Kirjoitus julkaistiin alun perin Niin & näin
-lehden numerossa 3/2002 (9. vsk.), s. 4–6.
Siteerattava tämän WWW-version mukaan.

Asianmukaiselta kirja-arvostelulta on yleensä edellytetty ainakin kahta seikkaa: että arvostelijan voi tietää suhtautuvan teokseen puolueettomasti ja että hän hallitsee aihepiirin. Nähdäkseni kumpikaan näistä ehdoista ei täysin toteudu lisensiaatti Tommi Vehkavaaran kirjoittamassa arvostelussa ”Mielen merkillisisyydestä” (Niin & näin 1/2002), joka käsitteli suomentamaani Charles Peirce -antologiaa Johdatus tieteen logiikkaan ja muita kirjoituksia.¹
     Lis. Vehkavaara ei löydä teoksesta paljonkaan hyvää sanottavaa. Kirjan nimi on ”epäkaupallinen ja vieraannuttava”, kirjoitusten valinta on ”hieman hämmentävää”, suomentajan ”käännöösperiaatteet” vaikeuttavat ymmärtämistä, suomentajalta puuttuu filosofista yleissivistystä eikä hän ole tehtäviensä tasalla, asiat kääntyvät päälaelleen jne. Vaikka olen valmis ottamaan vastaan jotkin moitteet, nojaa osa lis. Vehkavaaran arvostelusta kiistanalaisiin perusteisiin.
     Ankarimmin on vastustettava sitä, että käännöskäsikirjoituksen tärkein esilukija on päättänyt ryhtyä myös kirjan arvostelijaksi. Jos hän olisi halunnut jatkaa keskustelua käännösperiaatteista, käytössä olisi ollut muita kanavia. Useista seikoista hän olisi voinut huomauttaa minulle jo valmisteluvaiheessa. Nyt vaikuttaa siltä kuin esilukija purkaisi kaunaansa siitä, ettei kaikkia hänen monista ehdotuksistaan hyväksytty lopulliseen käännökseen. Hämmentävää vaikutelmaa vahvistaa se, miten lis. Vehkavaara kehuu ”varsin onnistuneiksi” sellaisia uudennoksia — tulkinnos, itseisaines —, jotka itse asiassa olivat kokonaan ja osaksi hänen ehdottamiaan, mainitsematta että hän niitä ehdotti.
     Lis. Vehkavaara ilmoittaa vasta nyt olevansa tyytymätön valikoiman kokoonpanoon. Valikoiman esikuvina olivat kuitenkin Essential Peirce 1 (EP 1) sekä ruotsinkielinen antologia,² joita voitaisiin moittia samoin perustein kuin suomennosvalikoimaa. Suomenkieliseen kokoelmaan valittiin nimenomaan nuoren ja keski-ikäisen Peircen kirjoituksia, ja se suunniteltiin osaksi laajempaa, kaksi- tai kolmiosaista kokonaisuutta, jonka myöhemmät niteet sisältäisivät mm. olennaiset osat EP 2:sta.³ — ”Uudesta luokkakäsitteiden listasta” on tavallaan valikoiman liitteenä: tähän kirjoitukseen viitataan niin usein muista artikkeleista, että kirjoituksen poisjättäminen ei tuntunut tarkoituksenmukaiselta. ”Merkeistä ja luokkakäsitteistä” puolestaan tarjoaa näytteen semeiotiikasta ikään kuin johdatuksena myöhempiin osiin.
     Lis. Vehkavaara esittelee suuren joukon yksityiskohtia, joita hän pitää käännösvirheinä. Muutamin kohdin hän on oikeassa (s. 15, 36, 131, 134), ja olen lisännyt virheet teoksen errata-luetteloon.⁴ Kuten Peirce opettaa, erehtyminen on inhimillistä ja virheitä korjataan sitä mukaa kuin ne ilmenevät. Kirjan virheet kuuluvat kuitenkin yksinomaan minun vastuulleni, ja lis. Vehkavaara menettelee ulkokultaisesti hamutessaan vastuuta itselleen.
     Muutamin kohdin lis. Vehkavaara väittää moitteetonta käännöstä virheelliseksi. Hänen mukaansa esimerkiksi empiirinen on ”oikeammin ’kokemusperäinen’ tms.” kuin ”kokeellinen”, mutta hän jättää huomiotta, että alkutekstissä lukee ”Empirical Psychology”⁵ ja kyseisen tieteenalan vakiintunut suomenkielinen nimitys on kokeellinen psykologia. Toisin paikoin hän taasen väittää virheiksi ratkaisuja, joista esilukijat olivat keskenään eri mieltä (esimerkiksi tapaukset belief, mind, conception) ja minun oli itse valittava lopullinen ilmaisu; mitään ehdotonta totuutta tai edes yhteisymmärrystä ei löytynyt. Lis. Vehkavaara koettaa vähätellä muiden esilukijoiden suosituksia esittämällä, että muut esilukijat kuin lis. Vehkavaara eivät tuntisi ”riittävästi Peircen filosofiaa” eivätkä he ”operoisi” riittävän huolellisesti. Vaikka en tahdo kiistää lis. Vehkavaaran Peircen-tuntemusta, vaikuttaa hänen strategiansa minusta kyseenalaiselta: esilukijain joukossa oli maan merkittävimpiä Peircen-tuntijoita, ja he lukivat käsikirjoitusta hyvin tarkkaan.
     Jotta lis. Vehkavaaran käännöskritiikki asettuisi oikeaan valaistukseen, kannattaa tarkastella, millaista käännösestetiikkaa hän edustaa. Vaikka en siis halua kieltää hänen Peircen-tuntemustaan, haluan osoittaa, että hän on lähestynyt suomentamista epärealististen odotusten vallassa. Nämä ilmenevät selvimmin tarkasteltaessa, kuinka hän itse on Peirceä suomentanut. — Ensin alkukielinen katkelma:

