Kirja-arvostelu: Heikinheimo, Englund

Arvostelu julkaistiin kokoelmassa
Valitetut teokset (s. 363–368) vuonna 2014.

HEIKINHEIMON VARJOSSA

Einar Englund: I skuggan av Sibelius. Fragment ur en tonsättares liv. Söderström, Helsingfors. 1996. 326 s. ISBN 951-52-1610-9

Einar Englund: Sibeliuksen varjossa. Katkelmia säveltäjän elämästä. Suomentanut Riitta Kauko. Otava, Helsinki. 1997. 366 s. ISBN 951-1-14598-3

Seppo Heikinheimo: Mätämunan muistelmat. Otava, Helsinki. 1997. 527 s. ISBN 951-1-14997-0

Seppo Heikinheimon muistelmia lukiessa mielen valtaa aivan erityislaatuinen hilpeys. Minkälaisesta ilmiöstä on kysymys?
      Se on luokittelun ja lokeroinnin mielihyvää. Mätämunan muistelmia voi luonnehtia pitkäksi yksilökavalkadiksi — henkilöhakemistossa on 924 nimeä —, ja jokainen yksilö osoitetaan omalle paikalleen. Vaikka tämäntyyppinen lokerointi saattaa ensin vaikuttaa tarkoituksenmukaiselta ja hyödylliseltäkin käsittelytavalta, siihen sisältyy eettisiä ongelmia.
      Ensiksikin lokerointi latistaa. Jokaisesta ihmisestä haetaan nopeasti jokin hallitseva luonteenpiirre, karakteri, ja sen perusteella määrätään hänen paikkansa. Elävät ihmiset ovat kuitenkin tavattoman monitahoisia piirrekimppuja, ja ihminen muuttuu elämänsä mittaan. Heikinheimo itsekin ”vasta myöhemmin muuttui hyvin epäluuloiseksi uutta musiikkia kohtaan” (Heiniö 1995: 69).
      Heikinheimo luokittelee ihmiset asteikolla hyvä–huono. Tähän liittyy kahdenlaisia ongelmia. Ihmisiä ei näet aina lokeroida kirjassa kovinkaan keskeisten tai relevanttien piirteiden nojalla, vaan karakteri tuntuu määrittyvän hiukan sattumanvaraisesti, sen perusteella mihin Heikinheimo on ensimmäiseksi huomiota kiinnittänyt. Lisäksi koko arvosteluasteikko hyvä–huono vaikuttaa kiistanalaiselta: kaikissa ihmisissä on jotain hyvää ja jotain huonoa. Kun joku asettuu jakamaan muita vuohiin ja lampaisiin tai ”paljastamaan loisia ja pettureita” (Mätämunan muistelmat, s. 6), hän samalla asettaa itsensä toisten yläpuolelle ja arvostelun yläpuolelle ja väistämättä hyvien joukkoon. Kyse on valtasuhteesta, koska läpinäkyvyys jakautuu epätasaisesti: Heikinheimo paljastaa muita mutta itse jättäytyy tarkastelun ulkopuolelle. (Canetti 1998: 376, 383.)
      Kuten Heikinheimo toteaa, hänen muistelmateoksensa pyrkii paljastamaan, ja aseinaan kirjoittaja käyttää ivaa ja huumoria. Paljastuskirjallisuudessa lähdetään siitä, että joku salaa todellisen minuutensa ja asettuu ylevän ulkokuoren tahi naamion turvin muiden yläpuolelle (päinvastoin kuin narri tai jurodivyi, joka naamioituu tyhmemmäksi kuin on). Paljastajan on riuhtaistava naamio pois ja osoitettava, että todellisuudessa nousukas kuuluu meidän alapuolellemme. Keinona voidaan käyttää esimerkiksi epäloogisuuksien kärjistämistä. Heikinheimo ei kuitenkaan selviä puhtain paperein: ihmisiä luonnehtiessaan hän toisinaan hakee heistä vasiten sellaisen piirteen, jonka avulla nämä voi tyrkätä alas koturneiltaan. Herääpä epäilys, oliko koturneja alun perin laisinkaan ja onko tyrkkimisestä tullut itsetarkoitus.
      Kieltämättä Heikinheimo tarjoaa lukijoille monet naurut, ja aluksi mieleen saattaa tulla François Rabelais ja karnevaalinauru. Heikinheimo on kuitenkin varsin etäällä Rabelais’sta. Keskiajan nauru oli hedelmällistä ja kaikensyleilevää; papistolle ja ylhäisölle naurettiin ja heidät pudotettiin naurajain joukkoon (Bahtin 1995). Meidän aikanamme tällaista sydämellistä naurua ei enää tapaa. Heikinheimonkin nauru on kuivaa ja ivallista; nauru pudottaa ylhäisön alapuolellemme ja sulkee pois yhteydestämme, ja ilo ylenee tuosta lankeemuksesta. — Jotkin luonnehdinnat tuntuvat lähinnä töksähtäviltä ja epähienoilta. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että kirjoittaja on niissä kuvitellut lausuvansa rohkeitakin totuuksia.
