Josefine Mutzenbacher:
Suomennosten vertailua

Mir war er höchst unsympathisch, und als er mir in den ersten Tagen gleich an die Brüste griff, schlug ich ihm auf die Hand und stieß ihn vor die Brust.

Er sah mich scheel an und ließ von mir ab.

Doch ein paar Tage später faßte er mich, während ich in der Küche zu tun hatte, plötzlich von rückwärts, hielt mich an sich gepreßt und bearbeitete meine Brüste, daß ich fürchtete, die Warzen werden mir aufstehen.

Minusta Rudolf oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, mutta oli ilman muuta selvää, että hänellä oli suuret luulot itsestään. Ja kun mies eräänä päivänä otti minua rinnoista, löin lujasti hänen käsilleen. Vieläpä tyrkkäsin häntä syr[j]ään nyrkilläni.

Hän mulkoili minuun outo katse ketunsilmissään, vaikkakin antoi minun sitten olla rauhassa.

Muutamia päiviä myöhemmin hän alkoi kyttäillä toimiani keittiössä ja juuri, kun vähimmin mitään epäilin, hän tarttui takapuoleeni, veti minua puoleensa ja ryhtyi taas palehtimään poveni kanssa.

Suutuin; kömpelö kun vähän olin, potkaisinkin, kun en muuta tapaa keksinyt. Hän raivostui ja tokaisi:

En pitänyt hänestä alkuunkaan, ja kun hän muutaman päivän meillä oltuaan yritti kouraista minua rinnoista, läimäytin hänen kätensä pois. Hän katsoi minuun häijysti, mutta jätti minut rauhaan joksikin aikaa. Kerran aamulla hän hiipi kuitenkin kimppuuni keittiössä ja kävi kiinni takaapäin. Puristaen minua lujasti itseään vasten hän alkoi hieroa ja puserrella rintojani, kunnes luulin jo nännien nousevan pystyyn. Riuhdoin ja potkin, vaikka todellisuudessa nautinkin aika lailla, ja onnistuin ravistamaan hänet pois.

Minusta hän oli äärimmäisen epämiellyttävä, ja kun hän heti ensimmäisenä päivänä kähmi rintojani, läimäytin häntä kädelle ja tönäisin rintaan.

Hän katsoi minua karsaasti ja päästi irti.

Pari päivää myöhemmin hän kuitenkin tarttui minua yhtäkkiä takaapäin, kun ahersin keittiössä, puristi minut syliinsä ja kähmi rintojani niin että pelkäsin nännien nousevan pystyyn.

Wütend schlug ich um mich, stieß nach hinten mit den Füßen aus, und er mußte mich freigeben. Aber er sagte bös: »Na, na..., darf man das Fräulein nur anrühren, wenn man ein Katechet ist...?«

Ich war sprachlos vor Staunen. Trotzdem faßte ich mich und schrie ihn an:

»Halten S’ das Maul...«

– Jaha, pitäisikö tässä olla vähintäin maisteri, ennenkuin neitiä saisi koskettaa..?

Nolostuin. Käsitin heti hänen ivailunsa. Ymmärsin, että joku oli levitellyt juorua maisterista ja minusta, yhdestä tämän uhreista. Ja suutuin myös niin että karjaisin:

– Turpa kiinni!

– Ahaa. Vai siltä suunnalta tuuli puhaltaa, hän sanoi töykeästi. – Sitä pitää olla opettaja ennen kuin pääsee mihinkään tämän neidin kanssa.

Olin kerta kaikkiaan ällistynyt, mutta toivuin kuitenkin sen verran, että käskin hänen pitää suunsa kiinni.

Käännähdin raivoissani, potkin häntä, ja hän joutui päästämään minusta irti. Mutta hän tokaisi äkäisesti: ”Noh, noh... eikös neitiin muut saa koskea kuin katekeetat...?”

Hämmästyin niin etten ollut saada sanaa suustani. Tokenin kuitenkin ja huusin hänelle: ”Pitäkää turpanne kiinni...”

»Schön..., schön...,« sagte er, »Sie lassen Ihnen nur von einem geistlichen Herrn vögeln...«

– No, no. Kyllähän minä jo tajuan. Te annatte vain oppineiden ja kristittyjen herrojen naida itseänne...

– Selvä, selvä. Kyllä ymmärrän. Sinä annat vain opettajien panna sinua.

”Hyvä on... hyvä on...” hän sanoi, ”Teitä saavat vain hengenmiehet nussia...”

Er mußte von den Hausleuten alles erfahren haben. Aber ich war ihm gewachsen.

Kaipa ihmiset, jotka asuivat talossamme, olivat kertoneet jotakin. Mutta annoin Rudolfin ymmärtää, että hän oli täysin erehtynyt minun suhteeni. Olin olevinani yhtä täysikasvuinen kuin hänkin.

Hän oli varmastikin kuullut tarinoita korttelin juoruämmiltä.

Hän oli kai saanut kuulla naapureilta koko tapauksen. Olin kuitenkin tilanteen tasalla.

»Wenn Sie nicht Ruh geben...,« sagte ich streng, »nachher zeig’ ich Ihnen bei der Polizei an...«

– Jos ette anna minun olla rauhassa, menen ja ilmoitan poliisille.

– Jos sanotte sillä tavalla vielä kerrankin, minä huusin, – toimitan poliisin teidän kimppuunne.

”Jos ette jätä minua rauhaan...” sanoin ankarasti, ”ilmoitan Teistä poliisille...”

Er wurde noch gelber und schwieg. Während er sich vollends anzog, hieb und stieß er wütend mit seinen Sachen herum. Dann setzte er zornig seinen Hut auf, kam dicht an mich heran und flüsterte: »Na warten S’..., mit der Polizei drohen Sie mir..., Sie Mensch, Sie ausgeficktes..., warten S’..., Sie werden mich noch einmal bitten, daß ich Ihnen die Ehr erweis’...« Ich lachte höhnisch auf, und er ging fort.

Aber er war es, der zuletzt lachte.

Es war ein paar Wochen später. Ich wusch mich und stand im Hemd und Unterrock. Der Vater, der weg ging, nahm Abschied von mir und steckte seine Hand in mein Hemd, um ein bißchen mit meiner Brust zu spielen.

In diesem Augenblick öffnete der Rudolf – so hieß der Kaffeehauskellner – rasch die Tür. Noch nie war er so zeitlich wach gewesen. Mein Vater zog blitzschnell die Hand von mir zurück.

Nyt kalpenivat hänen kellastuneet kasvonsa. Mutta hän vaikeni. Kamariin asti kuulin, miten hän pukeutuessaan paiskeli tavaroitaan, manaili ja purki sisuaan kuin katupoika. Lopulta hän löi hattunsa päähänsä, ja kun minun samalla oli pakko käydä keittiössä, hän kuiskasi:

– Odottakaahan vain..! Vai uhkaatte te minua poliiseilla! Te senkin etukäteen nussittu... Odottakaapa vain! Voi tulla päivä, jolloin te rukoilette apua minulta.

Nauroin yhtä ivallisesti kuin hän oli aikaisemmin nauranut minulle. Mies meni tiehensä...

* * *

Niin tuli taas eräs aamu päivää myöhemmin. Seisoin pelkkään paitaan pukeutuneena keittiön puolella ja pesin tukkaani. Isäni oli ehtinyt syödä ja teki lähtöä. Ennen kuin hän poistui, hän syleili minua jäähyväisiksi. Mitään pahaa tarkoittamatta hän kosketti käsillään myös rintojani, ja juuri sillä silmänräpäyksellä Rudolf avasi ulko-oven.

Hän pani hatun päähänsä ja puki ylleen päällystakkinsa vihaisen äänettömänä. Sitten lähtiessään työhönsä hän sähähti minulle: – Odotahan. Vai uhkailet sinä meikäläistä poliisilla? Senkin pikku huora. No, odotahan. Hoidan vielä niin, että sinä kerjäät sitä.

Nauroin hänelle pilkallisesti, kun hän paiskasi oven kiinni. Mutta tosiasiassa hän nauroi kyllä viimeiseksi, sillä kun parisen viikkoa myöhemmin peseydyin kunnolla ja minulla oli ylläni vain rintaliivit ja alushame, työnsi juuri töihin hankkiutuva isäni kätensä rintaliivieni alle ja alkoi hieroa minun rintojani. Yhtäkkiä ovi lennähti auki ja Rudolf, tarjoilija, marssi sisään. Hän ei ollut koskaan sitä ennen tullut siihen aikaan ja yllätti meidät täydellisesti. Isä tempaisi heti kätensä pois.

