Professori Liisa Keltikangas-Järvinen kuvaa uudessa kirjassaan
Hyvä itsetunto erityisesti kasvatuksen merkitystä
itsetunnon kehitykselle. Huomiota saavat ne tavat, joilla vanhemmat ja
opettajat voivat tukea lapsen henkistä kasvua.Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä jaksossa pohditaan lähemmin käsitettä hyvä itsetunto, toisessa kuvaillaan lapsen minän kehitystä, ja viimeisessä ja laajimmassa osassa varsinaisesti selvitetään, kuinka kasvattajat voivat vaikuttaa lapsen kehittyvään minäkuvaan.
Teos on kirjoitettu laajaa yleisöä silmälläpitäen, ja siksi Keltikangas-Järvinen välttää lähdeviitteitä ja psykologian suuriin nimiin vetoamista. Hän ei myöskään tunnustaudu minkään nimenomaisen psykologian koulukunnan kannattajaksi, vaikka esimerkiksi yliminän käsite kirjasta löytyy.
Keltikangas-Järvinen arvostelee ihmisten hyväksymää käsitystä, että suomalaisten itsetunto olisi heikompi kuin muilla kansoilla. Miten tällainen kuvitelma on yleensä voinut syntyä? Keltikangas-Järvisen mukaan ”itsetuntoa ja sen heikkoutta tai voimaa on pyritty päättelemään ulkoisesta käyttäytymisestä, joka usein on aika etäällä siitä, mitä mielessä liikkuu”. Suomalainen vaatimattomuus ei missään tapauksessa ole merkki huonosta itsetunnosta; muukalaisvihaa taas tunnetaan muuallakin.
Selostus ns. narsistisesta luonnevauriosta on kiinnostava ja havainnollinen. Kulttuurissamme kaikkivoipuuden harha tulkitaan usein hyväksi itsetunnoksi, vaikka kysymys on kokonaan muusta: lapsi ei saa osakseen rakkautta eikä huolenpitoa, ja tällöin hänelle saattaa kehittyä pyrkimys täydellisiin suorituksiin. Kasvaessaan ja aikuisena hän ei kuitenkaan kykene asettumaan toisen ihmisen asemaan eikä luomaan tunnesiteitä.
On puistattavaa lukea, miten vielä muutamia vuosikymmeniä sitten kehotettiin kasvattamaan lapsia kurinalaisuuteen, jotta he eivät ”tyrannisoisi” perhettä, tai miten lapsia nöyryytettiin järjestelmällisesti. Lasta ”piti hoitaa vain määräajoin, eikä hänen luokseen saanut mennä, jos hän ruoka-aikojen välissä itki”. Tällaiset ohjeet olivat omiaan paitsi syyllistämään äitejä myös haittaamaan lapsen kehitystä. Kun lapsen itkuun vastataan, hän tuntee, että hän voi vaikuttaa elämäänsä ja että hänellä on merkitystä. Hyvä itsetunto rupeaa kasvamaan juuri tällaisista pienistä iduista.
Syyllisyydentunteet eivät ole oikein hyvässä huudossa. Yhteen aikaan uskottiin ns. vapaaseen kasvatukseen, jollaista esimerkiksi psykoanalyysin luultiin vaativan. Keltikangas-Järvinen liittyy niihin, jotka arvostelevat tuota asennetta: ”Pääsemällä syyllisyydentunteista eroon pääsemme myös sivistyneestä ja järjestyneestä yhteiskunnasta ja sen jälkeen hoidamme asiat kanssaihmisten kanssa asianajajien välityksellä, piiloudumme iltaisin kotiin monien turvalukkojen taakse ja maksamme suojelurahaa voidaksemme liikkua päivisin ulkona.” Syyllistämistä ei tietenkään pitäisi hyväksyä kasvatusmenetelmäksi, koska se vasta lapsen persoonallisuuden tuhoaakin. Lapsi voi sisäistää hyvän ja pahan eron ilman asiattomia ylilyöntejä suuntaan tai toiseen.
Suomalainen peruskoulu saa Keltikangas-Järviseltä runsaasti huomiota. Hän osoittaa useita piirteitä — mm. rangaistuskäytännöt ja koulukiusaamisen —, joissa olisi parantamisen varaa. Hän tarkentaa oivaltavasti näihin liittyviä arkisia käsityksiä, niin että lukija itse oivaltaa, kuinka ongelmia voitaisiin vähentää. Kirjan miellyttävyyttä lisääkin sen sovinnollinen ja sormellaosoittelematon tyyli; kirjoittaja luottaa lukijoihinsa. Muutamat toistuvat kieliasun epätarkkuudet eivät haittaa lukemista.
