Klaus Kultti (Yliopisto 10/2002) liittyi Ari Ojapellon arvostelijoihin. Perustelujen asemesta hän kuitenkin tyytyi retoriikkaan ja ilkeilyyn. Arvovaltaan vetoaminen ja keskustelukumppanin alentaminen käynee suomalaisessa taloustieteessä yhä argumentoinnista.

Kultin mukaan taloustieteilijät eivät ennusta vaan tutkivat; jos tutkimus on laadukasta, ennustukset seuraavat eräänlaisina sivutuotteina. Kannatan tällaista käsitystä. Minulle on kuitenkin jäänyt epäselväksi, kuuluuko yhteiskunnallisten ja moraalisten kannanottojen esittäminen taloustieteelliseen tutkimukseen. Taloustieteilijät nimittäin asettuvat useinkin poliitikkojen saappaisiin esittämään käsityksiään siitä, miten asioita pitäisi hoitaa, ja tavallisesti nuo suositukset tukevat talouseliitin asemaa tai puolustavat olemassaolevia epäoikeudenmukaisuuksia.

Klaus Kultin oma toiminta tarjoaa esimerkin. Taannoin hän asettui — enemmän tai vähemmän epäsuorasti — puolustamaan miesten ja naisten palkkaeroja (esimerkiksi Helsingin Sanomat 19. 12. 2001 ja 3. 1. 2002), ja perusteluksi hän esitti sen, että naiset elävät vanhemmiksi kuin miehet — niinpä naisten on tyytyminen pienempiin palkkoihin.

Vaikka Kultti käytti tilastoja taiten tuekseen, hänen perustelunsa johtavat ristiriitaisuuksiin. Koska hän puolustaa tiettyä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta (epätasa-arvoa), hän joutuu turvautumaan virhepäättelyyn. Hän kohtelee jatkuvaa ilmiötä (elinikää) kuin se olisi jaollinen.

Ensinnäkin on muistettava, että naisten ja miesten eliniät ovat tilastollisia keskiarvoja ja tilasto sisältää melkoisesti hajontaa. Vaikka naiset keskimäärin elävät vanhemmiksi, löytyy miehiä, jotka elävät hyvin vanhoiksi, ja naisia, jotka kuolevat melko nuorina. Tilastollisen eliniän laskeminen perustuu deduktiiviseen päättelyyn, ja se säilyttää totuuden, mutta tilastollisen keskiarvon perusteella ei yksityisestä ihmisestä voida sanoa mitään varmaa, vaan turvaudumme induktiiviseen päättelyyn, kun arvioimme yksityisen ihmisen eliniänodotetta. Induktiivinen päättely ei säilytä totuutta, eikä Suomesta varmastikaan löydy esimerkiksi yhtään naista, jolla olisi täsmälleen 1,73 lasta.

Kun harkitaan jonkun yksityisen ihmisen palkkausta ja päätetään maksaa hänelle pienempää palkkaa siksi, että hänen keskimääräinen eliniänodotteensa on korkea, on päättely induktiivista eikä deduktiivista, kuten palkkaerojen kannattajat tuntuvat ajattelevan.

Palkan oikeudenmukainen määrittäminen on itse asiassa varsin helppoa. Palkan suuruus perustukoon yksinomaan työntekijän tosiasiallisiin kykyihin, valmiuksiin ja suorituksiin, ja sukupuoli jääköön huomioon ottamatta. ”Näkymätön käsi” kyllä kääntää kaiken hyväksi. Mehän emme voi matkata aikakoneella tulevaisuuteen ja katsoa, kuinka vanhaksi tietty ihminen elää. Jos jollekulle päätetään maksaa pienempää palkkaa siksi, että hän kuuluu pitkäikäisempään sukupuoleen (tai siksi, että hän ylimalkaan on nainen), silloin häntä de facto rangaistaan seikasta, jota hän ei ole voinut itse valita.

Toinen ristiriitaisuus liittyy siihen, että yhteiskunta voidaan jakaa hyvin monella tavoin kahteen ryhmään A ja B, joiden jäsenten keskimääräiset eliniät eroavat toisistaan. Miehet ja naiset muodostavat vain yhden vastakohtaparin. Mainittakoon vaikkapa vasenkätiset–oikeakätiset: vasenkätiset kuulemma kuolevat nuorempina. Toinen voisi olla suomenkieliset–ruotsinkieliset: suomenruotsalaiset elävät keskimäärin hiukan pitempään. Nyt ongelmana on se, että joku voi yhdessä jaottelussa kuulua pitkäikäiseen ryhmään (naiset), toisessa lyhytikäisiin (vasenkätiset) ja kolmannessa taas pitkäikäisiin (suomenruotsalainen). Kuinka palkkaus nyt määrättäisiin oikeudenmukaisesti? Mikä vastakohtapari olisi relevantti? Onko sukupuoleen perustuva jako valittu tarkoitushakuisesti?

Kultti vihjaa, että eliniän ja palkkaerojen välillä vallitsisi syy–seuraus-suhde: naiset elävät kauemmin, ja juuri siksi heidän palkkansa ovat pienemmät. Tämä ei vaikuta uskottavalta. Palkkaerojen syyt ovat monimutkaisemmissa yhteiskunnallisissa asiaintiloissa, jotka juontavat juurensa historiaan. Mitään essentiaalista, olemuksellista syytä palkkaeroihin ei voi olla, jos palkka maksetaan työsuoritteesta eikä esimerkiksi sukupuolesta tai muusta epäolennaisesta, henkilöön liittyvästä asiasta. ”Miehet ja naiset ovat erilaisia”, väittää Kultti, mutta yhtä helppoa olisi löytää samanlaisuuksia.

Yleensä ihmisyhteisöissä kunnioitetaan korkeaa ikää ja korkeaa eliniänodotetta. (Elias Canetti havainnollistaa tätä näytelmässään Hetki eli ehdonalaiset.) Periaatteessa voisikin odottaa, että naisille maksettaisiin enemmän palkkaa kuin miehille.

Tieteiskirjallisuudessa ihmisen elinaika voidaan hyvinkin tietää etukäteen, mutta todellisuudessa moinen ei ole mahdollista. Siksi on epäoikeudenmukaista määrätä yksityisen ihmisen palkkausta sen nojalla, mitä tilastolliset keskiarvot näyttävät hänestä kertovan.

Markus Lång
fil. lis.
Helsinki