Kirjoitus julkaistiin alun perin Poikkitelan
numerossa 2–3/1992 (3. vsk.), s. 12–16.
Laajennettu versio julkaistiin kokoelmassa
Valitetut teokset (s. 23–49) vuonna 2014.

Ernst Toch –
syyttä suotta unohdettu

 

Johdanto

Ernst Toch (1887–1964) on suomalaisille melko vieras säveltäjä. Hänen nimensä on meille tuttu lähinnä Aarre Merikannon uran yhteydestä. Mainzilainen Schott & Söhne -musiikkikustantamo julisti syksyllä 1924 sävellyskilpailun, ja siihen osallistui kaikkiaan 103 säveltäjää erilaisilla kamarimusiikkiteoksilla. Kilpailun tulos julistettiin maaliskuussa 1925: tuomaristo – Joseph Haas, Paul Hindemith, Erich Korngold, Franz Schrecker, Lothar Windsperger – päätti jakaa viisi yhtä suurta palkintoa, ja ne annettiin Merikannolle, Paul Dessaulle, Aleksandr Tšerepninille, Hermann Wunschille ja Ernst Tochille. Merikannolta palkittiin ns. Schott-konsertto yhdeksälle soittimelle op. 29 ja Tochilta konsertto sellolle ja kamariorkesterille op. 35.
     1920–30-luvun Saksassa Toch kuului musiikin modernismin kärkinimiin mm. Paul Hindemithin, Arnold Schönbergin, Kurt Weillin ja Ernst Křenekin ohella. Hänen teoksiaan esitettiin Saksan lukuisilla musiikkijuhlilla ja kustannettiin mainitun Schottin toimesta vuoteen 1933 saakka, jolloin kansallissosialistit ryhtyivät mustamaalaamaan ”bolševikkisäveltäjiä”. Monet Tochin sävellykset olivat menestyksekkäitä. Toch kutsuttiin v. 1932 kiertueelle Yhdysvaltoihin esittämään teoksiaan, ja hän emigroitui sinne v. 1934. Arnold Schönbergin tavoin Toch oli itävaltalaissyntyinen juutalainen säveltäjä, joka työskenteli paljon Saksassa ja joutui pakenemaan natseja USA:han. Hän jäi kuitenkin jossain määrin aikalaistensa varjoon. Niinpä Toch saattoi elämänsä loppupuolella vitsailla olevansa ”1900-luvun unohdetuin säveltäjä”.
     Paitsi säveltäjä oli Ernst Toch myös huomattava pianisti, opettaja ja kirjoittaja; tunnetuimpia hänen oppilaistaan lienevät säveltäjä-kapellimestari André Previn ja säveltäjä Mel Powell. Tochin musiikki ja ajattelu ovat omaleimaisia, varsinkin kun otetaan huomioon hänen muodollisen koulutuksensa niukkuus. Voitaisiinkin pohtia, olisiko aika ottaa hänen elämäntyönsä uudelleen arvioitavaksi.