”The case of philosophy is very peculiar in that it has positive need of popular words in popular senses — not as its own language (as it has too usually used those words), but as objects of its study. It thus has a peculiar need of a language distinct and detached from common speech – –. It is good economy of philosophy to provide itself with a vocabulary so outlandish that loose thinkers shall not be tempted to borrow its words.”⁶

Lis. Vehkavaara esittää seuraavan suomennoksen:

”Filosofialla on positiivinen tarve arkisiin sanoihin arkisissa merkityksissä — ei sen omana kielenä (niin kuin tällaisia sanoja on liian usein käytetty), vaan tutkimuksensa kohteena. Sillä on siis erityinen tarve kieleen, joka on erillinen ja irrotettu tavallisesta puheesta [...] On hyvää filosofista taloudenpitoa varustautua niin omituisella sanastolla, että pehmeät ajattelijat eivät tule houkutelluksi lainaamaan sen sanoja.”⁷

Vertailun vuoksi oma suomennokseni:

”Filosofian tilanne on sikäli erityinen, että se tarvitsee välttämättä tavanomaisia sanoja ja niiden tavanomaisia merkityksiä — ei omaksi kielekseen (niin kuin filosofia on liian usein tuollaisia sanoja käyttänyt) vaan tutkimuskohteekseen. Filosofia tarvitsee siis erityisesti kieltä, joka on erillään ja irrallaan arkikielestä – –. Hyvä filosofinen taloudenhoito tarkoittaa niin eriskummallista sanastoa, etteivät kevytmieliset ajattelijat missään tapauksessa tahdo lainata siitä sanoja.”⁸