Hän muuttui entistä kelmeämmäksi ja vaikeni. Kun hän pukeutui, hän viskoi ja potki kiukkuisena tavaroitaan. Sitten hän painoi vihaisena hatun päähänsä, tuli aivan viereeni ja kuiskasi: ”Odottakaahan vain... poliisillako minua uhkailette... Te mokoma... läpeensä nussittu... odottakaahan... vielä pyydätte, että minä osoitan Teille sellaisen kunnian...” Nauroin pilkallisesti, ja hän meni matkoihinsa.

Mutta hän se viimeiseksi nauroi.

Pari viikkoa ehti kulua. Minä peseydyin ja ylläni oli paita ja alushame. Isä teki lähtöä ja jäähyväisiksi kopeloi minua paidan alta ja aikoi leikitellä rinnoillani.

Juuri sillä hetkellä Rudolf — se oli tarjoilijan nimi — avasi äkisti oven. Koskaan aiemmin hän ei ollut noussut näin varhain jalkeille. Salamannopeasti isäni veti kätensä pois.

Rudolf sagte gelassen: »Entschuldigen, könnt’ ich heut das Frühstück früher haben? Ich muß zum Magistrat...«

Hän virkkoi rauhallisesti:

– Anteeksi! En muistanut sanoa, että haluaisin ruokani hieman aikaisemmin. Tulin sitä sanomaan.

– Voisinko saada varhaisen aamiaisen? Rudolf kysyi tyynesti. – Minun on käytävä maistraatissa.

Rudolf sanoi välinpitämättömästi: ”Anteeksi, voisinko saada aamiaista tänään varhemmin? Minun pitää mennä maistraattiin...”

Wir glaubten, er habe nichts bemerkt.

Als aber der Vater fort war und ich in die Küche ging, um Kaffee für Rudolf zu kochen, grinste mich der Bursche an und lachte: »Also der Vater darf mit die Duteln spielen, was?«

Isä oli tietysti vetäissyt pois kouransa, ja molemmat luulimme, ettei alivuokralainen ollut nähnyt mitään.

Mutta kun isä jo oli pihalla ja minä kävin keittämään kahvia Rudolfille, joka yhä oli jäänyt sisälle, havaitsin, miten hän virnisteli minulle. Ja eipä kaukaa minuutteja tarvinnut hakea, kun hän jo lausui:

– Jaha! Vai saa se isäkin leikkiä tisseillänne...

Ajattelin, ettei hän varmaankaan ollut nähnyt mitään, ja kun isä oli lähtenyt, ryhdyin laittamaan aamiaista.

– Jaaha, Rudolf totesi viekkaasti. – Et näköjään pane pahaksesi, vaikka isukki vähän kopeloikin?

Emme uskoneet hänen huomanneen mitään.

Mutta kun isä oli lähtenyt ja minä menin keittiöön laittamaan Rudolfille kahvia, se miekkonen virnisteli minulle ja nauroi: ”Vai että isäukko se saa tisseillä pelata, niinkö?”

»Sie lügen ja...,« antwortete ich, rot im Gesicht.

– Se on valhe! minä sanoin naama punaisena.

– Älkää laskeko leikkiä, minä vastasin, mutta kasvoni sävähtivät punaisiksi.

”Mitä Te valehtelette...” vastasin kasvot punaisena.

»Ich hab’ aber gut gesehen...,« beharrte er.

– Mikä valhe se nyt on! Näinhän kaiken omin silmin!

– Minä näin, hän raakkui.

”Minä kyllä näin selvästi...” hän tinkasi.

»Nichts haben Sie g’sehen...,« schrie ich, »der Vater hat mir nur gesagt, ich soll mich besser waschen.«

– Te ette nähneet yhtään mitään! Muutuin raivosta ja pelosta aivan hurjaksi. – Isäni käski vain minua peseytymään paremmin, siinä kaikki!

– Te ette nähnyt mitään, minä kiistin äkäisesti. – Te näitte vain, miten isä käski minun peseytyä perusteellisesti. Siinä kaikki.

”Mitään ette nähnyt...” huusin, ”isä vain käski pesemään paremmin.”

Er lachte laut, trat an das Wasserschaff, zog ruhig vor mir seinen Schweif heraus, und wusch sich ihn ab. Während ich ins Zimmer lief, rief er mir nach: »Ich muß mich auch besser waschen...«

Rudolf jatkoi nauruaan. Hän meni kirstulle, kaatoi vettä pesuvatiin ja alkoi minun suureksi ällistyksekseni pestä kulliaan. Hän ei välittänyt minusta yhtään mitään.

Juoksin kamarin puolelle, mutta hän huusi perääni:

– Minunkin täytyy pestä itseäni vähän paremmin.

Hän nauroi silloin suureen ääneen, käveli pesualtaalle, kaivoi esiin elimensä ja ryhtyi pesemään sitä. Pakenin huoneesta heti, mutta hän huusi perääni: – Minunkin täytyy peseytyä perusteellisesti.

Hän nauroi ääneen, meni vesiastian luo, otti tyynesti kullinsa esiin ja pesi sen. Kun juoksin kamariin, hän huusi jälkeeni: ”Minunkin pitää pestä paremmin...”

Dann kam er herein und sagte: »Jawohl, ich muß mich besser waschen, denn heut’ oder morgen wird mich die Fräul’n Pepi bitten, daß ich sie petschieren soll...«

Kohta hän seisoi jo vieressäni vekotintaan kuivaillen. – Tämän on oltava puhdas, sillä pian voi Pepi-neiti haluta minun tekevän palveluksiani teille itsellenne...

Sitten hän tuli kamariin ja sanoi: – Niin, minun täytyy peseytyä hyvin perusteellisesti, sillä tänään tai huomenna Fräulein Peppi rukoilee minua ottamaan hänet.

Sitten hän tuli kamariin ja sanoi: ”Tottahan toki, minun pitää pestä paremmin, koska tässä jonain päivänä Pepi-neiti vielä kerjää minua naimaan...”

Diesmal war ich es, die schwieg.

Wochen verstrichen. Er schaute mich nicht an, ich schaute ihn nicht an. Der Vater und ich vergnügten uns, wenn auch nicht gerade jede Nacht, so doch oft, und wir hatten alle Künste, die mir schon vorher so geläufig waren, durchgemacht.

Daß ich mit meinem Vater so lebte, machte den Eindruck auf mich, daß ich mich von den anderen, besonders aber von den Buben fern hielt. Nur zweimal war ich in der Zwischenzeit beim Herrn Kooperator gewesen, und nur, um wieder von ihm absolviert zu werden.

Nyt vaikenin, mutta mitäpä olisin osannut moiseen hävyttömyyteen vastatakaan.

* * *

Viikot menivät ilman, että minä katselin Rudolfia tai että hän vilkuili minuun. Isä ja minä pidimme rauhoittuneina entisiä juhliamme, ja vaikkemme järjestäneet iloja toisillemme ihan joka ilta, keksimme pitää hauskaa aina silloin, tällöin.

Yhdyselämämme esti minua tapaamasta poikiakin, sillä minä olin tyytyväinen jo siihen, minkä sain kotosalla. Vain kahdesti eksyin pastorin puheille ja jo toinen kerta kyllästytti minut kerta kaikkiaan. Havaitsin, mikä hirveä törkimys pappi oli ja päätin, etten enää menisi hänen luokseen.

En sanonut mitään, ja helpotuksekseni hän näytti samassa kyllästyvän minun kiusoitteluuni. Viikot kuluivat. Yritin parhaani mukaan olla välittämättä Rudolfista ja hän taas tuskin vilkaisi minua. Isä ja minä nautimme edelleenkin toisistamme aika usein, ja näytin hänelle kaikki temput, jotka olin oppinut siihen mennessä. Isän ja minun uudella suhteella oli melkoinen vaikutus minuun. Pysyttelin erossa muista miehistä ja korttelin alati avuliaista pojista.

Tällä kertaa minä vaikenin.

Viikot kuluivat. Hän ei katsonut minuun, minä en katsonut häneen. Isä ja minä pelehdimme melkeinpä joka yö, ja olimme käyneet läpi kaikki temput, jotka jo ennestään hallitsin.

Kun vietin sellaista elämää isäni kanssa, se vaikutti minuun niin että pysyttelin loitolla muista, varsinkin pojista. Sinä aikana olin käynyt vain kaksi kertaa herra apupapin luona, silloinkin vain saamassa uudestaan synninpäästön.

Das erste Mal fand ich ein kleines Mädchen von sieben Jahren bei ihm. Er hatte sie nackt ausgezogen, und sie lachte mir vom Bett her schon entgegen. Der Kooperator schleckte sie, was ihr sehr gut gefiel. Sie hatte, wie sie mir dann erzählte, sonst mit ihrem Onkel und dann mit dem Fleischhauer in unserer Gasse Unzucht getrieben, ohne zu vögeln. Der Kooperator vögelte sie also auch nicht. Aus Vorsicht, wie ich glaube, sondern er »reinigte« sie nur, und ich kam ihm eben recht, seinen erregten kleinen Laienbruder in meiner Einzelzelle zu besänftigen. Ich mußte mit aufs Bett und während der Kooperator purifizierte, entsündigte er mich mit kolossalen Stößen. Dann entließ er uns beide und blieb schnaufend zurück.