Katsaus Ernst Tochin elämäkertaan

Elämänvaiheet Itävallassa ja Saksassa

Ernst Toch syntyi Wienissä 7. päivänä joulukuuta 1887. Hänen isänsä Moritz Toch oli kauppias, eikä perheessä harrastettu musiikkia. Toch osoitti kuitenkin jo lapsena perheessään harvinaista mielenkiintoa ääniä ja musiikkia kohtaan. Hän opetteli soittamaan pianoa isoäitinsä panttilainaamossa, ja nuotinlukutaidon hän oppi alivuokralaisena asuneelta harrastelijaviolistilta. Toch ei siis saanut järjestelmällistä musiikinopetusta, eikä perhekään rohkaissut musiikkiharrastuksia. Toch totesi myöhemmin, että musiikillisen lahjakkuuden ilmeneminen sellaisissa oloissa olikin pieni ihme.
     Tochin isä halusi poikansa opiskelevan vakavaraiseen ammattiin, ja lukion jälkeen Toch kirjoittautui Wienin yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä (vuosiksi 1906–09). Lääketieteen opintojen ohella hän kuitenkin jatkoi musiikin harrastamista. Hän oli jo lukioaikanaan tutustunut Wolfgang Amadeus Mozartin jousikvartettoihin, ja voidakseen perehtyä niihin paremmin hän jäljensi niitä. Monien muidenkin säveltäjien kohdalla, erityisesti ennen nuottipainannan kehittymistä, musiikin kopioiminen kuului tärkeänä osana musiikkiopintoihin. – Toch tutki myös Johann Sebastian Bachin teosta Hyvin viritetty klaveeri 1–2.
     Toch itse muisteli myöhemmin: ”Samaan aikaan minussa heräsi vastustamaton halu kirjoittaa kokonaan omia kvartettoja.” Niinpä Toch olikin 17 vuoden iän saavutettuaan säveltänyt jo kuusi jousikvartettoa – kaikki salassa. Kuudennen jousikvarteton a-molli op. 12 partituuri kulkeutui viulisti Arnold Rosén käsiin, ja hänen Rosé-kvartettinsa kantaesitti teoksen Wienissä v. 1905. Tochia kiitettiin eloisasta jousisatsista.
     Vuonna 1909 Toch voitti nuorille säveltäjille joka neljäs vuosi järjestettävän Mozart-kilpailun, johon hän oli kolme vuotta aikaisemmin pilan päiten osallistunut F-duuri-kamarisinfonialla. Palkintona oli nelivuotinen stipendi Frankfurt am Mainin konservatorioon. Toch keskeytti lääketieteen opintonsa ja muutti Wienistä Saksaan. Hän opiskeli Frankfurtissa pianonsoittoa Willy Rehbergin (1863–1937) ja sävellystä Iwan Knorrin (1853–1916) johdolla.
     Willy Rehberg oli sveitsiläissyntyinen pianisti ja kapellimestari. Hän oli opiskellut Zürichissä ja Leipzigissa (vuosina 1885–90). Hän opetti pianonsoittoa Leipzigissa ja toimi kapellimestarina vuoteen 1890, jolloin hän siirtyi opettamaan pianonsoittoa Genovaan; hän toimi myös Genovan kaupunginteatterin kapellimestarina. Vuonna 1907 hän siirtyi opettamaan Frankfurtin konservatorioon ja v. 1917 Mannheimin musiikkikorkeakouluun. Vuosina 1921–26 hän opetti Baselissa ja v. 1927–33 jälleen Mannheimissa. Rehberg sävelsi kamari- ja pianomusiikkia, ja hän käytti soitonopetuksessa apuna mm. Georg Friedrich Händelin, J. S. Bachin, Ludwig van Beethovenin, W. A. Mozartin ja Max Regerin sävellyksiä. – Willy Rehbergin poika Walter Rehberg (1900–57) oli isänsä tavoin pianisti ja kapellimestari; hän opiskeli pianonsoittoa isänsä ja Eugène d’Albertin johdolla sekä sävellystä Ernst Tochin johdolla.
