Arvostelu julkaistiin alun perin Parnasson
numerossa 3/1995 (45. vsk.), s. 354–355.
Arvostelu julkaistiin myös kokoelmassa
Valitetut teokset (s. 323–327) vuonna 2014.

Alicen uusista säkeistä

Lewis Carroll: Alicen seikkailut ihmemaassa.
Suomentanut Alice Martin.
Kuvittanut John Tenniel.
WSOY, Helsinki 1995. 133 s.
ISBN 951-0-20204-5

Kansikuva käännöksestä. — Suomi on näköjään siirtynyt tukevasti euroaikaan, sillä Alice Martinin uuden Lewis Carroll -suomennoksen päähenkilö ei ole enää Liisa vaan Alice. Lewis Carrollin klassikko Alice’s Adventures in Wonderland (1865) on nyt suomennettu kolmannen kerran, ja Carroll itse olisi varmasti riemuissaan, sillä hänen runoteoksessaan The Hunting of the Snark asioista tulee totta, kun ne lausutaan kolmesti. Alice Martinin käännös liittyy juohevasti teoksen käännösperinteeseen (Anni Swan 1906, Kirsi Kunnas & Eeva-Liisa Manner 1972). Martin on kyennyt puhaltamaan käännökseen uutta henkeä ja luomaan omintakeisia ratkaisuja. Lewis Carroll puhuu kauniimpaa ja soljuvampaa suomea kuin ehkä koskaan. Välillä Martin panee kokonaan ranttaliksi vähän niin kuin Aarne Kinnunen kirjassaan Huumorin ja koomisen keskeneräinen kysymys (”Emmää millään viittis! En millään!”).

Alicen seikkailujen vaikeimmat käännösongelmat liittyvät (1) sanaleikkien suomentamiseen, (2) runoparodiain suomentamiseen ja (3) oxfordilaisen sisäpiirihuumorin välittämiseen. Ensimmäisen kohdan ongelmat Martin on ratkaissut mallikkaasti. Hän on löytänyt kaikille keskeisille sutkauksille luontevat suomalaiset vastineet, jotka on yhtä lailla hauskat ja liittyvät saumattomasti kontekstiin. Luvusta 10 löytyy oma suosikkini: ”Kukaan järkevä kala ei mene minnekään ilman seitä. – – Milloin tahansa voi nimittäin tulla vastaan merilehmä, joka sanoo: ’Seis, tai ammun!’” Tämä on kuin nykyajan koululaishuumoria à la Kilon poliisi...

Runoparodioita kääntäessään Martin on lähempänä Swania kuin Kunnasta & Manneria. Kun Carrollin parodiat pohjaavat tunnettuihin (ja sentimentaalisiin) englantilaisrunoihin, Swan ja Martin ovat ottaneet tunnettuja suomalaisia runoja ja väännelleet niitä; Kunnas & Manner taas ovat kääntäneet parodiat sellaisinaan ja alaviitteiksi alkuperäiset englantilaiset runot. Martinilla tätä luokkaa edustaa ainoastaan ”Olet vanha, Vilho-pappa”, eikä pohjatekstiä esitetä. Muutoin hän on rusikoinut runoja, jotka ovat tuttuja aivan nuorimmillekin lukijoille (esim. ”Kuulin kerran laulun ruman”): niitä olen itsekin laulanut kansa- ja peruskoulussa. Martin vääntelee näitä tuntehikkaita ja opettavaisia lauluja aivan Carrollin hengessä. Oikeastaan vasta Martin sai minut huomaamaan näiden laulujen naiivin utilitarismin ja isänmaallisuuden. Voi siis sanoa, että jos Kunnaksen & Mannerin käännös on oppinut ja hauska, niin Martinin käännös on lapsiystävällinen ja riemukas, jopa anarkistinen.