Das zweite Mal war ich allein mit ihm, und konnte ihm von meinem Vater beichten.

Toisella kerralla tapasin nimittäin erään pienen, tuskin seitsenvuotiaan tyttösen sielunpaimenemme luota. Pastori oli riisunut lapsen ilkialastomaksi, ja kun tulin sisälle, tyttö hymyili minulla vuoteella seisoen.

Perästäpäin kertoi samainen lapsi minulle, että hän oli aikaisemmin leikkinyt myös enonsa kanssa, mutta sekään ei vähentänyt halveksuntaani, jota tunsin pappia kohtaan.

Pappi ei tietenkään uskaltanut mennä kovin pitkälle. Kenties hän vain nuoleskeli tytön vittua ”puhdistaen siten tätä synneistä”. Ja koska hän oli tuollakin kerralla kai tehnyt samoin, saavuin odottamatta joskin otollisella hetkellä, koska mies saattoi minua nussiakin.

Tyttönen sai katsella päältä, ja kun me, kaksi suurempaa, olimme tulleet valmiiksi, pastori ajoi minut ja lapsen ulos ovestaan. Sitä ennen olin jo ehtinyt kertomaan, että viimeisin rakastajani oli oma isäni. Pastori löi käsiään yhteen ja huudahti silmiä pyöritellen:

Kävin kuitenkin kahdesti rippi-isäni luona, kummallakin kerralla puhdistautumassa synneistäni. Ensimmäisellä kerralla hän puuhaili parhaillaan noin seitsenvuotiaan tyttösen kanssa. Hän oli riisunut kaikki tämän vaatteet, ja tyttönen nauroi minulle iloisesti sängystä, johon hänet oli nostettu. Pappi nuoli häntä ja tyttö nautti suunnattomasti. Tyttö oli tunnustanut leikkineensä niitä leikkejä enonsa ja naapurin teurastajasedän kanssa. Kumpikaan heistä ei ollut kuitenkaan työntynyt tytön sisälle, joten Isä Meyer tyytyi vain puhdistamaan tämän, kuten hän sanoi. Itse asiassa hän vain taisi olla varovainen ja oli totisesti iloinen nähdessään minut, sillä minä pystyin järjestämään purkautumistien hänen patoutuneelle intohimolleen. Minun oli kömmittävä sänkyyn tyttösen viereen, ja Isä Meyer antoi minulle synninpäästön reippailla työntäisyillä, samalla kun jatkoi tytön puhdistamista.

Toisella käynnilläni Isä Meyer sattui olemaan yksin, ja tunnustin hänelle, mitä olin puuhannut isäni kanssa.

Ensimmäisellä kerralla hänen luonaan oli seitsenvuotias pikkutyttö. Hän oli riisunut tämän alasti, ja saapuessani tyttö nauroi minulle vuoteesta. Apupappi nuoli häntä, ja hän piti siitä suuresti. Myöhemmin tyttö kertoi minulle, että hän oli harjoittanut haureutta setänsä ja kadullamme toimivan teurastajan kanssa muutoin kuin nussimalla. Myöskään apupappi ei nussinut häntä. Varovaisuudesta, kuten uskon, hän ainoastaan ”puhdisti” tyttöä, ja minä saavuin juuri sopivasti, jotta hänen kiihtynyt pikku maallikkoveljensä saattoi tyyntyä yksinäiskammiossani. Minunkin täytyi käydä vuoteelle, ja samalla kun apupappi puhdisti, hän sovitti syntini mahtavin töytäisyin. Sitten hän päästi meidät ja nojautui huohottaen taaksepäin.

Toisella kerralla olin yksinäni hänen luonaan ja saatoin ripittäytyä itsestäni ja isästäni.

Er schlug die Hände zusammen: »Da bist du verloren...«

– Hyvä Jumala, silloin olet menetetty...

– Silloin sinä olet kadotukseen tuomittu, hän huudahti ja läimäytti kätensä kiivaasti yhteen.

Hän löi kätensä yhteen: ”Nyt sinä joudut kadotukseen...”

Ich glaubte ihm jetzt nicht mehr, sondern spielte einfach die Komödie mit, und meinte nur, er solle die Absolution teurer verkaufen.

»Ich werde fleißig Buße tun, Hochwürden,« versprach ich.

»Wie denn Buße...?« rief er.

Da kniete ich nieder, holte seinen Weihwedel heraus und fing an ihn so zu lecken, daß er ihm wie ein Dampfkessel zu brodeln begann.

Ich stieß mir seinen Zapfen bis an mein Zapferl in den Rachen.

Er langte hinunter und rief mich: »Komm.«

Da drehte ich mich um, ließ ihm den Popo und zwischen meinen Beinen nach rückwärts greifend, schob ich mir seinen Kolben hinein, wetzte so eifrig, daß es im Augenblick danach kein Halten mehr gab, und seine Wasser sprangen.

Ich ließ ihn aber nicht zur Ruhe kommen, sondern züngelte ihn wieder auf, und wiederholte die Buße ein zweites Mal, und wir schieden zuletzt versöhnt. Nur mußte ich geloben, mich von meinem Vater fernzuhalten. Ich tat es ruhig, weil ich wußte, ich könne mir auch für meine Rückfälligkeit Verzeihung erlangen.

En välittänyt mitään hänen voivotuksistaan. Olin jo tehnyt parhaani hänen itsensä puolesta. Olin saanut nuolemalla hänen kyrpänsä uudelleen liikkeelle ja jo ennen naimista olin nuoleskellut vispilän vartta osoittaakseni, miten kovassa tarpeessa olin. Olin tehnyt kaiken niin valtavalla tarmolla että pappi, – meitä ulos ajaessaan – oli melkein läähätellyt, niin paljon hyvää hän oli saanut minulta osakseen.

Kynnyksellä sain myös kehoituksen, että pysyttelisin erossa isästäni. Sen lupasin, sillä tiesinhän, että aina saisin anteeksiannon synneistäni, olinpa tehnyt pahaa kenen kanssa tahansa.

* * *

Tämä ilmoitus ei masentanut minua niin paljon kuin olisi luullut, sillä olin jo aikaa sitten lakannut uskomasta Isä Meyerin puheisiin. Mutta pelasin silti hänen ikiomaa peliään, koskapa synninpäästön saaminen olisi sillä kertaa taatustikin tavallista vaikeampaa.

– Minä yritän koko sydämestäni sovittaa syntini, Isä, minä sanoin.

– Sovittaa? hän tuhahti. – Millä tavalla sovittaa?

Osoittaakseni hänelle katuvaista mieltäni laskeuduin polvilleni hänen eteensä, otin hänen elimensä ja rupesin nuolemaan sitä. Hän vastasi siten kuin tiesin hänen vastaavan. Sitten tarjosin hänelle ruumiini ja ohjasin hänet sisääni. Hän ei pystynyt hillitsemään itseään, mutta minä en ollut alkuunkaan tyytyväinen yhteen katumukseen. Siksipä toistin saman harjoituksen ja sain siten lopulta synninpäästön. Sitä paitsi lupasin lopettaa kaikki luvattomuudet isäni kanssa. Suostuin siihen, koska tiesin syvällä sydämessäni, että minun oli jollakin tavalla yritettävä hyvittää monet hairahdukseni.

En enää uskonut hänen komediaansa mutta näyttelin mukana ja arvelin, että synninpäästö olisi nyt ansaittava kalliimmin.

”Teidän korkea-arvoisuutenne, minä teen ahkerasti katumusharjoituksia”, lupasin.

”Millaisia katumusharjoituksia...?” hän huudahti.

Silloin polvistuin, otin esiin hänen vihkivesihuiskunsa ja aloin nuolla sitä niin että hän alkoi kohista kuin höyrykattila.

Otin hänen tappinsa juurta myöten kitaani.

Hän kurkotti alas ja huudahti: ”Tule.”

Käännyin takaperin, tarjosin hänelle pyllyni ja kurkottaen edestä jalkojeni väliin ohjasin itse hänen nuijansa sisään ja nytkytin niin kiivaasti, ettei siinä käynyt pidätteleminen vaan hänen vihkivetensä suihkusi saman tien.

En kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan vaan nuolin häntä uudestaan ja toistin katumusharjoituksen, ja lopulta erosimme sovitettuina. Minun oli vain luvattava, että pysyttelen erossa isästäni. Lupasin rauhallisin mielin, koska tiesin, että lankeemukseni annettaisiin anteeksi. 