     Iwan Knorr oli saksalainen säveltäjä ja musiikkikirjailija. Hän oli opiskellut pianonsoittoa Ignaz Moschelesin, teoriaa Hans Richterin ja sävellystä Carl Reinecken johdolla. Vuosina 1874–83 hän opetti Harkovissa. Hän ystävystyi Johannes Brahmsin kanssa ja sai tämän suosituksesta opettajanviran Frankfurtin Hoch-konservatoriosta; vuodesta 1886 lähtien hän opetti sävellystä, ja hänen oppilaisiinsa kuuluivat Tochin ohella Cyril Scott (1879–1971) ja Hans Pfitzner (1869–1949). Knorr oli lahjakas säveltäjä, mutta hänen tuotantonsa on suppeahko; hän oli kiinnostunut Ukrainan kansanmusiikista (hän asui Ukrainassa v. 1861–68 ja 1874–83), ja hänen kontrapunktinhallintaansa on verrattu Max Regeriin. Hän julkaisi teoreettisia kirjoituksiaan salanimellä Otto Armand.
     Kun Toch saapui Frankfurtiin, hänellä oli jo mainetta säveltäjänä. Kerrotaankin, että kun Toch ilmoittautui Iwan Knorrille, tämä ihmetteli: ”Tekö haluatte opiskella minun johdollani? Ja itse aioin kysyä, saisinko minä opiskella Teidän johdollanne.”
     Toch palkittiin vuonna 1910 Mendelssohn-palkinnolla, ja hän sai myös Itävallan valtionpalkinnon neljänä vuotena peräkkäin. Vuonna 1913 hänet nimitettiin pianonsoitonopettajaksi Mannheimin Zuscheid-musiikkikorkeakouluun. Tänä aikana Toch sävelsi myöhäisromanttiseen tyyliin muun muassa sellaiset teokset kuin sarjan Kuolevasta rokokoosta viululle ja pianolle op. 16, 8. jousikvarteton Des-duuri op. 18, serenadin kolmelle viululle op. 20 ja klarinettisonaatin A-duuri op. 22. Tuotanto painottui siis kamarimusiikkiin. Tochin säveltäjänura keskeytyi ensimmäisen maailmansodan ajaksi, koska hän palveli Itävallan armeijassa. Sodan päätyttyä Toch palasi Mannheimiin.
     Sodan jälkeen Toch alkoi kamarimusiikin ohella lähestyä orkesterimusiikkia: sellokonsertto op. 35 voitti jaetun palkinnon Schott & Söhne -kustantamon kilpailussa (1925), ja 1. pianokonsertto op. 38 kantaesitettiin Düsseldorfissa 8. 8. 1926 (solistina oli Walter Gieseking). Teos esitettiin seuraavana vuonna Frankfurtin kansainvälisillä musiikkifestivaaleilla (solistina oli Walter Frey ja kapellimestarina Hermann Scherchen), ja esityksestä tuli Tochille suuri menestys.
     1920-luvulla Toch alkoi kiinnostua myös oopperasta. Vuodelta 1925 on keskeneräiseksi jäänyt ja kadonnut ooppera Wegwende, ja vuonna 1927 kantaesitettiin Baden-Badenissa Hans Christian Andersenin aiheeseen perustuva Prinsessa ja herne op. 43, seuraavana vuonna Mannheimissa ”ei mikään perhedraama” Egon ja Emilie op. 46 Christian Morgensternin tekstiin ja vuonna 1930 Königsbergissä ooppera Viuhka op. 51, teksti Ferdinand Lionin. Kaikki oopperat ovat aiheensa puolesta enemmän tai vähemmän humoristisia ja sarkastisia.
     Toch jatkoi sodan jälkeen myös akateemisia opintojaan: hän väitteli filosofian tohtoriksi Heidelbergistä vuonna 1921. Väitöskirja Beiträge zur Stilkunde der Melodie julkaistiin vuonna 1923 nimellä Melodielehre.