Katkelmia vertailtaessa voidaan huomata, että lis. Vehkavaaran suomennos noudattaa alkutekstiä sangen läheisesti ja alkutekstiä voi tavallaan lukea suomennoksen lävitse. Ehkäpä joku pitää tuollaista orjallisuutta käännösihanteena. Kuten voidaan havaita, lopputulos on kuitenkin epäluontevaa ja omituista kohdekieltä, oikeastaan metakieltä, jossa lähtökielen sananjuoksutus on esitetty kohdekielen sanoin. Tuommoista jälkeä voi pitää vasta raakakäännöksenä, joka otetaan työstämisen kohteeksi.⁹ (Sanommeko suomeksi: ”Minulla on positiivinen tarve rahaan”, vai: ”Tarvitsen välttämättä rahaa”? Viittaavatko ”pehmeät ajattelijat” ekofilosofeihin?)
     Tuollaisen käännösstrategian absurdius ei välttämättä käy kovin ilmeiseksi, jos lukija osaa niin lähtö- kuin kohdekieltäkin. Hän kokee tunnistamisen iloa kohdatessaan esimerkiksi anglismin ja pitää iloaan osoituksena suomennoksen erinomaisuudesta ja tarkkuudesta. Mutta jos samalla menetelmällä suomennettaisiin tekstiä kielestä, jota lukija ei ymmärrä (vaikkapa arabiasta tai suahilista), hyppäisi suomennoksen epäluontevuus ja tarpeeton outous hänenkin silmilleen ja veisi huomiota pois itse asiasta. Lis. Vehkavaara ei ajattele, että lähtötekstin kielellinen muoto voisi ”näyttäytyä häiriötekijänä, joka on syntyvän suomennoksen tiellä”.¹⁰
     Yleisesti ottaen suomentaminen tuntuu olevan lis. Vehkavaaralle sanojen tunnistamista, ei lauseiden ymmärtämistä.¹¹ Hän ei kuuntele suomen kielen vaatimuksia, eikä hän halua kadottaa merkityksen hiventäkään — sangen kunnioitettavaa, mutta ei luettavuuden kustannuksella. Hän kysyy hiukan naiivisti: ”miksi ihmeessä suomentaja ei voi käyttää samoja synonyymeja vaan keksii uusia”. Vastaus kuuluu: välttääkseni tarpeettomia sivumerkityksiä, jotka seuraisivat esimerkiksi sanontojen kirjaimellisesta kääntämisestä, sekä sujuvuuden ja luettavuuden vuoksi olen noudattanut joustokäännökseksi nimitettyä strategiaa ja torjunut eksegeettisen oikeauskoisuuden hybriset vaatimukset; tässä tapauksessa eksegeettinen oikeauskoisuus pyrkii pusertamaan teksteistä täsmällisempiä merkityksiä kuin kirjoittaja ilmeisestikin on niihin sijoittanut. Olen välttänyt mielivaltaista vaihtelua ja poikennut lähtötekstin sanavalinnasta vain silloin kuin se on tuntunut välttämättömältä.¹² Eksegeettisessä oikeauskoisuudessa ei mielestäni nähdä metsää puilta eikä eroteta olennaista epäolennaisesta, ei myöskään oteta huomioon lähtötekstien tyylillisiä eikä kaunokirjallisia ulottuvuuksia. Sen sijaan tuollainen käännöstapa merkitsee ”arvovallan menetelmän” tuomista käännöstyöhön.
     Lis. Vehkavaaralla saattaa olla piilevänä oletuksena, että ”oikeita” suomennoksia olisi olemassa vain yksi ja että olemassaolevia suomennoksia on arvioitava sen perusteella, miten lähelle ne tätä ideaalista suomennosta ovat päässeet.
