvaan. Jotkin runosuomennokset, erityisesti avausruno, olisivat kaivanneet vielä viimeistelyä ja loppusointujen virittelyä. Klassikolta odottaisi iskevää kielenkäyttöä. Muutamien sanaleikkien käännösongelmat on ratkaistu osuvammin edeltävissä suomennoksissa.

Carroll: ”Do cats eat bats? Do bats eat cats?”
Kunnas & Manner: ”Syökö kissa yökön? Syökö yökkö kissan?”
Nevanlinna: ”Syövätkö kissat noita lepakoita? Syövätkö lepakot kissoja?”

Carroll: ”I had not! – A knot!”
Martin: ”Takuulla! – Takulla?”
Nevanlinna: ”Enkä! – Kenkä?”

Carroll: ”Curiouser and curiouser!”
Martin: ”Sekavempaa ja sekavempaa!”
Nevanlinna: ”Yhä kummallisellisempaa ja kummallisellisempaa!”

On suomennoksessa hyvätkin hetkensä. Näin lennokkaasti sujuu Hummerikatrilli:

Silakka mielii lentää mereen
hummerinsa parina,
vaan etanalle liikaa nyt
on moinen tarina:
”Kun viimeksi uin mereltä,
kotimatka vuoden vei.”
Ei tanssi tänään etana,
ei tanssi etana ei.

Kun Liisa tuskailee identiteettiongelmansa kanssa, muurahaisesta kertova loru kääntyy krokotiiliin, eikä kekseliäämpää suomennosta voi kuvitella:

Kuinka voikaan krokotiilin
pyrstökin niin loistaa!
Varmaan vesi armaan Niilin
harmaan siitä poistaa.

On liskon yhä kohteliaan
kitaovi auki:
”Olkaa hyvä, sisään vaan,
arvon herra hauki!”

Toisaalta Nevanlinna on suomentanut runon ”Vaari olet vanha jäärä” (You are old, Father William) niin vapaasti, että toiseksi viimeinen säkeistö ei enää vastaa kuvaa, jossa vaari saa ”paremmin kuin kukaan ankeriaan nenälläsi seisomaan” (Kunnas & Manner), ja jotkin loppusoinnut vaikuttavat hiukan väkinäisiltä (riivaa–diivaa, heppuun–peppuun).

Liisa Ihmemaassa on monitasoinen tarina, jossa on sisältöä sekä lapsille että aikuisille. Vilkkaat ja mielikuvitukselliset käänteet on esitetty houkuttelevalla, runollisella kielellä. Liisa muuttaa kertomuksessa hahmoaan Proteuksen lailla, ja siksi tuntuu osuvalta, että hänen tarinansakin esiintyy monissa muodoissa. Erään amerikkalaisen filosofin mukaan elämä piilee juuri vaihtelevuudessa, ja jos häntä on uskominen, täytyy Lewis Carrollin Liisaa pitää erinomaisen sitkeähenkisenä kulttuurikulkijana.