     Vuodesta 1928 vuoteen 1933 Toch asui Berliinissä. Se oli tuolloin Saksan uuden musiikin tärkeimpiä keskuksia Dessaun Bauhausin ohella. 1920–30-luvun vaihteessa oltiin kiinnostuneita mm. koneellisen musiikin tuottamisesta, ja Berliinin tärkeimpiä kokeilijoita olivat Paul Hindemith ja Ernst Toch. He sävelsivät muun muassa musiikkia suoraan äänilevyä varten (Grammophonmusik), ja teoksia esitettiin Berliinin Neue Musik -konserttisarjassa. Äänilevyt ovat valitettavasti tuhoutuneet.
     Toch jatkoi säveltäjän- ja opettajanuraansa Berliinissä, ja hän alkoi kiinnostua myös elokuvamusiikista. Vuonna 1928 Baden-Badenin kamarimusiikkijuhlien teemana oli elokuva ja musiikki, ja Toch sävelsi näitä juhlia varten musiikin kokeelliseen elokuvaan Die Kinderfabrik. Vuonna 1930 valmistui ensimmäinen musiikki näytelmäelokuvaa varten: Karamasoff. – Kokeellisen musiikin alueelle kuuluu myös Tochin kenties tunnetuin sävellys, Maantieteellinen fuuga puhekuorolle a cappella; se on Puhemusiikkia-sarjan kolmas osa. Teos kantaesitettiin Berliinissä kesäkuussa 1930, samoin kuin toinenkin teos puhekuorolle ja lausujalle: Vesi op. 53. Se kuvaa veden kemiallisia ja fysikaalisia ominaisuuksia. Näitä kahta teosta on käytetty paljon musiikinopetuksessa.
     Tochin maine oli 1930-luvulla kiirinyt niin laajalle, että yhdysvaltalainen Pro Musica -yhdistys kutsui hänet konserttikiertueelle Amerikkaan kevääksi 1932. Toch esitti kiertueella omaa musiikkiaan, muun muassa ensimmäisen pianokonserttonsa Bostonin sinfoniaorkesterin ja Sergei Kusevitskin kanssa 25. ja 26. päivänä maaliskuuta. Konsertto sai myönteisen vastaanoton. Ohjelmaan kuului myös Tochin Kirjava sarja op. 48 vuodelta 1928.
     Adolf Hitler valittiin Saksan valtakunnankansleriksi vuonna 1933, ja samaan aikaan juutalaisvastainen liikehdintä laajeni maassa. Toch katsoi parhaaksi paeta maasta; hän matkusti (yhdessä mm. Richard Straussin kanssa) Firenzeen edustamaan Saksaa musiikkitieteilijäin kongressiin mutta ei enää palannut Berliiniin vaan siirtyi Pariisiin ja edelleen perheensä kanssa Lontooseen.
     Kansallissosialistit eivät juuri sallineet epäarjalaisen musiikin esityksiä. Saksan juutalainen kulttuurijärjestö sai ajoittain toimia, ja se järjesti vielä tammikuussa 1935 Tochin 2. pianokonserton esityksen. Sen jälkeen Tochin musiikki tuli esille vain kansallissosialistien propagandan yhteydessä.
     Die Musik -lehti julkaisi 1. 3. 1936 antisemitistisen erikoisnumeron. Sen artikkelit käsittelivät mm. ”juutalaisia musiikkitehtailijoina”, ja lehdessä julkaistiin Felix Mendelssohnin, Giacomo Meyerbeerin, Gustav Mahlerin, Arnold Schönbergin, Tochin, Kurt Weillin, Otto Klempererin ynnä muiden retusoituja muotokuvia.
     Toukokuun 22. päivänä 1938 avattiin Düsseldorfissa ”rappiomusiikkia” (Entartete Musik) esittelevä näyttely. Siinä esiteltiin ”marxilaisia, bolševistisia, juutalaisia ym. epäsaksalaisia suuntauksia, kuten atonaalista musiikkia ja jatsia”; näytteillä oli äänilevyjä, nuotteja ja kirjoituksia sellaisilta tekijöiltä kuin Igor Stravinskilta, Alfred Einsteinilta, Schönbergiltä, Alban Bergiltä, Tochilta, Hanns Eislerilta ja monilta muilta. Lisäksi mainittujen säveltäjien nuotteja poltettiin roviolla ja painolaattoja rikottiin.

