Kirjoitus julkaistiin alun perin Synteesi-lehdessä
4/1999 (18. vsk.), s. 33–35. Toimituksen virheen
takia lehdessä julkaistiin keskeneräinen versio.
Siteeraukset on tehtävä WWW-version mukaan.
Julkaistu myös kirjassa Valitetut teokset, s. 197–201.

Nobel-kirjailija Elias Canetti (25. 7. 1905–14. 8. 1994) tunnetaan meillä lähinnä prosaistina. Hänen suomennetuista teoksistaan tunnetuimpia ovat romaani Sokeat, matkakertomus Marrakešin ääniä, luonnekokoelma Avainkorva, aforismivalikoima Ihmisen alue sekä muistelmatrilogia. Lisäksi hän kirjoitti merkittävän sosiologisen tutkielman Joukko ja valta.
      Canetti kirjoitti myös kolme näytelmää, joista yhtä on esitetty Suomessa: Die Befristeten, Hetki eli Ehdonalaiset. Sitä esitettiin Seinäjoen kaupunginteatterissa vuonna 1987. Kaksi massiivista nuoruudennäytelmää ovat kuitenkin jääneet maassamme vähemmälle huomiolle.
      Hochzeit eli Häät on Canettin näytelmistä ensimmäinen, ja sen hän kirjoitti Wienissä vuonna 1932. Canetti muistelee Silmäpeli-kirjassa:

”Ne tuhonäyt joita siihen mennessä [Sokeissa] olin kuvannut toista toisensa jälkeen, olivat vielä Karl Krausin vaikutuksesta syntyneitä. Kaikki mitä tapahtui, ja aina tapahtui pahin mahdollinen, tapahtui ilman syitä ja tapahtumat olivat rinnatusten. – –
      ’Wozzeckia’ lukiessani loin jotain mille löysin nimen vasta myöhemmin, kun sanoin sitä itsensä häpäisemiseksi. Ne henkilöt jotka (päähenkilön lisäksi) tekevät lukijaan suurimman vaikutuksen esittelevät itse itsensä.” (Suom. Kyllikki Villa.)

Häät kuvaa irvokkaasti ja paljastavasti pikkuporvariston rappiota; se sijoittuu saksalaisen ekspressionismin ja absurdin teatterin välittäjäksi. Puheenparren napakkuus heijastaa wieniläisiä kansankappaleita, mutta teos ei ole silkka paikallisvärin sävyttämä komedia vaan ihmisen säälimätön ruumiinavaus. Canetti käyttää sana-, luonne- ja tilannekomiikkaa paljastamaan henkilöiden todellisen olemuksen: ahneuden ja itserakkauden. Canettin esikuvista voidaan mainita Ödön von Horváth ja Johann Nestroy, ja myöhemmin samaa tyylilajia on käyttänyt mm. Joe Orton.

TONI: Mummu, kuuleksä mitään? Ei, sähän olet jo umpikuuro.
GILZ: Kyllä kuulen.
TONI: Mä en usko. Sano sitten, mitä sä kuulet?
GILZ: Ukkonen kuuluu.
TONI: Joulukuussa ukkosta! Joulukuussa ukkosta! Voi mummu, kyllä sä oot ihan kuuro. Se on musiikkia mitä kuuluu ekasta kerroksesta. Segenreichin Christa menee tänään naimisiin.
GILZ: Ei siellä mitään häitä ole. Ukkonen kuuluu.
TONI: Mäkin tahdon musaa kun mä meen naimisiin. Niillä on yhtä aikaa kuus soittajaa.
GILZ: Ei ole totta!
TONI: Kuuleksä?
GILZ: Ukkonen kuuluu.
TONI: Kyllä sä oot ihan umpikuuro.
GILZ: Omass taloss saa kuulla mitä lystää.
PAPUKAIJA: Talo. Talo. Talo.
TONI: Tiedäks mummu mitä, harmi ettei sua enää oo sitten kun mä meen naimisiin. Sitä vartenhan mä saan tän talon, eiks niin, mummu, ja sitten se mun mies ja mä, niin me muistellaan sua aina.
GILZ: Mitä sä sanoit?
TONI: Eiks niin, mummu, tää talohan jää mulle?
GILZ: Mä en ymmärrä nyt yhtään. Mä en saa selvää.
TONI, kovempaa: Kun sua ei enää oo, tää talo!
PAPUKAIJA: Talo. Talo. Talo.
GILZ: Lore huutaa taas. Mä en saa selvää.