Mein Vater hatte, nachdem die erste stürmische Zeit vorüber war, die Gewohnheit angenommen, mich regelmäßig am Sonntag früh vor dem Aufstehen zu vögeln. Das ist, wie ich heute weiß, bei allen Arbeitern der Fall, die während der Woche müde sind, zeitlich auf müssen und deshalb meistens am Sonntag, wenn sie ausgeschlafen sind, ihre Frauen besteigen. So war es jetzt auch bei uns Brauch geworden, und während der Woche bekam ich den gewünschten Strudel nur hie und da einmal auch in der Nacht, und auch da nur dann, wenn ich mir ihn selbst holte.

Des Morgens aber war der Vater doch immer am meisten aufgelegt, mich abzutätscheln, und ehe er das Haus verließ, noch ein wenig mit mir zu spielen. Dazu reizte ihn wohl der Umstand, daß ich, während er sich anzog und wusch und frühstückte, meist im Hemd herumging oder doch nur im Unterrock und Hemd.

Isälle oli tullut tavaksi, että aina sunnuntaiaamuisin, ennen lopullista heräämistämme, nussimme kahden kesken saadaksemme autuaan pyhätunnelman mieliimme. Alussa vallinneet myrskyt välillämme olivat jo lauhtuneet ja teimme työmme rauhallisesti ja nauttien. Ja tuollainen aamupaini olikin luonnollinen. Miehet, joiden työviikko oli raskas, olivat lauantaisin läpiväsyneitä. Vasta pyhä-aamuna he tunsivat itsensä voimistuneiksi kyetäkseen ponnistuksiin. Ja sama koski vaimojakin. Heille saattaisi aamuhetki myös tarjota paremman onnen kuin valvonta illoin, lasten uinahtamista odottaessa.

Viikon keskellä sain iloa vain, jos itse pyysin sitä isältäni. Tietenkään hän ei ollut koskaan riemuja vastaan, sillä tuskinpa sellaisia miehiä maailmassa onkaan. He ovat, kaikkityyni, aina valmiina kuten parhaatkin partiopojat...

Isän käytös sekä ulkomuoto koko ihmeellisiä muutoksia. Hän oli ällistyttävän nuorekas, aivankuin uusi ihminen. Mutta hän saikin tuntea onnea ja se tekee ihmeitä meikäläisissä.

8

Uutuuden viehätyksen laimennuttua isä rupesi ottamaan minut varhain sunnuntaiaamuisin ennen ylösnousua. Sunnuntaiaamu on hyvin suosittu hetki työväen keskuudessa. Työläiset ovat aina liian väsyneitä viikolla ja heidän on noustava aikaisin, joten pitkän levon jälkeen koittava sunnuntaiaamu on paras aika. Jos halusin viikolla, minun oli otettava aloite käsiini, sillä isä ei koskaan tarjoutunut. Kuitenkin hän sormeili minua useimpina aamuina ennen työhön lähtöä. Se että vaelsin ympäriinsä alusvaatteisillani, kun hän peseytyi ja söi aamiaista, ilmeisestikin innosti häntä siihen tapaan.

Ensimmäisen kiihkoisan kauden päätyttyä isäni oli ottanut tavaksi nussia minua säännöllisesti sunnuntaiaamuisin ennen ylösnousua. Nykyään tiedän, että melkein kaikki työläiset tekevät niin, koska viikolla he ovat väsyneitä, joutuvat heräämään varhain ja siksi astuvat vaimojaan useimmiten sunnuntaisin, kun ovat saaneet levätä. Tämä oli tullut meidänkin tavaksemme, ja viikolla sain kaivattua hierrintä ainoastaan satunnaisesti öisin ja silloinkin vain jos itse sitä tinkasin.

Aamuisin isä kuitenkin halusi useimmiten käpälöidä minua ja leikitellä hiukan kanssani ennen lähtöään. Tähän häntä yllytti sekin, että hänen pukeutuessaan ja peseytyessään ja syödessään liikuin yleensä yöpaidassa tai alushameessa ja paidassa.

Eines Morgens nun, es war, glaube ich an einem Donnerstag, und wir hatten seit dem Sonntagmorgen nichts mit einander gehabt, griff mir der Vater jedesmal an die Brüste, so daß ich ganz aufgeregt wurde. Ich hielt sie ihm also auch noch extra hin, und er wurde immer geiler. Endlich, als er sich gewaschen hatte, und ich gerade das Bettzeug lüften wollte, erwischte er mich, wie ich an ihm vorbei mußte, fuhr mir ins Hemd und traktierte meine Himbeeren, die sich aufstellten. Ich hätte es in diesem Moment gar zu gern getan, und wie er so in den Unterhosen vor mir stand, griff ich zu und faßte seinen stehenden Fechter beim Kopf. So rieben wir uns beide ein paar Sekunden dort, wo es uns am wohlsten tat, bis mein Vater mich unbedachter Weise aufs Bett warf, und ich ebenfalls unbedachter Weise mir eine schnelle Frühstücksnummer erhoffte. Er hatte mir eben die Röcke aufgehoben und sich auf mich geworfen, als Rudolf die Türe öffnete.

Eräänä aamuna, – luulen, että se oli torstai, – otti isä itse minua rinnoista. Hän oli kiimaisempi siksi, ettei ollut saanutkaan pyhäpainiaan, koska minulla oli ollut kuukautiset. Kiihdyin hänen otteestaan ja oikein pöyhistelin poveani, jotta nisäni entistä enemmän kohoaisivat. Tämä oli jo syynä siihen, että mies kaappasi minut syliinsä. Minä vuorostani tartuin hänen vekottimeensa ja lopuksi löysimme toisemme vuoteilta. Isä kiskasi paitani korviin asti, asettui syvennykseen jalkojeni välissä ja alkoi työskentelynsä.

Mutta taas yllätti alivuokralaisemme. Ovi avautui ja tuo lurjus pisti mitään häpeilemättä päänsä ovenraosta sisälle.

Kerran aamulla, se taisi olla torstaina kun emme olleet koskeneet toisiimme edellisen sunnuntain jälkeen, isä tarrasi rintoihini ja sai minut niin kiihottuneeksi, että painelin itseäni häntä vasten, kunnes hänkin innostui. Kun sitten kumarruin sängyn ylle kiikuttaakseni vuodevaatteet tuulettumaan, hän työnsi kätensä yöpaitani alle ja rupesi jälleen hyväilemään minua. Mitään en niin paljon halunnutkaan sillä hetkellä, joten ojensin käteni ja aloin hellästi hieroa hänen alushousujensa etumusta. Yhtäkkiä hän sysäsi minut sänkyyn, tempaisi yöpaitani sivuun ja oli juuri kiipeämässä satulaani, kun Rudolf aukaisi oven.

Niin eräänä aamuna, uskoakseni torstaina, kun emme olleet sunnuntaiaamun jälkeen pitäneet peliämme, isä kävi jälleen rintoihini käsiksi niin että kiihotuin läpikotaisin. Minäkin tarjosin niitä hänelle vasiten, ja hän kävi yhä innokkaammaksi. Lopulta, peseydyttyään, kun aioin mennä tuulettamaan vuodevaatteita, hän kaappasi minusta kiinni, kun aioin käydä ohi, kähmi minua paidan sisältä ja sormeili vatukoitani, jotka nousivat koholle. Sillä hetkellä halusin aivan liian innokkaasti panna toimeksi, ja kun hän seisoi alushoususillaan edessäni, otin hänen pystyä miekkamiestään päästä kiinni. Niin hinkkasimme toisiamme pari sekuntia mieluisimmista paikoista, kunnes isäni enempiä ajattelematta paiskasi minut sänkyyn ja minä yhtä lailla ajattelematta toivoin saavani sukkelan aamiaisannoksen. Hän oli juuri saanut hameeni ylös ja heittäytynyt päälleni, kun Rudolf avasi oven.

»Oh Pardon!« sagte er und fuhr zurück.

Wir stoben entsetzt auseinander. Der Vater ging sofort hinaus, und ich hörte ihn nach einer Weile sagen: »Das Mädel muß man mit Gewalt aus dem Bett ziehen, sie will sonst nicht aufstehen...«

Rudolf lachte.

Als der Vater hereinkam, sagte er beschwichtigend zu mir: »Er hat garnix gesehen.«

Ich erwiderte nichts, aber ich war nur zu sehr vom Gegenteil überzeugt. Der Vater hatte denn auch kaum das Haus verlassen, als Rudolf hereinstürzte.

– Anteeksi!

Se oli Rudolfin ainoa sana ja heti sen jälkeen ovi sulkeutui ja mies katosi.