Elämänvaiheet Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa

Martin J. Dain kuvasi Tochin oletettavasti joulukuussa 1958.

Lontoossa Toch toimi pianonsoitonopettajana ja sävelsi. Hänen sinfoniansa pianolle ja orkesterille eli 2. pianokonsertto op. 61 oli valmistunut Saksassa jo kaksi vuotta aikaisemmin, mutta se sai kantaesityksensä vasta nyt Lontoossa v. 1934; säveltäjä soitti itse konserton piano-osuuden. Englannissa Toch sävelsi muun muassa musiikin kolmeen elokuvaan; filmisäveltäjänä hänet tunnettaneenkin parhaiten musiikista elokuvaan Don Juanin yksityiselämä. Sen ohjasi Alexander Korda Englannissa vuonna 1934.
     Syksyllä 1934 Toch muutti perheineen edelleen USA:han. Ensimmäinen Yhdysvalloissa valmistunut orkesteriteos on Big Ben: Muunnelmia Westminsterin kellosävelmästä op. 62. Vuosina 1934–36 hän opetti musiikkia New Yorkissa. George Gershwinin ehdotuksesta Warner Bros. -elokuvayhtiö päätti tilata Tochilta musiikkia, ja Toch muutti Kaliforniaan. Elokuvahanke kuitenkin raukesi, mutta Paramount-yhtiö palkkasi Tochin studiolleen. Vuosien 1935 ja 1945 välisenä aikana Toch sävelsi musiikin seitsemään Paramountin ja neljään Columbian elokuviin sekä katkelmia lukuisiin muihin elokuviin. Hän oli kolme kertaa ehdolla jaettaessa parhaan elokuvamusiikin Oscar-palkintoa.
     Kaliforniaan-muuton jälkeen Toch sävelsi kaksi huomattavaa kamarimusiikkiteostaan: jousitrion op. 63 ja pianokvinteton op. 64. Niiden modernistinen sävelkieli ei saanut 1930-luvun Yhdysvalloissa huomattavaa vastakaikua. Tochin tyyli alkoikin muuttua tonaalisemmaksi ja harmonisemmaksi, esimerkiksi kantaatissa Kyynelin kylväjät op. 65.
     Natsien miehitettyä Itävallan v. 1938 Toch joutui työskentelemään yhä kovemmin, jotta hän olisi pystynyt avustamaan maasta paenneita sukulaisiaan. Hän antoi myös yksityistunteja, ja vuodesta 1940 lähtien hän opetti musiikkia Kalifornian yliopistossa Los Angelesissa. Vuonna 1944 hän piti Harvardin yliopistossa luentosarjan ja julkaisi sen neljä vuotta myöhemmin kirjana The Shaping Forces in Music. Hän ei juuri ehtinyt keskittyä omiin sävellyksiinsä ennen toisen maailmansodan päättymistä. – Vuonna 1940 Toch sai Yhdysvaltain kansalaisuuden.
     Vuonna 1945 Toch sävelsi yhdessä Arnold Schönbergin, Igor Stravinskin ja kolmen muun säveltäjän kanssa Luomis-sarjan, joka kuvaa maailman luomista. Tochin säveltämä jakso oli Liitto. Partituuri on kadonnut, mutta äänilevy on säilynyt.
     Sodan jälkeen Toch asui osan aikaa Euroopassa. Hän sävelsi ensimmäisen sinfoniansa op. 72 Wienissä v. 1949–50, ja se kantaesitettiin siellä 20. 12. 1950. Toch aloitti sinfonioiden säveltämisen huomattavan vanhana: hän oli 63-vuotias 1. sinfonian valmistuessa.
     Toinen sinfonia op. 73 on omistettu Albert Schweitzerille, ja se esitettiin ensi kerran Wienissä 11. 1. 1952. Kolmas sinfonia kantaesitettiin Pittsburghissa 2. 12. 1955, ja se sai Pulitzer-palkinnon toukokuussa 1956. – Kolmen ensimmäisen sinfonian voi ajatella muodostavan triptyykin, ja ne heijastavat Tochin uskonnollista ja humanistista ajattelua, joka juonsi juurensa vakavan sydänkohtauksen aiheuttamasta elämänmuutoksesta. Hän joutui luopumaan elokuvatyöstä, koska filmistudioiden kiivas työtahti rasitti liiaksi hänen terveyttään.
     Vuosien 1948 ja 1964 välisenä aikana Toch matkusteli opettamassa eri puolilla Yhdysvaltoja ja Eurooppaa. Hän sävelsi vielä neljä sinfoniaa (kuudes ja seitsemäs kantaesitettiin vasta v. 1967), lukuisia orkesteri- ja kamarimusiikkiteoksia sekä oopperan Viimeinen tarina op. 88 (kantaesitys oli vasta vuonna 1995). Hänelle myönnettiin lukuisia palkintoja ja kunnianosoituksia.
     Ernst Toch kuoli mahasyöpään Los Angelesissa lokakuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1964. Kuolinvuoteen vierellä oli uuden jousikvarteton luonnokset.

Elämäntyöstä

Kautta Tochin tuotannon näkyy 1800-luvun saksalaisen romantiikan vaikutus. Hänen musiikkinsa alkaa vapautua tonaalisesti vuoden 1920 paikkeilla; hän käyttää runsaahkosti kromatiikkaa, mutta musiikkiin jää jäljelle sävellajituntu. Hän oli kiinnostunut uusista sävellystekniikoista, kuten sarjallisuudesta, vaikka ei omaksunut niitä laajemmin; esimerkiksi 13. jousikvartetossa op. 74 (1953) hän käyttää dodekafonista riviä. Toch totesi rivitekniikasta:

”– – kaksitoistasäveljärjestelmä voi rikastuttaa, kun se liitetään mukauttaen menneisyyden tyylivarastoon, mutta se voi myös köyhdyttää, kun kaikki sen ulkopuolelle jäävä dogmaattisesti hylätään. – – En kuulu rivisäveltäjiin, enkä aio heihin liittyäkään.”