      Canettin näytelmät keskittyvät tutkimaan jotakin keskeistä ideaa, Häissä omistamista. Näytelmissä ei ole juonta eikä lineaarista kehittelyä aivan siinä mielessä kuin on totuttu; sen sijaan ideaa kehitellään kliimaksiin useissa eri yhteyksissä ja eri näkökulmista.
      Häiden tapahtumapaikkana on Segenreichin rakentama ja Gilzin omistama kerrostalo, jossa Segenreichin tytär viettää häitään. Kaikki havittelevat taloa omistukseensa, sillä rouva Gilz on jo vanha ja raihnas. Sulhanen Michel on onneton hyssykkä, jota morsiamen äiti ja 14-vuotias sisko piirittävät; morsian itse halveksii ja pettää miestään hääjuhlissa. Häävieraat himoitsevat toistensa puolisoja.
      Hääjuhla huipentuu seuraleikkiin, jossa henkilöiden on valittava mieluisin ihminen hääväen joukosta: talo muka sortuu ja kaikkien on kerrottava, mitä he aikovat tehdä rakkaansa hyväksi. Mutta kuvitelma muuttuu todeksi ja talo sortuu valtavan kuolinkorinan saattelemana. Canetti tuli ennustaneeksi toisen maailmansodan tuhon: sen taustana oli turhamaisuus, jota kansallissosialistien propaganda auttoi tyydyttymään.
      Natsien valtaantulon takia Canettin näytelmiä ei tietenkään voitu esittää; yleensäkin ne tulivat tunnetuiksi kirjailijan luentatilaisuuksissa. Canetti oli herkkävaistoinen kuuntelija, ja hän loi henkilöilleen ”akustiset maskit”, joista nämä oitis tunnistaa. Näyttämölle Häät pääsi vasta vuonna 1965 Braunschweigissa, ja ensi-ilta oli skandaalinkäryinen. Esitystä häirittiin, ja Canettia vastaan tehtiin seuraavana päivänä nimetön rikosilmoitus sukupuolikurin loukkaamisesta. Taiteilijapiirien, mm. Erwin Piscatorin ja Theodor Adornon, noustua puolustamaan häntä rikosilmoitus kuitenkin hylättiin aiheettomana.
      Natsit järjestivät Saksassa kirjarovioita vuonna 1933, ja Canetti sai niistä virikkeen mittavimpaan näytelmäänsä Komedia itserakkaudesta. Tämä kolmiosainen draama syntyi Wienissä vuosina 1933–34, ja sekin pääsi näyttämölle vasta 1965.
      Canetti kuvaa näytelmässä yhteiskuntaa, joka on kieltänyt kansalaisiltaan kaikki kuvat ja peilit. Peili, ”naisen elämän peruskapistus”, on syynä ihmisen alennustilaan. (Peili on vakiintunut konventio kirjallisuudessa, joka pyrkii paljastamaan ja näyttämään.) Miehisyyden korostaminen ja naismaisuuden tuomitseminen viittaavat kansallissosialistien yhteiskuntaan, joka korosti maskuliinisuutta ja sotaisuutta. Olisi kuitenkin erehdys pitää näytelmää pelkkänä kansallissosialismin kommentaarina.
      Komödie der Eitelkeit eli Komedia itserakkaudesta on kollektiividraama. Selkeää päähenkilöä ei ole, mutta muutamien henkilöiden sisäinen kehitys nostetaan erityisen tarkastelun kohteeksi. Järkyttävin hahmo on Therese Kreiss, joka kuvien lisäksi koettaa polttaa itsensä. Ronskipuheinen neitokainen leski Weihrauch taas vedonnee yleisöön välittömästi. Yleisellä intertekstuaalisella tasolla näytelmä on lähinnä perinteisen huvinäytelmän sarkastinen ivamukaelma. Katsojain odotukset ja stereotypiat on keikautettu päälaelleen. Intratekstuaalisella tasolla näytelmää voi kuitenkin pitää komediana, sillä sanojen ja todellisuuden välillä on jyrkkä ristiriita: kaikki henkilöt julistavat virallista peilivihaa, mutta viimeisessä näytöksessä tapaamme kaikki kuvastinten edestä peilibordellista.