Isä ja minä sinkouduimme irti toisistamme aivankuin salama olisi väliimme iskenyt. Isä pukeutui ja lähti työhönsä ja minä aloin toimitella askareitani.

Taas Rudolf nauroi.

– Ohoh, anteeksi, hän sanoi ja kääntyi heti takaisin. Isä ja minä pomppasimme eroon toisistamme pelästyneinä ja tyrmistyneinä. Isä meni keittiöön ja kuulin hänen sanovan: – Se tyttöpahus ei meinaa nousta koskaan aamuisin. Hänet on kiskottava ylös väkisin.

Rudolfin ainoa vastaus oli nauru. Isä palasi kamariin ja sanoi minulle rauhoittavasti, ettei Rudolf epäillyt mitään. En väittänyt vastaan, vaikka tiesinkin paremmin. Isä oli tuskin sulkenut oven perässään, kun epäilyni saivat vahvistuksen.

”Oi, suokaa anteeksi!” hän sanoi ja vetäytyi takaisin.

Päästimme säikähtäen irti toisistamme. Isä läksi heti kamarista ja kuulin hänen kohta sanovan: ”Tyttö pitää kiskoa väkisin sängystä, muuten ei mokoma suostu nousemaan...”

Rudolf nauroi.

Kun isä palasi, hän sanoi rauhoitellen: ”Ei hän nähnyt yhtikäs mitään.”

En vastannut mitään mutta olin täysin varma siitä että asia oli päinvastoin. Tuskin isä oli lähtenyt, kun Rudolf säntäsi kamariin.

»Na,« fuhr er mich an, »hat der Vater vielleicht heut auch nur haben wollen, daß du dich besser waschen sollst...?«

– Vai olet sinä niin kovauninen, hän virkkoi. – Isäsi selitti, että sinut täytyy kiskaista joka aamu ylös sängystä. Mutta enpä ole mokomaa ennen nähnyt. Hänhän veti sinua kullillaan, mutta kaipa se on hänen tapansa herätellä tytärtään...

– No, Rudolf virkkoi ivallisesti, – aiotko taas väittää, että isäsi käski sinun peseytyä perusteellisesti?

”No”, hän tiuskaisi minulle, ”tänäänkin isä taisi vain haluta, että peset paremmin...?”

Da ich noch im Hemd war, hielt ich mir ein Handtuch vor die Brust. Er riß es mir weg.

Seisoin mykkänä miehen edessä. Pidin pyyheliinaa rintojeni suojuksena, mutta sen tuo lurjus kiskaisi näpeistäni.

Pitelin pyyhettä edessäni, koska minulla oli vain yöpaita ylläni. Rudolf tempaisi pyyhkeen käsistäni.

Koska olin vielä yöpaitasillani, pidin pyyhettä poveni edessä. Hän tempaisi sen pois.

»Mach’ keine G’schichten...,« lachte er, und ich bemerkte erst jetzt, daß er mich duzte.

– Kenties olisi hyvä, jos nytkin peseytyisit hieman paremmin! Kinttusi ovat aivan likaiset.

– Älä siveile siinä, hän karjaisi.

”Älä temppuile...” hän nauroi, ja vasta nyt huomasin hänen sinuttelevan.

»Hab’ ich mit Ihnen Bruderschaft getrunken?« fuhr ich ihn an.

– Ole hiljaa! Vastaukseni jälkeen kurkistin alas ja arvasin heti, mitä Rudolf tarkoitti. Jalkani oli isä ehtinyt voidella sopallaan.

– Ette te ole minun komentelijani, minä sinkautin takaisin.

”Koska täällä on sinunkaupat tehty?” tiuskaisin hänelle.

»Geniern werd’ ich mich vor so einem ausgefickten Luder, die mit dem eigenen Vater vögelt.«

– Älä teeskentele nyt, roisto manaili. – Tiedän kaiken sinusta ja isästäsi!

– Milloin olemme juoneet sinunmaljoja keskenämme? minä kysyin.

– Luuletko, että vaivautuisin kustantamaan maljoja huoralle, joka kaiken muun lystin päällisiksi elää oman isänsä rakastajattarena...

– Minulle ei soita poskea mimmit, jotka ovat oman isänsä kanssa, hän raivosi.

”Minä en tuollaisen läpeensä nussitun letukan edessä kursaile, joka oman isänsä kanssa koinii.”

»Wir haben nicht gevögelt...,« widersprach ich der Wahrheit gemäß.

– Emme ole naineet, yritin valehdella.

– Enkä ollut, minä kiistin tuimasti, vaikka hänen syytöksensä oli tietenkin enemmän kuin totta.

”Emme me nussineet...” väitin totuudenmukaisesti.

»Halt’s Maul,« schrie er mich an, »willst mir vielleicht abstreiten, was ich selbst gesehen hab’...«

»Nix haben S’ g’sehen...«

»So? Ist er vielleicht nicht auf dir gelegen, wie ich hereingekommen bin, und hast nicht den Kittel in der Höh’ gehabt...?«

– Turpa kiinni! Nyt huusi Rudolf minulle. – Et kai ole niin hullu, että uskoisit minun kieltävän sen, minkä näin omin silmin ja valveilla ollessani! Näin, miten isäsi jo keittiössä työnsi kätensä paitasi alle ja näin, mitä tapahtui vuoteessa sen perästä...

– Suu kiinni, hän ärjäisi. – Minä näin omin silmin, älä yritä syöttää satua.

– Te ette nähnyt mitään.

– Vai en? En nähnyt sinua selälläsi yöpaita vyötäröllä ja äijää nousemassa satulaan?

– Ette, minä sanoin vaisusti.

– Kuule, minä näin kaiken. Ennen kuin aukaisin oven, näin, miten hän työnsi kätensä sinun yöpaitasi alle. Ja tiedätkö mitä muuta minä näin?

”Turpa kiinni”, hän huusi minulle, ”yritätkö kiistää sen mitä minä itse näin...”

”Yhtikäs mitään ette nähnyt...”

”Niinkö? Eikö hän muka maannut päälläsi kun tulin, ja eikö sinulla muka ollut helmat korvissa...?”

»Nein,« sagte ich, aber schon sehr unsicher.

»Soo...? Nein!« Er kam näher. »Dann werd’ ich dir sagen was ich gesehen hab’: Ich hab’ vorhin von draußen gesehen, wie er dir alleweil ins Hemd hineingegriffen hat, na? Und weißt, was ich noch gesehen hab’?«

Olin jo kauhuissani ja siksi tuijotin häneen kuin ilmestyskirjan petoon. Ja mies vain nauroi!

Minua pelotti jo todella siinä vaiheessa, joten tuijotin häntä mykkänä.

”Ei ollut”, sanoin mutta jo melko epävarmasti.

”Niinköhän...? Muka ei!” Hän tuli lähemmäksi. ”Minäpä kerron, mitä näin: minä näin ensin tuolta ulkopuolelta, kun hän juuri kävi paitaan kiinni, eikö niin? Ja tiedätkö mitä muuta näin?”

Ich schaute ihn angstvoll an.

»Ich hab’ gesehen,« fuhr er in scharfem Ton fort, »wie du ihm den Schwanz aus der Hose gezogen hast..., und dann hat er dich auf’s Bett hergeschmissen...«

Ich war zerschmettert.

»Na...,« lachte er, und faßte mich unterm Kinn, so daß ich die Augen zu ihm erheben mußte, »ist das vielleicht nicht wahr...?«

Ich senkte den Blick vor ihm und schwieg.

»So,« sagte er entschieden, »und weil die Fräulein Pepi so frech und keck zu mir gewesen ist, geh’ ich jetzt stante pede auf die Polizei und zeig’ die ganze G’schicht an.«

– ...ja näin senkin, kun itse vedit kullin esille isäukkosi alushousuista. Sängyssä pistit sen rakoosi. Sitten hypitte kuin kaksi oravaa.

Kaiken tämän tuo anteeksiantamaton houkka heitti päin kasvojani. Olin murskattu.

– No, eikö kaikki ole totta? Hän tarttui leukaani ja pakotti naamaani ylemmäs.

Minä painoin silmäni alas.

– Jaha. Ja koska neiti oli ennen jo törkeä ja kova minua kohtaan, nyt voin olla minäkin. Menen poliisille ja kerron kaikki tyyni..!

– Minä näin, hän jatkoi ivallisella tavallaan, – näin, miten otit sen mikä-se-on hänen housuistaan ja hän kaatoi sinut sänkyyn. No? Kiellätkö? Yritätkö väittää, että näin vain näkyjä? Mitä? Hän tarttui leukaani ja pakotti minut katsomaan häntä silmiin. Kun epätoivoisena laskin katseeni, hän sanoi: – Jaaha. No hyvä. Ja koska olet aina nostellut nokkaasi minulle, lähden kertomaan poliisille kaiken sinusta ja sinun armaasta isäpapastasi.