Erityisen ilahduttavaa on huomata, että Martin on vihdoin kääntänyt moitteettomasti pari kohtaa, joihin hänen edeltäjänsä kompastuivat. Tarinan alussa Alice ihmettelee, mitä iloa on ”kirjoista, joissa ei ole kuvia eikä keskustelua”. Swan puhuu ”saduista ja tarinoista” ja Kunnas & Manner ”saduista ja kuvista”. Tuommoisiin muutoksiin ei ollut mitään syytä, koska Carroll nimenomaan halusi luoda kirjan, jossa on kuvia ja vuoropuhelua. Uuteen suomennokseen onkin painettu John Tennielin kuvitus, joka kirjaan tavallisesti yhdistetään. Joitakin piirroksia on tosin suurennettu, ja niiden laatu on valitettavasti hieman heikentynyt.

Toisen luvun alussa Alice taas on niin hämmentynyt että hän ei enää osaa puhua kunnolla vaan kompuroi komparoinnissa: ”Curiouser and curiouser!” Nyt se on ensimmäisen kerran suomennettu niin kuin pitää: ”Sekavempaa ja sekavempaa!” (K & M: ”Omituista! Omituisimmin omituisempaa!”) Tosin Martin ei tässä mielestäni tavoita Carrollin parodista sävyä: hänen Alicensa ei ”hetkeen edes muistanut kuinka puhutaan oikein”. Carrollin ”how to speak good English” olisi ehkä ollut parempi suomentaa vaikkapa ”moitteettomaksi yleiskieleksi”. Tässä on kyse metakielisestä ilmiöstä: Alice tietää seikkailevansa romaanissa ja tietää, miten romaanissa tulee puhua.

kirjailijasta. — Erik Ahlman -vainaa kirjoitti: ”– – suuret humoristit ovat psykopaattisia, todella hulluuden rajoilla olevia henkilöitä, joilla tavataan erilaisia omituisia mielikuvayhtymiä.” Tuskin voi ajatella kuvausta, joka huonommin sopisi Lewis Carrolliin, yhteen maailmankirjallisuuden suurimmista humoristeista. Carrollin oikea nimi oli Charles L. Dodgson (1832–98). Yksityishenkilönä hän oli vaatimaton kristitty ja karttoi julkisuutta. Päivätyönsä hän teki Oxfordin yliopistossa, jossa hän opetti matematiikkaa ja logiikkaa. Lastenkirjojen lisäksi tämä uuttera kynäniekka laati oppikirjoja, esseitä, pamfletteja ja noin satatuhatta kirjettä sekä valokuvasi suurmiehiä ja pikkutyttöjä. Alicen seikkailut ihmemaassa on hänen tunnetuin teoksensa, ja hänet muistetaan myös sen jatko-osasta (suom. 1974 Liisan seikkailut peilimaailmassa) sekä runoteoksesta The Hunting of the Snark. Nämä teokset ovat kuuluisia absurdista huumoristaan, jota voinee pitää jonkinlaisena vastareaktiona viktoriaaniselle puritanismille (tosin Carroll itse olisi todennäköisesti kavahtanut tällaista tulkintaa). Teokset ennakoivat tärkeällä tavalla omaa vuosisataamme, surrealismia ja psykoanalyysia.

kirjasta. — Alicen seikkailuissa huomio kiinnittyy älyn mitätöntämiseen. Toimintaa ei hallitse niinkään todellisuus- vaan mielihyväperiaate ja lapsenomainen unen logiikka. Pitäisikö uskoa, että ihmemaa on itse asiassa Oxfordin yliopisto ja Alice nuori Dodgson? Olisiko Alicen seikkailut jonkinlainen kirjallinen drag show? Tuskin — tarinalle tehtäisiin väkivaltaa, jos se koetettaisiin pakottaa yhteen kehykseen. Niin kuin suurissa mestariteoksissa, tässäkin on monta tasoa. Yksi niistä on jännitystarina: pääseekö Alice puutarhaan? Toinen koskettelee filosofisia ongelmia: voiko irvistys olla ilman kissaa (nominalismi vs. realismi)? Sitten on ”mustan pedagogiikan” taso (Alice Miller):

