(Ote s. 90–92)
Kuten jo on korostettu, psyykkisten ilmiöiden ymmärtäminen ja niiden lähestyminen riippuu tiedemiesten maailmankatsomuksesta ja määräytyy lopulta heidän asemastaan luokkataistelussa.
Nykyaikainen psykologia on areena, jolla eräiden maiden psykologien määrätyn osan edustamat taantumukselliset käsitykset psyykkisen elämän olemuksesta ja luonteesta iskevät yhteen neuvostotiedemiesten sekä sosialistisen ystävyysliiton maiden tiedemiesten edistyksellisten käsitysten kanssa psykologian kohteesta ja tehtävistä. Edistyksellisiä edustavat myös jotkut Länsi-Euroopan ja USA:n psykologit (viimemainituista voitaisiin nimetä ranskalaiset psykologit G. Pulitzer, A. Vallone, H. Piéron, sveitsiläinen J. Piaget, amerikkalainen J. Bruner jne.).
Jo vuosisatamme alussa syntyivät ne perustavat suuntaukset, jotka osittain leimaavat nykyistä porvarillista psykologiaa, vaikka ne ovatkin melkoisesti muuttaneet muotoaan historiallisen kehityksen kulussa viimeisten kuudenkymmenen—seitsemänkymmenen vuoden aikana. Niiden joukosta voidaan ensimmäisinä mainita behaviorismi ja freudilaisuus.
Behaviorismi (sanasta behaviour — käyttäytyminen) on psykologinen suuntaus, joka syntyi alunperin USA:ssa eläinhavaintojen tuloksena (J. Watson, E. Thorndike ym.). Behaviorismin perustana on psyyken, tietoisuuden kieltäminen psykologisen tutkimuksen kohteena. Tutkimuksen kohteeksi on hyväksytty vain käyttäytyminen — psykologian edellytettiin tutkivan vain käyttäytymisen ja ympäristön suhteiden lainmukaisuuksia. Psykologian tehtävät ovat behavioristin mielestä siinä, että voidaan tiedettäessä ärsyke (S, stimulus), joka vaikuttaa aistinelimiin (repliikki, laukaus, kuva jne.), ennustaa, minkälainen on vastaus, reaktio (R), tai tiedettäessä reaktio voidaan määrittää minkälainen ärsyke sen herätti. Klassisen behaviorismin kaava on S—R. Behavioristinen psykologia on johdonmukaisen mekaaninen — ihminen on kuin eläin, passiivinen mekanismi, omalaatuinen kone, joka vastaa ärsykkeisiin riippumatta siitä, onko sillä psyyke vai ei. Klassinen behaviorismi on tyypillinen amerikkalaisen kapitalismin tuote, kapitalismin, joka lähestyy ihmistä kuin tiedotonta konetta, työläistä kuin tietynlaista liukuhihnan lisäkettä. Psyyke muuttuu tällä tavalla epifenomeniksi.
Freudismi (wieniläisen psykiatrin ja psykologin Sigmund Freudin mukaan) on behaviorismin rinnalla yksi eniten vaikuttaneita 20. vuosisadan porvarillisen psykologian suuntauksia. Freudismin näkökulmasta ihminen on asosiaalinen, olemukseltaan kokonaan tai hyvin paljon eläimen kaltainen. Hänen käyttäytymisensä on kahden periaatteen alaista: ”mielihyvän periaate” (tässä tarkoitetaan pääasiassa sukupuolivietin ilmenemistä samanlaisena kuin eläinten vaisto) ja ”todellisuuden periaate” (joka lähtee yhteiskunnan vaatimasta välttämättömyydestä tukahduttaa seksuaalinen viettymys häpeällisenä ja kiellettynä). Mielihyvän ja todellisuuden periaatteiden ristiriidan tuloksena tapahtuu tyydyttämättömien viettymysten vetäytyminen alitajunnan maailmaan, mistä ne säätelevät ihmisen käyttäytymistä. Ja tässä aivan kuin behavioristeillakin nähdään tietoisuuden osuus vähäpätöiseksi, tietoisuutta väheksytään eri tavoin.
Freudismi kuuluu porvarillisen ideologian imperialismin kauden taantumuksellisimpiin tuotteisiin. Freudilainen oppi pimeistä alitajuisista voimista, jotka muka sisältä käsin ohjaavat ihmistä tehden hänestä vaistonvaraisten eläimellisten viettymysten ohjaileman avuttoman leikkikalun, ilmentää porvariston pelkoa yhteiskunnallisten järistysten edessä, epäluottamusta tietoisuuteen. V. I. Lenin esitti vuonna 1920 Clara Zetkinin kanssa keskustellessaan selkeän luokkakantaisen arvion freudismista. Hän sanoi: ”Freudin teoria on nykyään myös tavallaan muotioikku. Tunnen epäluottamusta artikkeleissa, selostuksissa, kirjasissa yms. esitettyjä sukupuoliteorioita kohtaan — lyhyesti sanoen, sitä erikoislajin kirjallisuutta kohtaan, joka on parhaassa kukkeudessaan porvarillisen yhteiskunnan tunkiopohjalla. Minussa eivät herätä luottamusta ne, jotka pohtivat yhtä herkeämättä ja sinnikkäästi sukupuoliasioita kuin intialainen fakiiri tuijottaa napaansa. Minusta tuntuu, että sukupuoliteorioiden runsaus, ne kun vielä ovat enimmäkseen hypoteeseja, lisäksi usein mielivaltaisia hypoteeseja, johtuu henkilökohtaisista tarpeista. Nimenomaan halusta hakea porvarilliselta moraalilta puolustusta omalle epänormaalille tai ylettömälle sukupuolielämälleen ja anoa suvaitsevaisuutta itseään kohtaan. Minua iljettää sellainen porvarillisen moraalin naamioitu kunnioitus yhtä paljon kuin sukupuoliasioiden tarkastelu mieliharrastuksena. Yrittäköönpä se harrastus esiintyä miten kapinallisena ja vallankumouksellisena hyvänsä, niin se on loppukädessä sittenkin täysin porvarillista.”
Nykyään behaviorismin ja freudismin alkuperäiset ”klassiset” muodot ovat antaneet sijaa erilaisille ”tytärvirtauksille” (neobehaviorismi, neofreudismi jne.), jotka ovat kadottaneet selvästi ilmeneviä tunnusmerkkejään. Mekanismin ja idealismin piirteet on melkoisen huolellisesti ja viisaasti naamioitu niissä. Mutta nämä virtaukset ovat ulkomuodon muuttuessa säilyttäneet ideologisten perusteidensa taantumuksellisuuden. Loppujen lopuksi, porvarillinen psykologia riistäjäluokan yhteiskunnan ideologian tuotteena ei ole ollut kiinnostunut eikä ole voinut kiinnostua inhimillisen tietoisuuden ja käyttäytymisen oikeasta ja pätevästä selittämisestä.
Kansankulttuuri, Helsinki. 1973.
Suomentaneet Uolevi Mattila ja Mirja Ruonaniemi.
ISBN 951-615-012-8
Alkuteos: Obštšaja psihologija (1970).