Katsoin häntä peloissani.

”Minä näin”, hän jatkoi terävällä äänellä, ”kun otit hänen kullinsa esiin... ja sitten hän paiskasi sinut sänkyyn...”

Olin musertunut.

”No...” hän nauroi ja otti minua leuan alta, niin että minun oli nostettava katseeni, ”eikö muka ole totta...?”

Laskin katseeni ja vaikenin.

”Niin”, hän sanoi päättäväisesti, ”ja koska Pepi-neiti on ollut minulle niin nenäkäs ja hävytön, minä menen nyt suoraa päätä poliisille ja kerron koko jutun.”

Darauf war ich nicht gefaßt gewesen. Eine entsetzliche Angst ergriff mich.

Er weidete sich daran und quälte mich noch mehr: »Alle zwei werdet ihr eingesperrt... du und dein Herr Papa...«

Tähän olin vähiten valmistautunut. Minut valtasi hirveä hätä. Mies tajusi pelkoni, jota tunsin isäni puolesta, mutta hän nautti siitä. – Nyt te, kaksi, löydätte pian itsenne kaltereitten takaa..!

Typerää kyllä en ollut odottanut sitä. Pelko teki minut ihan sairaaksi, ja Rudolf huomasi heti, millainen vaikutus hänen sanoillaan oli minuun, ja tarttui siekailematta tilaisuuteensa.

– Teidät molemmat pannaan kalterien taa.

Siihen en ollut varautunut. Pelästyin hirvittävästi.

Hän nautti tilanteesta ja piinasi minua vielä pahemmin: ”Te kumpikin joudutte telkien taakse... sinä ja herra isukki...”

»Nein!« stieß ich hervor.

– Ei, huudahdin epätoivoissani.

– Ei, minä mumisin.

”Eikä!” parkaisin.

»Nein?« wiederholte er. »Nein? Na, das werden wir ja gleich sehen..., ich kann ja beeiden, was ich gesehen hab’.«

Damit wollte er zur Tür: »Gleich geh’ ich...«

Ich warf mich zwischen ihn und die Tür.

– Vai ei! Senhän saamme pian nähdä. Voinpa vaikka vannoa nähneeni sen, mitä näin.

Rudolf oli jo aikeissa lähteä. Heittäydyin ulko-oven eteen.

– Vai ei? hän toisti. – No, pianpa nähdään, tyttöseni. Olen valmis vannomaan vaikka valan. Saat olla varma siitä. Minä lähden nyt.

”Eikä?” hän toisti. ”Eikä? No, sehän vielä nähdään... minä voin valalla vannoa, mitä näin.”

Hän kääntyi ovelle: ”Lähden saman tien...”

Säntäsin oven eteen.

»Bitte...,« stammelte ich.

– Kiltti, rakas Rudolf..!

– Olkaa kiltti, minä sanoin epätoivoisena.

”Olkaa kiltti...” änkytin.

»Da gibt’s nichts zu bitten mehr...« Er wollte die Türschnalle ergreifen.

– Vai kiltti... Ei tässä enää rukoileminen auta. Miekkonen tarttui ovenkahvaan.

– Kilttipä hyvinkin, hän tuhahti ja tarttui ovenkahvaan.

”Tässä ei enää anelu auta...” Hän koetti tarttua ovennuppiin.

Ich hielt fest die Arme vor die Tür gebreitet: »Bitte...«

Ojensin silti käsivarteni hänen puoleensa. – Rakas, hyvä ihminen...

Ryntäsin ovelle ja painauduin sitä vasten.

– Olkaa kiltti, minä rukoilin jälleen.

Pidin lujasti kiinni ovenkarmeista: ”Olkaa kiltti...”

»Bitte..., was?« wiederholte er höhnisch.

Rudolf oli hämmästyvinään. – Rakas? Mitä ihmettä? Miten minä näin äkkiä olen rakkaaksi muuttunut?

– Millä tavalla »kiltti»? hän kysyi viekkaasti.

”Kiltti... mitenkä?” hän toisti ivallisesti.

Ich flüsterte: »Bitte..., verzeihen Sie mir Herr Rudolf..., daß ich keck zu Ihnen war...«

Kuiskasin:

– [T]een, mitä ikinä haluatte! Älkää menkö poliisille! Armahtakaa ja antakaa anteeksi, kun olin julma teitä kohtaan!

– Rudolf, anna minulle anteeksi, että olen ollut niin töykeä sinua kohtaan, minä kuiskasin.

Kuiskasin: ”Olkaa kiltti... antakaa minulle anteeksi, herra Rudolf... että olin Teille niin hävytön...”

»Aha...,« frohlockte er, »jetzt auf einmal..., was?«

Ich wurde dringender: »Geh’n S’ nicht auf die Polizei, Herr Rudolf..., bitte.«

»Ah ja,« drohte er..., »ich geh’ schon auf die Polizei, das gibt’s nicht...«

– Aha! Se kuulostaa jo paremmalta. Mutta enpä tiedä... kuuluu jo velvollisuuksiini...

– Ahaa. Jokos ääni on muuttunut kellossa?

– Ole kiltti, Rudolf, älä mene poliisin luo, minä anelin.

– Valitettavasti en voi noudattaa pyyntöäsi. Lähden suoraa päätä poliisin pakeille etkä sinä voi millään tavalla estää minua.

”Ahaa...” hän riemuitsi, ”nyt yhtäkkiä... kuinkas niin?”

Vaadin palavammin: ”Älkää menkö poliisille, herra Rudolf... olkaa kiltti.”

”Vielä mitä”, hän uhkasi, ”minä olen jo menossa poliisille, siinä ei auta...”

Ich brach in Tränen aus: »Bitte, gehn S’ nicht, Herr Rudolf..., ich kann nichts dafür...«

»Für was kannst du nix...?«

»Dafür..., daß mich der Vater...«

– Kulta Rudolf, aloin itkeä, – älkää tehkö meille pahaa. En voinut sille mitään. Isänihän on elänyt yksinkin ja...

– Rudolf, kiltti, älä mene. En voi sille mitään. Ei se ole minun syytäni, minä sanoin ja aidot kyynelet tulvahtivat silmiini.

– Mille sinä et voi mitään? hän tiuskaisi.

– En voi mitään sille, että isä...

Puhkesin kyyneliin: ”Olkaa kiltti, herra Rudolf, älkääkä menkö... en minä sille mitään mahtanut...”

”Mille et mitään mahtanut...?”

”Sille... että isä minua...”

»So?« sagte er und neigte sich dicht zu mir: »und dafür kennst du mich nicht, daß du mich so weggestoßen hast, wie ich dich hab’ ein bisserl da angreifen wollen...?« Er berührte leicht meine Brust.

– Mutta minua voit tyrkkiä ja töniä. Mies siveli rintojani ja minä hädissäni painauduin häntä vastaan.

– Ahaa. Sinä siis myönnät? Ja senkö takia olet sysinyt minua pois, kun olen halunnut vain pikkuisen tunnustella? hän kysyi kiusoitellen ja laski kätensä hyvin hellästi povelleni.

”Niinkö?” hän sanoi ja painautui minua vasten: ”Ja siksikö et ole minua tuntevinasi, työnnät minut pois, kun pikkuisen tahtoisin koskettaa..?” Hän tunnusteli keveästi rintaani.

Mein Vater war ein blutarmer Sattlergehilfe, der in einem Geschäft in der Josefstadt arbeitete. (3)

Isäni oli rutiköyhä satulamaakarin apulainen ja työskenteli eräässä verstaassa Josefstadissa. (1:2)

Isäni oli satulamaakarin verenvähyyttä poteva apulainen ja työskenteli Josefstadtissa, Wienin esikaupungissa. (7)

Isäni oli rutiköyhä satulasepän apumies, joka työskenteli verstaassa Josefstadtissa. (9)

Ich war über diese Namen, die er mir gab, ganz paff, bildete mir ungeheuer viel darauf ein und arbeitete, um es ihm recht zu machen, so fleißig weiter, daß sein Samen bald hoch aufspritzte und mich beinahe ins Gesicht getroffen hätte, weil ich dicht über seinen Schwanz gebeugt war. (46–47)

Olin oikein hämilläni hänen minulle suomista lempinimistä. Itserakkauteni kasvoi niistä ja tein työtä niin raivokkaasti, että kastike piankin ruiskusi ulos. Sitä lensi silmillenikin, koska olin kumartunut hänen sääriensä ylle. (1:29)

Ne hyväilevät nimitykset miellyttivät minua suunnattomasti, ja minä kaksinkertaistin ponnisteluni ja sain pian palkkiokseni nähdä, miten hän laukesi järisyttävään kliimaksiin. (29)

Olin aivan ällistynyt nimistä, joita hän minulle antoi, ja kuvittelin niiden takia vaikka mitä ja uurastin hänen mielikseen, kunnes hänen siemenensä pian ruiskusi korkealle ja melkein osui kasvoihini, koska olin kumartunut hänen kullinsa ääreen. (31)

Er sagte: »Das ist nur, damit’s leichter geht...«

Dann entblößte er meinen Hintern und aufstehend beugte er sich über mich, daß er genau in meiner Stellung über mir war. Voll Staunen, Angst und Entsetzen nahm ich wahr, daß er seinen Schweif an meinen After ansetzte und langsam zu bohren anfing. Ich wollte schreien, aber er flüsterte mir zu: »Sei stad und wenn’s dir weh tut, dann sag’s.« (76)

– Täytyy tehdä niin, jotta se liukuisi sisään paremmin...