”Montako tuntia teillä oli päivässä?” Alice kysyi kiireesti vaihtaakseen puheenaihetta.
     ”Kymmenen tuntia ensimmäisenä, seuraavana yhdeksän, ja niin alaspäin”, sanoi valekilpikonna.
     ”Merkillinen lukujärjestys!” Alice huudahti.
     ”Ei vaan laskujärjestys, koska tuntien määrä laskee päivästä toiseen”, sanoi aarnikotka.
     Tämä oli Alicelle uutta, ja hän mietti sitä hetken ennen kuin jatkoi: ”Silloin yhdestoista päivä oli kai lupaa?”
     ”Totta kai”, sanoi valekilpikonna.
     ”Ja mitä tapahtui kahdentenatoista?” Alice jatkoi uteliaana.
     ”Nyt riittää lukuaineista”, aarnikotka keskeytti erittäin päättäväisesti. ”Oli meillä urheiluakin, kerro jotain siitä.” (Luku 9.)

Tässä auktoriteetti luo ensin järjestelmän, johon sisältyy epäjohdonmukaisuuden siemen. Kun lapsi ihmettelee sitä, puhe ohjataan muualle. Tärkeää ei ole johdonmukaisuus vaan auktoriteetin kasvojen säilyttäminen. Tällaisia kohtia kirjasta löytyy muitakin: Alice koettaa päästä auktoriteettien logiikan ulkopuolelle, mutta sitä ei suvaita. Puhe ohjataan muualle, eikä kiltti lapsi rupea inttämään. Luomalla kirjaansa tällaisia tilanteita Carroll auttoi lapsia käsittelemään niitä. — Edelleen kirjasta löytyy transtekstuaalinen taso (mm. runoparodiat), joka nivoo kirjan osaksi Englannin kulttuuria, sekä henkilökohtainen taso, joka paljastuu vain ”sisäpiirin jäsenille” ja Martin Gardnerille: hattumaakarilla, murmelilla ym. kirjan olennoilla oli esikuvansa todellisuudessa. Nämä viimeiset tasot ovat sellaisia, joita luova kääntäjä voi koettaa siirtää lukevan yleisön kulttuuriin, ja Alice Martinilta löytyy oivallusta. (Herttakuningatar: ”Sinä, taikka sun pääsi!” Panu puhuttelee W. Kania ”herra patruunaksi”.)

Pintatasoltaan Alicen seikkailut on uni: se alkaa valvetilasta ja loppuu heräämiseen, ja kertoja nimeää sen uneksi. Tarina ei kuitenkaan muistuta aitoa unta, koska todellisuudessa unet ovat kaoottisia ja katkelmallisia ja niistä tehdään koherentteja vasta kerrottaessa. Sigmund Freudin mukaan psykoterapeutin pitäisi kiinnittää huomiota siihen, miten potilas tätä johdonmukaisuutta tavoittelee. Liisan seikkailut peilimaailmassa on tässä suhteessa paljon uskalletumpi, sillä sen epäjatkuvuudet ovat paljon rajumpia. Niiden selityksenä on kuitenkin pohjarakenne: šakkipeli. Vasta runsaan sadan viime vuoden aikana julkaistu kirjallisuutta, joka on aidosti unenomaista, katkelmallista ja epäkoherenttia. Ongelmallista on se, että täydellistä epäkoherenttiutta on itse asiassa vaikea saavuttaa, koska viime kädessä lukija kuitenkin tuo tekstiin yhtenäisyyttä ja sitä vastaan on hankalaa taistella. Todennäköisesti täysin epäkoherentit romaanit olisivat sitä paitsi äärimmäisen tylsiä ja toistensa kaltaisia niin kuin sarjalliset sävellykset. Niissä taideteoksesta on, Kantia mukaillakseni, tullut välikappale tietyn periaatteen härkäpäiselle toteuttamiselle. Koska Lewis Carroll oli tosi runoilija, hän ei semmoiseen ryhtynyt.