     Tochin musiikki on myös purevan karakterisoivaa ja huumorin ryydittämää, ja kirjalliset aiheet olivat hänelle läheisiä (mm. orkesteriteokset Peter Pan op. 76 ja ”iloinen alkusoitto” Pinocchio). Elokuvamusiikissa Tochin alaksi osoittautuivat erityisesti jännitys- ja takaa-ajokohtaukset. Myöhäiskauden teoksissa on ajoin vallalla myös lyyrinen ja melankolinen sävy (mm. Notturno op. 77 ja 4. sinfonia op. 80).
     On luonnehdittu, että Toch oli pohjimmiltaan nöyrä käsityöläinen eikä erikoisuuksien tavoittelu tai itsensä korostaminen häntä kiinnostanut.
     Kalifornian yliopistoon Los Angelesiin perustettiin vuonna 1967 erityinen Ernst Toch -arkisto, ja siinä säilytetään Tochin käsikirjoituksia sekä muuta häntä käsittelevää materiaalia. Kokoelman ensimmäisenä hoitajana toimi Tochin tyttärenpoika Lawrence Weschler. – The Friends of UCLA Library julkaisi vuonna 1971 Mantle Hoodin toimittaman valikoiman Tochin esseitä: Placed as a Link in this Chain (Lenkkinä tässä ketjussa).

Mitä Tochista on tiedetty Suomessa

Kun Ernst Toch kerran mainitsi Nikolai Slonimskille (Nicolas Slonimsky) olevansa ”1900-luvun unohdetuin säveltäjä”, niin Slonimski pyrki kumoamaan Tochin väitteen huomauttamalla, että Tochin musiikkia sentään esitettiin eri puolilla maailmaa ja että hänen nimensä löytyy ”jopa venäläisestä ensyklopediasta ja suomalaisesta musiikkitietosanakirjasta”.
     Tochista on tosiaankin hakusana vuonna 1948 julkaistussa ja Otavan kustantamassa Musiikin tietokirjassa. Itse asiassa jo Sulho Rannan Musiikin historia pääpiirteittäin (1933) osaa kertoa Tochista seuraavan: ”Ernst Toch on kirjoittanut eksoottista näyttämömusiikkia ja kamari-sinfonian  [D i e]  C h i n e s i s c h e   F l ö t e,  Kiinalainen huilu.” (S. 230.)
     Suuressa musiikkikirjassa (Otava, 1959) ei ole hakusanaa Tochista. Otavan isossa musiikkitietosanakirjassa (1977) on hakusana, samoin Tammen musiikkitietosanakirjassa (1984). Otavan musiikkitiedossa (1987) on suppea maininta. Lisäksi Toch on päässyt lukuisiin ”maallisiin” hakuteoksiin ja ensyklopedioihin.
     Tähän asti laajin ja monipuolisin Tochia käsittelevä suomalainen kirjoitus sisältyy Tomi Mäkelän teokseen Konsertoiva kamarimusiikki 1920-luvun alun Euroopassa (1990). Mäkelä keskittyy analysoimaan ensi sijassa Schottin kilpailun voittaneita sävellyksiä; niihinhän kuuluu Tochin sellokonsertto op. 35. Mäkelä esittää konsertosta laajan ja yksityiskohtaisen analyysin sekä toteaa:

”– – [Toch] on kuitenkin jäänyt vaille biografiaa tai kokonaisarviota, mikä ei voi olla hämmästyttämättä, onhan kyseessä mm. tunnetun melodiaopin (Melodielehre, 1923) luoja ja originelli [!] musiikin evolutionisti.” (S. 75.)

     Myös Seppo Heikinheimon perinpohjaisesta Aarre Merikanto -elämäkerrasta (1985) voi löytää pari mainintaa Tochista, jos ei luota henkilöhakemiston ilmoittamiin sivunumeroihin.

Tärkeimmät lähteet

Cohn, Arthur 1965: Twentieth-Century Music in Western Europe. Dent, London.
Heikinheimo, Seppo 1985: Aarre Merikanto: Säveltäjänkohtalo itsenäisessä Suomessa. WSOY, Helsinki.
Mäkelä, Tomi 1990: Konsertoiva kamarimusiikki 1920-luvun alun Euroopassa. Studia musicologica Universitatis Helsingiensis, 1. Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitos, Helsinki.
Ranta, Sulho 1933: Musiikin historia pääpiirteittäin. Gummerus, Jyväskylä.
Slonimsky, Nicolas 1967: Ernst Toch (1887–1967). Übersetzung von K. W. Bartlett. – Neue Zeitschrift für Musik, 12 (128. vsk.), s. 499–501.
Toch, Ernst 1977²: The Shaping Forces in Music: An Inquiry into the Nature of Harmony, Melody, Counterpoint, Form. [1948.] Dover, New York.
Weschler, Lawrence 1974: Ernst Toch, 1887–1964: A Biographical Essay Ten Years After His Passing. UCLA, Los Angeles.