Jälleen hän nosti vaatteitani ja otti samanlaisen asennon takanani. Olin hämmästynyt ja kai hitusen peloissanikin, kun hän sijoitti kullinsa takapuoleni rakoon ja alkoi hitaasti työntää sitä sisemmäs.

Halusin kirkaista, mutta hän rauhotti minua:

– Ota kaikki tyynesti. Jos se tekee hieman kipeää, voithan sanoa minulle. (1:50)

Huomatessaan uteliaisuuteni hän selvitti: – Tämä tekee sen vain helpommaksi.

Sitten hän paljasti takapuoleni ja laskeutui polvilleen. Tuntien hämmästystä, pelkoa ja inhoa tajusin, ettei hän yrittänytkään tunkeutua aukkoon, jonka niin kiihkeästi halusin avattavan, vaan kohdisti huomionsa toisaalle. Olin huutamaisillani ääneen, kun hän sanoi: – Älä liiku. Sano jos sinuun sattuu. (45)

Hän sanoi: ”Näin se menee helpommin sisään...”

Sitten hän paljasti pyllyni ja kumartui seisaaltaan päälleni, niin että hän oli ylläni aivan samanlaisessa asennossa. Hämmästyin, säikähdin ja järkytyin, kun tunsin, miten hän asetti kullinsa peräaukkoani vasten ja alkoi työntyä hitaasti sisään. Halusin huutaa, mutta hän kuiskasi: ”Älä liiku, ja sano, jos tekee kipeää.” (46)

Die Kirche war voll Kinder, und es wurde an drei Beichtstühlen gebeichtet. Ich kam zu einem ältlichen fetten Kooperator, mit einem großen runden Gesicht. Ich kannte ihn nur vom Sehen, und er schien mir nachsichtig zu sein, weil er immer so freundliche Mienen machte.

Zuerst beichtete ich meine kleinen Sünden. Doch er unterbrach mich mit der Frage: »Hast vielleicht gar Unkeuschheit getrieben?« (175)

Kirkko oli sillä kertaa lasten täyttämä ja ripittäytymistä suoritettiin kolmen eri rippipallin kohdalla. Minä jouduin erään lihavahkon, pyöreäkasvoisen papin kuulusteltavaksi. Tunsin hänet jo entuudestaan, joskin vain ulkonäön perusteella, ja aina hän oli vaikuttanut ystävälliseltä. Hänellä ei tuntunut olevan paljonkaan kiinnostusta kuullessaan meidän, pienempien, hätäisiä ja hämillisiä tunnustuksia rikkomuksistamme.

Minäkin kerroin kaikista mitättömistä virheistäni. Mutta jo kohta keskeytti pastori minut kysäisemällä:

– Entä oletko hairahtunut epäsiveellisyyteen, pikku ystävä? (2:3–4)

Määräpäivänä kirkko oli täpötäynnä lapsia ja kaikki kolme rippikoppia olivat käytössä. Löysin vanhan lihavan papin, jonka tunsin vain ulkonäöltä. Hänellä oli aina kasvoillaan ystävällinen ilme, jonka uskoin johtuvan hänen likinäköisyydestään. Aluksi tunnustin tavanomaiset arkisyntini, mutta hän keskeytti minut pian.

– No, lapseni, oletko tehnyt saastaisuuden syntiä? (96)

Kirkko oli täynnä lapsia, ja käytössä oli kolme rippituolia. Minulle osui vanhahko pulska apupappi. Tunsin hänet ainoastaan näöltä, ja minusta hän näytti lempeältä, koska hänen ilmeensä oli aina ystävällinen.

Aluksi tunnustin pikkusyntini. Hän kuitenkin keskeytti minut kysymällä: ”Oletkos mahtanut harjoittaa haureutta?” (99)

»Nein,« sagte ich lebhaft, »die Ferdinger hat er nicht gevögelt...«

Der Kommissär sagte: »Kennst du das Wort vom Katecheten?«

Ich war verlegen: »Nein, von ihm nicht...«

»Von wem denn?« wollte er wissen.

»Ach nur so..., aus der Schule..., von den anderen...«

»Von der Hofer oder von der Ferdinger...?«

»Nein...« (230)

– Ei, vastasin heti tärkeän näköisenä. – Ferdingeriä ei maisteri ole vielä nussinut...

Komissaari hätkähti.

– Kovinpa rumia sanoja käytät! Onko maisteri opettanut sinulle sellaisiakin..?

Nolostuin. – Eihän toki, tunnustin. – Ei hän ole mitään sanonut.

– No, mutta kuka on sitten käyttänyt moista sanaa?

– Ätsh! Sen olen kuullut koulussa... toisilta lapsilta. Kaikkihan sellaisia käyttävät...

– Onko Hoferja Ferdingerkin rohjenneet puhella sillä tavalla?

– Ehkä. Ei siihen kiinnitä huomiota. (2:39)

– Ei, minä vastasin nopeasti. – Hän ei koskaan pannut Ferdingeriä.

– Mistä sinä olet oppinut sellaisen sanan? tuomari kysäisi.

– Opettajaltako?

– En. En häneltä. Minä olin täysin häkeltynyt.

– Keneltä sitten?

– Minä vain kuulin sen... koulussa... muilta tytöiltä.

– Melanielta vai Ferdingeriltä?

– En muista. (124–125)

”Ei ole”, sanoin vilkkaasti, ”Ferdingeriä hän ei nussinut...”

Komisario sanoi: ”Katekeetaltako sinä olet tuon sanan oppinut?”

Olin hämilläni: ”Ei, en häneltä...”

”Keneltä siis?” hän halusi tietää.

”Muuten vain... koulussa... toisilta...”

”Hoferilta vai Ferdingeriltä...?”

”En...” (129–130)

»Zieh dich aus!« herrschte sie ihn an.

»Aber nein,« unterbrach er sie mild, doch ohne den übertrieben demütigen Ton von früher, sondern ganz sachlich; »Aber nein, das kommt ja noch nicht...«

»Was denn...?« Zenzi sah ihn verlegen an.

»Erst kommt doch das mit den Fragen,« flüsterte er eindringlich.

»Richtig!« Sie schlug sich vor die Stirne. (315)

– Ota pois vaatteesi, hän kiljaisi tämän jälkeen miehelle.

– Ei niin, uskalsi miekkonen tokaista. – Ettekö muista. Ensin tulevat ne kysymykset..!

– Ai juu! Zenzi löysi taas itsensä. Hän löi kädellään otsaansa. – Olinpa tosiaan unohtaa! (2:85)

– Riisuudu, hän komensi.

– Ei, ei. Ei vielä, nuorukainen sanoi täysin normaalilla äänellä, jossa ei ollut hiukkaakaan äskeistä liiallista kunnioitusta. – Se tulee myöhemmin.

– Mitä on sitten nyt? Zenzi kysyi selvästikin ymmällään.

– Kuulustelu, nuorukainen ilmoitti kuin teatterin kuiskaaja ainakin.

– Tietenkin. Anteeksi vain, Zenzi virkkoi ja läimäytti otsaansa kämmenellään. (169)

”Riisuudu!” hän käski miestä.

”Ei sentään”, tämä keskeytti lempeästi mutta ei enää puhunut liioitellun nöyrällä äänellä kuten aiemmin vaan aivan asiallisesti, ”ei sentään, ei se vielä tule...”

”Mikä sitten...?” Zenzi katsoi häntä ymmällään.

”Ensinhän on kuulustelu...” kuiskasi mies vaativasti.

”Toden totta!” Zenzi läimäytti otsaansa. (175)

»O je...,« sie schüttelte den Kopf, »das möcht’ er ja gleich sehen...«

»Wieso?«

Sie deutete auf die Tür, durch die Capuzzi verschwunden war.