      Mätämunan muistelmista on tullut syksyn 1997 kohukirja, ei vähiten Heikinheimon itsemurhan vuoksi. Kustantajan mainoksen mukaan käsikirjoitus julkaistaan siinä muodossa kuin tekijä itse halusi. Tämä ei välttämättä tunnu hyvältä ratkaisulta, sillä teksti olisi kaivannut vielä toimitustyötä. Kirjassa on turhaa toistoa, tarpeettomia yksityiskohtia ja pieniä epätarkkuuksia. Aivan suotta kirjaan on liitetty lähes sellaisinaan sanomalehtikolumnit, joissa Heikinheimo hyökkäsi Erkki Salmenhaaran Sibelius-elämäkertaa ja Sibelius-Akatemian tohtorinkoulutusta vastaan. Näistä ja eräistä muista loppuosan luvuista voi havaita, että kirjoittajan arvostelukyky ja mielenterveys oli alkanut horjua; on hyvin kyseenalaista, kuuluuko tuollainen aineisto enää julkisuuteen, vaikka kirjoittaja olisi julkisuuden henkilö.
      Yleensä muistelmakirjailijat kertovat omasta elämästään piittaamatta siitä, voiko kukaan siitä kiinnostua, ja Heikinheimo onkin tahtonut tehdä poikkeuksen: hän on halunnut säilyttää jälkipolville muisteluksia ja anekdootteja aikalaisistaan (Mätämunan muistelmat, s. 7), tallentaa epävirallista historiaa ja kulttuurin arkista elämismaailmaa. Tältä kannalta katsoen kirjalla on oma arvonsa, vaikka Heikinheimon katse kovin usein kääntyy morbideihin piirteisiin ja yleistää asioita liian voimakkaasti. Ihmisten alkoholismit, sairaudet ja sukupuoliset poikkeavuudet esitetään säntillisesti, ja sukulaisuussuhteet ovat usein tärkeä arvosteluperuste. — Vaikka Heikinheimo ei pidäkään itseään tärkeänä ja vaikenee muun muassa ”yksityisasioista”, hänen persoonansa nousee kaiken keskipisteeksi ikään kuin kiertotietä. Kirjassa märehditään kouluajoista alkaen vanhoja vääryyksiä, joiden uhriksi Heikinheimo koki joutuneensa, ja jotkin yksityiskohdat ovat muistelmateoksen lukijalle täysin yhdentekeviä, kuten esimerkiksi se, että Mikkelin kaupunginkirjaston vahtimestarit kantoivat mikrofilmien lukulaitteen hänen autonsa tavarasäiliöön (mts. 225–226). Tuollaisten pikkuseikkojen valinta korostaa subjektia, joka on valinnat tehnyt.
      Toisaalta tuollaiset arkiset pikku yksityiskohdat ohjaavat oivaltamaan Heikinheimon elämäntyötä. Heikinheimo käytti hyvin taitavasti tuollaisia pikkuseikkoja, sillä hän pyrki tempaamaan lukijan mukaansa ja lukija oli hänelle sanomalehtityön keskipiste; kaikki seikat esitettiin elävästi ja luontevasti, niin että lukija tunsi olevansa tapahtumain mukana. Vaikka Heikinheimon käsitykset olivat joskus melkeinpä outoja, hänen lehtikirjoituksensa oli silti aina luettava viimeistä sanaa myöten. Hänen kirjoitustapaansa voisi luonnehtia vietteleväksi. Kun muistelmien lukija koetetaan houkutella omaksumaan esimerkiksi venäläis- tai ruotsalaisvastaisia näkemyksiä, ne herättävät aina tavallista voimakkaampaa vastarintaa, koska koko kirjoitustyyli on affektiivisesti sävyttynyt.
      Mukaansatempaavuus ja juohevuus luonnehtivat Heikinheimon muutakin tuotantoa, esimerkiksi laajoja Merikanto-elämäkertoja, jotka pohjautuvat perusteelliseen tutkimustyöhön. Niiden puutteena on kylläkin se, ettei itse musiikista paljon puhuta. Oskar Merikannon elämäkerran (Heikinheimo 1995) lukijoille jää jopa epäselväksi, mitä musiikkia Merikanto ylipäänsä on säveltänyt; Heikinheimo tyytyy vain viittaamaan Heikki Poroilan (1994) teosluetteloon. Lisäksi viipaloiva käsittelytapa vaikeuttaa Merikannon elämänkulun hahmottamista. Heikinheimosta ei ilmeisestikään tullut kovin pätevää musiikkianalyytikkoa. ”Riittää kun kerron inhimillisiä pikkupiirteitä ja sanon jotain yleisluontoista eikä [sic] liian vaikeatajuista – –” (Mätämunan muistelmat, s. 277). — Heikinheimo oli myös lahjakas ja ansiokas suomentaja, ja hän osasi välittää kirjoittajan tyylin loistavalle suomen kielelle.
      Heikinheimo loihe lausumahan oman käsityksensä myös Einar Englundin muistelmateoksesta Sibeliuksen varjossa:

”– – Englund oli alallaan yksi parhaita [musiikkiarvostelijoita] Suomessa: hän kirjoitti elävästi ja värikkäästi, siis luettavasti, ja lisäksi hän uskalsi aina sanoa sen mitä ajatteli. Englundin merkittävästä elämäntyöstä kiinnostuneen on parasta lukea hänen omat muistelmansa I skuggan av Sibelius – –. Se on nimensä mukaisesti enimmäkseen valitusta siitä, että Englund jäi Sibeliuksen varjoon eikä Sibelius Englundin varjoon, kuten olisi pitänyt, mutta silti hauska kirja.” (Mts. 68–69.)

Jälleen kerran Heikinheimo heittää ilmaan lausunnon, josta on vaikea olla aivan samaa mieltä. Tuntuu siltä, että häntä kiinnosti enemmän polemiikkien käynnistäminen kuin totuuden etsiminen ja yhteisymmärryksen saavuttaminen.
Kansikuva: Englund

      Vuonna 1916 syntynyt Einar Englund kuuluu sodanjälkeiseen säveltäjäsukupolveen, ja hän lienee Kalevi Ahon ja Aulis Sallisen ohella merkittävin elävä suomalainen sinfonikko. Hänen tuotantonsa kulmakiviä ovat suurisuuntaiset dramaattiset orkesteriteokset, jotka kehittelevät klassisia esikuvia. Sota-aika vaikutti voimakkaasti Englundin persoonaan; se kuuluu hänen musiikistaan, erityisesti kolmannesta sinfoniasta, ja näkyy hänen muistelmistaan.
      Sibeliuksen varjossa on itseanalyyttisempi kuin Heikinheimon teos mutta ei silti yhtä häpeilemättömän narsistinen niin kuin vaikkapa Einojuhani Rautavaaran (1989) muistelmateos. Englund kertoo lapsuudestaan ja sotakokemuksistaan, perhe-elämästään ja sävellystyöstään. Kissaihmisiä ilahduttanee se, että Englund muistelee kissojaan laajemmin kuin esimerkiksi kohtaamisiaan Dmitri Šostakovitšin kanssa. — Revanssin makua on tässäkin kirjassa. Englund esittelee ennakkoluuloja ja vastoinkäymisiä, joita on joutunut kohtaamaan. ”Jazzpoika” Englundia lienee katsottu hiukan pitkin nenänvartta siksi että hän joutui soittamaan henkensä pitimiksi iskelmämusiikkia ja säesti puolisonsa Maynie Sirénin Brecht-iltoja. Lisäksi hän alkoi 1960-luvulla vaikuttaa yhä taantumuksellisemmalta, koska tähdensi musiikillisen logiikan ja muodon merkitystä ja kritisoi ns. lastenkamarikonsertteja. Sotaveteraani Englundin vääjäämättä etenevä, kohtalonomainen musiikki ei tainnut olla riittävän vallatonta.
      Heikinheimon lailla Englundkin on toiminut musiikkiarvostelijana, eikä hänkään ole hellävaraisimpia kirjoittajia. (Sattumoisin myös Englund nimittää itseään ”mätämunaksi”.) Arvostelijantoimi ei silti ollut hänelle mikään kutsumus vaan välttämätön paha, sillä sotien jälkeen maassamme ei vielä ollut toimivaa apurahajärjestelmää, joka olisi mahdollistanut päätoimisen sävellystyön. ”– – vapautus kriitikontyöstä oli parasta mitä minulle säveltäjänä on tapahtunut” (Sibeliuksen varjossa, s. 257). Keskeisemmällä sijalla muistelmissa ovat kuitenkin toiset kriitikot. Englund siteeraa sekä saamiaan kielteisiä että myönteisiä arvosteluja, ja erityisesti hän tuntee olleensa Seppo Heikinheimon hampaissa:

”– – Heikinheimo on todella yrittänyt erottaa vuohet lampaista. Hänen epäilyttävimpiin puoliinsa kuuluu lähinnä tietty oikullisuus ja epävakaisuus. Heikinheimon kirjoitusten lukija saa helposti sen käsityksen, että hän on oman häilyvyytensä uhri. Hän on yllätyksellinen, ja tämän tiliin voinee laskea myös ne lukemattomat arvostelut, joissa hän on ohimennen halveksivasti kuitannut taiteellisen suorituksen perustelematta mielipiteitään sen enempää. Se on kaiken kriitikontyön kardinaalivirhe. Sen takia Heikinheimo on lukijain silmissä ’ilkeä’.” (Mts. 247. Suomennosta muutettu.)

”Se [viulukonsertto] oli kyllä yksi harvoista kerroista, jolloin Heikinheimo on ylistellyt jotakin teostani!” (Mts. 283.)

      Jos on valtaa arvostelijoilla, niin on sitä myös portinvartijoilla (engl. gate-keepers) eli intendenteillä ja impressaarioilla. Englund kuvaa vastoinkäymisiä, joita tuntee kokeneensa: eivät orkesterit eivätkä yleisradio soittaneet hänen teoksiaan. Musiikkielämän ”harmailla eminensseillä” on tosiaankin enemmän valtaa kuin ensi alkuun tulee ajatelleeksi. (Tapauksia voisi tarkastella A. J. Greimasin aktanttimallin avulla — ensin säveltäjän ja sitten kriitikon ja portinvartijan näkökulmasta.)
      Esittelemäni kaksi muistelmateosta ovat molemmat erinomaisen kiinnostavia ja sujuvasti kirjoitettuja. Riitta Kaukon suomennoksesta en löytänyt varsinaisia virheitä, mutta eräät virheelliset välimerkkikäytänteet toistuvat läpi teoksen.¹ Molemmat muistelijat tarjoavat näkymiä kulttuurin kulissien taakse, vaikka Heikinheimon teosta rasittaakin tietty epätasaisuus. (”Mistä hän saa kaikkea päähänsä, tuo kelpo Seppomme?” [mts. 301].) Molemmat kirjoittajat ovat ilmiselvästi pyrkineet rehellisyyteen, pyrkineet esittämään itsensä ja tapahtumat sellaisina kuin näkevät; molemmat teokset ovat tekijäinsä näköisiä. — Lukijalle tarjoutuu myös jännittävä antropologinen näkökulma: miltä tuntuu olla kulttuurin pelätyin kriitikko, ”se vanha vainooja”, tai merkittävä taidemusiikin säveltäjä?
      Aivan varmasti näillä muistelijoilla on ollut samansuuntainen tavoite kuin Stendhalilla: teoksen pitää säilyä, ja jotta se säilyisi, siihen on sisällytettävä eniten elämää ja aidointa elämää; kirjoittaja vie ”kaikki aikalaiset mukanaan tuohon kuolemattomuuteen, jossa kaikki vaikuttaa, niin pienin kuin suurinkin” (Canetti 1998: 359).
__________
1. Mätämunan muistelmista paljastui seuraava virhe: kirjan mukaan Luigi Nono olisi salakuljettanut Šostakovitšin muistelmien käsikirjoituksen Neuvostoliitosta länteen (Mätämunan muistelmat, s. 395). Nono kyllä auttoi Solomon Volkovia pääsemään länteen, mutta käsikirjoituksen salakuljettajia oli epälukuinen joukko. (Solomon Volkovilta saatu tieto.)

KIRJALLISUUS

Bahtin, Mihail 1995: François Rabelais — keskiajan ja renessanssin nauru. Suomentaneet Paula Nieminen ja Tapani Laine. Taifuuni, Helsinki. [Творчество Франсуа Рабле и народная культура Средневековья и Ренессанса, 1965.]
Canetti, Elias 1998: Joukko ja valta. Suomentanut Markus Lång. Loki-Kirjat, Helsinki. [Masse und Macht, 1960.]
Heikinheimo, Seppo 1995: Oskar Merikanto ja hänen aikansa. Otava, Helsinki.
Heiniö, Mikko 1995: Aikamme musiikki 1945–1993. Suomen musiikin historia 4. WSOY, Helsinki.
Poroila, Heikki 1994: Oskar Merikannon sävellykset. Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen julkaisuja, 38. Suomen musiikkikirjastoyhdistys, Helsinki.
Rautavaara, Einojuhani 1989: Omakuva. WSOY, Helsinki.