     Täydellisen sanasanaisen vastaavuuden vaatimus on epärealistinen kahdesta syystä. (1) Kuten lis. Vehkavaarakin toteaa, on käsitteiden käyttö näissä artikkeleissa vielä ”löysää”. (2) Filosofisetkaan käsitteet eivät kata eri kielissä eivätkä välttämättä edes eri filosofeilla samaa merkitysalaa. Mahdollisimman yksinkertainen esimerkki yleiskielestä: englannin uncle merkitsee sekä ’setää’ että ’enoa’. Olisi järjetöntä vaatia, että uncle suomennettaisiin aina yhdellä ja samalla sanalla (Aku-setä-ilmiö), ja yhtä järjetöntä olisi moittia englannin kielen puhujia siitä, että he yhdistävät samaan sanaan kaksi noin erilaista asiaa. Sama pätee paljon abstraktimpiin ja moniulotteisempiin käsitteisiin mind ja belief. Lis. Vehkavaaran kanta johtaa silmänpalvontaan ja näennäistarkkuuteen, jos esimerkiksi niin monimerkityksinen sana kuin positive suomennettaisiin mekaanisesti aina ”positiiviseksi” tai mind aina ”mieleksi”. — Lis. Vehkavaara on oikeassa siinä, että käsitteitä ei ole suomalaistettu valikoimassa johdonmukaisesti. ”Voimaperäisesti” kuvannee menettelyäni paremmin — minun suomennosteni tarkoituksena ei ole tuottaa lukijoille vähintäkään mielihyvää.
     Lis. Vehkavaara pitää ”varsin epäuskottavana väitteenä” sitä, että Peirce käyttäisi joskus tyylisyiden takia synonyymeja. Lukemalla huolellisesti artikkelit ”The Fixation of Belief” ja ”How to Make Our Ideas Clear” voi kuitenkin nähdä, kuinka Peirce käyttää sukulaiskäsitteitä tavalla, joka on tyylillisesti rikas mutta oikeauskoisen eksegeesin näkökulmasta ”löysä”. Käsitteitä on myös voitu käyttää metaforisesti tai metonyymisesti, ja tällaisissa tapauksissa kirjaimellinen suomennos voisi tuntua oudolta.¹³
     Filosofian sanaston suomalaistamisessa on erotettava kaksi tilannetta: (1) ylimalkaan filosofian käsitteiden suomalaistaminen, (2) Peircen uudennosten suomalaistaminen. Mitä tulee ensimmäiseen kohtaan, en tehnyt paljonkaan uutta: artikkelivalikoiman kotoperäinen sanasto on haalittu eri kirjoittajilta; todella uutta yleistä sanastoa on varsin vähän (viisastelma, itseisaines). Joka tapauksessa kotoperäinen sanasto — varsinkin semeiotiikan osalta — lienee niin ”eriskummallista”, että se täyttää oppisanaston etiikan vaatimukset.
     Lis. Vehkavaara moittii minua arkikielisyyden tavoittelemisesta. Suomennoksessa on kuitenkin noudatettu ylätyyliä eikä arkikieltä, kuten esipuheessakin mainitaan; tämä vastaa lähtötekstin esitystapaa. Sitä paitsi ”arkisuus” on suhteellinen käsite: arkisuutta on erilaisia asteita, eikä tietyn ilmauksen arkisuudesta aina päästä yhteisymmärrykseen. Kuinka arkisia oikeastaan ovat mind, thought, sign, belief, habit, fact jne.?¹⁴ Mahdollisesta arkisuudesta huolimatta niitä voidaan toki käyttää teknisesti.
     Kotoperäisyyden arvottaminen riippunee paljolti siitä, miten asiaan päättää suhtautua. ”It’s all in the mind”, sanoo George elokuvassa Keltainen sukellusvene, DVD-julkaisun suomennoksena: ”Se on ihan miten asiaa katsoo.” Suomen kielen kehittäminen on yhtä lailla eettinen kysymys kuin Peircen ”Oppisanaston etiikka”, jota meines Erachtens voidaan soveltaa englannin kieleen eri tavoin kuin suomen kieleen. — Eettisiin ongelmiin ei aina voida löytää lopullista, kumoutumatonta perustelua; sen sijaan eettiset ratkaisumme kertovat, millaisia ihmisiä olemme.
     Prof. Pirkko Nuolijärvi puolusti suomen kielen kehittämistä hiljattain näin:

”Englanniksi eläminen ei poista tiedeyhteisön vastuuta siitä, että oman alan ajattelua on edistettävä, käsitteistöä luotava ja käytössä testattava nimenomaan omalla kielellä. Silloin tieteelle ominainen rosoisuus ja kyseenalaistaminen onnistuu syvimmin ja tieteen tulokset ovat kaikkien kansalaisten käytössä.”¹⁵

Omakielistä sanastoa ovat kannustaneet suosimaan myös sellaiset kirjoittajat kuin George Orwell ja Sigmund Freud.¹⁶ Yhtä lailla Charles Santiago Sanders Peircen esimerkki innoittaa ajattelemaan asiat rosoisesti uudelleen, mutta lis. Vehkavaara voinee todeta, että Peirce itse on tässä hakoteillä.

VIITTEET

1. Vehkavaara 2002.

2. Peirce 1990.

3. Ajatus jatko-osista on toistaiseksi haudattu.

4. Errata-luettelo löytyy internetistä: <URI:http://www.helsinki.fi/~mlang/cssp-errata.html>.

5. CP 1.552 = EP 1: 5 = Johdatus tieteen logiikkaan, s. 25.

6. CP 2.223 = EP 2: 264–265.

7. Lis. Vehkavaara on julkaissut kotisivullaan paitsi tätä suomennoskatkelmaa myös koko arvostelunsa hiukan erilaisessa muodossa. Tarkastelen vain painettua julkaisua.

8. Alun perin suomennosvalikoimaan oli tarkoitus liittää myös A Syllabus of Certain Topics of Logic, ja minulla on siitä osittainen suomennos. [Julkaistu Synteesissä 4/2003.]

9. Rune Ingo (1990: 95) nimittäisi tuota ”leksikaaliseksi käännökseksi”. Hänen mukaansa sillä ”lienee vain periaatteellista merkitystä”.

10. Roinila 2002.

11. Vrt. Vendler 1984.

12. Ks. Jantunen 2002 ja siellä mainittu kirjallisuus.

13. Olen tulkinnut seuraavat mind-sanan esiintymät metonyymeiksi:
”To Roger Bacon, that remarkable mind – –.”
”These minds do not seem to believe – –.” (CP 5.360, 5.406 = EP 1: 110, 138.)

14. Lis. Vehkavaara lukee Peircen ”Oppisanaston etiikkaa” arvostelukseni. Minun kantaani voitaisiin kuitenkin puolustaa seuraavin lainauksin:
”Jos aikoisin vähänkin määrätä toisten käytöstä tältä osin, olisi minua moitittava ensimmäisen säännön nojalla.”
”– – eikä tuntematta riittävästi kansalliskielen sananmuodostusperiaatteita – –.”
”Erilaiset ilmaisujärjestelmät ovat usein suureksi hyödyksi.”
”– – ja jos lukija ei tunne sanain merkityksiä, on paljon parempi, että hän tietää tietämättömyytensä.” (CP 2.219, 2.222, 2.222, 2.223 = EP 2: 263, 264, 264, 265.)

15. Nuolijärvi 2002.

16. Orwell 1962; Freud 1948: 222.

LÄHTEET

CP = Collected Papers of Charles Sanders Peirce, 1–8 (edited by Charles Hartshorne et alii). Harvard University Press, Cambridge (Mass.). 1931–58.
 
EP = The Essential Peirce. Selected Philosophical Writings, 1– (edited by Nathan Houser et alii). Indiana University Press, Bloomington. 1992–.
 
Freud, Sigmund 1948: Die Frage der Laienanalyse. Unterredungen mit einem Unparteiischen. [1926.] — Gesammelte Werke XIV, s. 207–296. Imago, London.
 
Ingo, Rune 1990: Lähtökielestä kohdekieleen. Johdatusta käännöstieteeseen. WSOY, Helsinki.
 
Jantunen, Jarmo 2002: Miten kääntäjä käyttää synonyymeja? — Kääntäjä-Översättaren 4, s. 14–15.
 
Nuolijärvi, Pirkko 2002: Säilyykö suomen kielen asema? — Helsingin Sanomat 5. 5.
 
Orwell, George 1962: Politics and the English Language. [1946.] — Inside the Whale and Other Essays, s. 143–157. Penguin Books, Harmondsworth.
 
Peirce, Charles S. 1990: Pragmatism och kosmologi. Översättning av Richard Matz. Daidalos, Göteborg.
 
Roinila, Tarja 2002: Barokkiajan runoilijan pitkä tie Helsinkiin. — Helsingin Sanomat 15. 6. <URI:http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004059917.html>.
 
Vehkavaara, Tommi 2002: Mielen merkillisisyydestä [sic]. — Niin & näin 1 (9. vsk.), s. 87–90. [Muutettu versio: <URI:http://mtlserver.uta.fi/~attove/peirce_review.htm>.]
 
Vendler, Zeno 1984: Understanding People. — Culture Theory. Essays on Mind, Self, and Emotion (edited by Richard A. Shweder & Robert A. LeVine), s. 200–213. Cambridge University Press, New York.