»Durch das gelbe Glas durch, da sieht er alles...«

Ich bemerkte jetzt erst die kleine dunkle Scheibe, die in die Tür eingelassen war. (345)

– Oioi! Mieheni huomaisi sen hetimiten.

– Kuinka ihmeessä?

Nainen viittasi sormellaan ovea, minkä läpi valokuvaaja oli kadonnut. – Näetkö tuon pienen, keltaisen ikkunan? Siitä hän aina tarkkailee toimiamme.

Nyt vasta keksin kapean, kellastuneen lasilevyn ovipeilissä. (2:102)

– Ei se käy, Melanie totesi suruisasti. – Hän näkee kyllä.

– Miten? minä ihmettelin.

– Tuon tumman ovilasin läpi. Me emme näe sen läpi, mutta hän näkee tänne. (185)

”Oi ei...” hän pudisti päätään, ”hän saattaisi nähdä heti...”

”Kuinka niin?”

Hän osoitti ovea, jonka taakse Capuzzi oli kadonnut.

”Tuon keltaisen lasin läpi hän näkee kaiken...”

Vasta nyt huomasin pienen samean lasiruudun, joka oli upotettu oveen. (192)

Er knöpfte die Hose auf, und Zenzi stieß mich an: »Schau dir die Nudel an, die der Bursch hat..., so was gibt’s nicht...«

Karl grinste mir zu, und ich richtete mich auf, um seinen Nothelfer zu begutachten. Aber Gott steh mir bei, so was hatte ich wirklich noch nicht gesehen. Bis auf den Nabel und höher hinauf noch reichte dieser Balken, und hatte eine Dicke, die ihn beängstigend machte. Der Kopf allein war größer, als bei anderen der ganze Stempel.

»Na,« meinte Zenzi, »der ist doch einen Gulden wert...?« (356)

Poika avasi housunsa ja veti esille kalunsa. Heti nykäisi tyttö minua käsivarresta ja virkkoi:

– Katso hänen vehjettään! Sellaisia on vain yksi maailmassa!

Karl virnisti minulle, kun kohottauduin nähdäkseni paremmin. Sillä – Jumala paratkoon – sen näköistä uljuutta en ollut tosiaankaan koskaan tavannut. Pystyyn nousseena se ulottui melkoisesti yläpuolelle navan ja niin paksu se oli, että tulin melkein kuolemanpelkoiseksi! Jo sen etuosa oli muhkea ja minusta tuntui, että meihin, tyttöihin, täytyisi porata uusi ja väljempi reikä, ennenkuin moinen hirmukapine pääsisi sisällemme tunkeutumaan.

– No, eikö se jo yksistään ole guldenin arvoinen? (2:111)

Karl aukaisi kiirettä pitämättä housunnappinsa.

– Katso sen kanuunaa, Zenzi huudahti. – Peppi, et ole taatusti nähnyt koskaan mitään sen veroista.

Karl virnisti, kun istuuduin katsomaan kunnolla, ja voin vaikka vannoa, etten ollut ikinä nähnyt mitään sen veroista. Se ulottui pystynä paljon hänen napansa yli, se oli pelottavan paksu ja sen pelkkä pää oli isompi kuin eräät näkemäni kokonaiset elimet.

– Se on aina yhden guldenin arvoinen, Zenzi sanoi. (191)

Karl napitti housunsa auki, ja Zenzi tönäisi minua: ”Katso millainen mulkku tällä kaverilla on... ei tuollaista olekaan...”

Karl virnisti minulle ja minä kohottauduin tarkastelemaan hänen hätävaraansa. Luoja varjelkoon, mitään sellaista en tosiaankaan ollut ennen nähnyt. Napaan asti ja ylemmäskin sojotti tämä palkki, ja se näytti pelottavan paksulta. Pelkkä nuppi oli suurempi kuin toisilla koko varsi.

”No”, kysyi Zenzi, ”eikös ole guldenin väärti...?” (198)

Ich: »Hat er denn damit gedroht...?«

Zenzi: »O ja. Er hat immer gesagt, wenn ich was ausplausch, so schmeißt er mich heraus. Dann wird mich die Polizei zusammenklauben, dann komm ich ins Waisenhaus, und dort werden die Kinder den ganzen Tag gehaut, müssen auf Erbsen knien und immerfort nur beten.«

Ich: »Da ist es freilich besser, wenn man in einem warmen Bett liegt und eine heiße Nudel in die Hand bekommt.«

Zenzi: »Oder in den Bauch..., hahaha.«

Ich: »Na, in den Bauch wirst du sie auch nicht gleich gekriegt haben.« (362–363)

– Uhkasiko hän, että hän ajaisi sinut asunnostaan..?

– Joskus, kun hän oli vihainen. Silloin hän saattoi sanoa, että jos puhuisin sivu suun, saisin painua tieheni. Hän selitti, että silloin ottaisi poliisi minut ja joutuisin lastenkotiin ja siellä saavat pienokaiset selkäänsä jokikinen päivä, senkin hän kertoi. Hän osasi sepittää satuja pelastaakseen oman nahkansa. Hän sanoi, että lastenkodin lapset nukkuvat herneiden päällä ja lukevat rukouksia aamusta iltaan...

– No, olihan sitten parempi makailla lämpimässä sängyssä ja pidellä lämmintä vekotinta kourassaan...

– Tai mahansa alla! Zenzi purskahti makeaan nauruun. – Hahahaha!

– Mutta ei kai hän voinut pistää vekotintaan sinun mahaasi? (2:114)

– Uhkasiko hän?

– Uhkasi. Hän sanoi aina, että jos kertoisin kenellekään, hän potkaisisi minut kadulle ja silloin poliisi nappaisi minut ja toimittaisi orpokotiin, jossa lapsia piiskataan yhtenään ja jossa ne joutuvat konttaamaan lattialla ja kerjäämään ja vaikka mitä.

– No jaa, kyllä minäkin tajuan, että on parempi maata lämpöisessä sängyssä mukavan miehen vieressä.

– Tai alla, Zenzi tokaisi naurahtaen.

– Ette kai te tehneet niin vielä pitkään aikaan? (194)

Minä: ”Uhkasiko hän sillä koskaan...?”

Zenzi: ”Kyllä vain. Hän sanoi aina, että jos lavertelen, hän heittää minut pellolle. Sitten poliisi nappaa minut kiinni, minut viedään orpokotiin ja siellä lapsia lyödään päivät pitkät, meidän täytyy polvistua herneiden päälle ja rukoilla koko ajan.”

Minä: ”Silloin on kyllä parempi, kun voi maata lämpimässä vuoteessa ja saa kuuman kikkelin kouraansa.”

Zenzi: ”Tai mahaansa... hah-hah-haa.”

Minä: ”No, mahaan sinä et sitä heti saanut.” (201–202)

Aber Rudolf erlaubte es weder Zenzi noch mir, mit den guten Sachen angekleidet auf den Strich zu gehen. Er meinte, wenn wir aufgeputzt dahergingen, werde die Polizei aufmerksam auf uns werden und außerdem werden die Herren, die uns nachliefen, wegbleiben, weil sie uns für konzessionierte Huren halten würden, und weil nur die Heimlichkeit unseres Gewerbes reize. (380)

Mutta Rudolf ei sallinut Zenzin, enempää kuin minunkaan pukeutua liian hienosti. Hän selitti, että poliisit heti alkavat kiinnittää huomiotaan hepenissä keikkuviin naisihmisiin ja myös muutamat herrat luopuisivat seurastamme olettaessaan meidän kuuluvan yleisiin naisiin, joita Wien oli tuona aikana tulvillaan. Ei. Parempi oli hoidella tehtäviään sivutöinään ja elää perhetyttöinä. Nuorina ja kokemattoman näköisinä houkuttelimme asiakkaita, sehän oli ilman muuta selvää. (2:126)

– – mutta Rudolf ei antanut Zenzin pitää koskaan mitään uutta tai näyttävää, kun me läksimme työhön. Hän sanoi, että liian pyntättyinä me kiinnittäisimme vain poliisin huomion itseemme ja pelottaisimme pois asiakkaat, jotka luulisivat meitä jonkun pitohuoraksi. Meidän menestyksemme salaisuus, hän selvitti, piili vaivihkaisuudessa ja nimettömyydessä, ja hänen oppinsa oli todellakin perustana uralleni, joka jatkui sitten neljättäkymmentä vuotta. (203)

Rudolf ei kuitenkaan antanut minun eikä Zenzin lähteä kadulle koreissa vaatteissa. Jos kuljeksisimme pyntättyinä ympäriinsä, hän sanoi, poliisi kiinnittäisi meihin huomiota eivätkä myöskään herrat enää juoksisi perässämme, koska he luulisivat meitä rekisteröidyiksi huoriksi ja heitä kiihottaa nimenomaan toimintamme luvattomuus. (211–212)