      Siinä missä Häät on hengästyttävä ja kiivas kalmantanssi, Komedia itserakkaudesta on mietiskelevä ja laajapiirteinen — onhan tarkoituksena luoda kuva yhteiskunnan kaikista kerroksista. Laiton peilinsiru kulkee kädestä käteen, läpi yhteisön: oma kuva kiehtoo ja kammottaa.
      Komedian ensimmäinen ohjaus ei juuri saanut kiitosta, koska tekstiä oli lyhennetty ja esityksessä käytettiin piscatorilaisia tehoja melko kömpelösti: mukana oli ”kaksi uskomattoman alkeellista elokuvakohtausta” sekä valokuvia Adolf Hitleristä. Liian suora rinnastus kansallissosialismiin teki näytelmälle vahinkoa, koska se on yleisinhimillinen joukkohysterian kuvaus. Hans Hollmanin Baselin-ohjausta (1977) on pidetty onnistuneempana.
      Canettin kolmas näytelmä syntyi parikymmentä vuotta myöhemmin maanpaossa, ja se eroaa ulkoisesti — joskaan ei analyyttisesti — edeltäjistään; mikään kansankappale se ei enää ole. Hetki eli Ehdonalaiset on kirjoitettu vuonna 1952, ja se kantaesitettiin 1956 Oxfordissa (Wienissä 1967). Näytelmä kuvaa niitä opetuksia, joita Canetti löysi tutkiessaan hieman Michel Foucault’n tapaan hulluuden, vallan ja joukkojen luonnetta.
      Henkilöitä ei enää luonnehdita akustisilla maskeilla, vaan vuoropuhelu on lähes platonista; nuoruudennäytelmien melske on jäänyt taakse. Jos Canettia voi nimittää ”näyttämön Šostakovitšiksi”, niin Hetken perusteella myös näyttämön Sibeliukseksi...
      Näytelmä kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa jokainen tietää kuolinpäivänsä, siitä nimi Hetki eli Ehdonalaiset; henkilöiden nimenä on vain numero, joka kertoo minä syntymäpäivänään he kuolevat. Ihmiset eivät suurin surminkaan paljasta ikäänsä. Mitä pitkäikäisempi olet, sitä enemmän saat arvostusta. Näytelmän keskushenkilö Viisikymmentä, Galileon kaukainen sukulaissielu, alkaa kuitenkin epäillä käytännön todenperäisyyttä. Hänen havaintonsa laukaisevat hieman samanlaisen katastrofin kuin Heinrich Föhnin puhe Komediassa.
      Kuolinhetken paljastamisen oli alun perin tarkoitus vapauttaa ihminen kuolemanpelosta. Todellisuus osoittaa, että siinä ei onnistuttu, ja lisäksi käytäntö toi mukanaan uusia ongelmia, joita Canetti tarkkanäköisesti kuvaa. Hän osoittaa, että jos hyväksymme kuoleman millään tavoin ja alamme laskelmoida toisten kuolemalla, olemme helppoja saaliita totalitaarisille järjestelmille.

KIRJALLISUUTTA

Bischoff, Alfons-M. 1973: Elias Canetti: Stationen zum Werk. Europäische Hochschulschriften I: 79. Herbert Lang, Bern.
Canetti, Elias 1986: Silmäpeli. Elämäntarina vuosilta 1931–1937. Suomentanut Kyllikki Villa. Tammi, Helsinki. [Das Augenspiel, 1985.]
Canetti, Elias 1986: Hetki eli Ehdonalaiset. Suomentanut Hanna Jääskinen. Suomen Teatteriliitto, Helsinki. [Die Befristeten, 1952.]
Canetti, Elias 1999: Häät. Suomentanut Markus Lång. Suomen Näytelmäkirjailijaliitto, Helsinki. [Hochzeit, 1932.]
Canetti, Elias 2000: Komedia itserakkaudesta. Suomentanut Markus Lång. Suomen Näytelmäkirjailijaliitto, Helsinki. [Komödie der Eitelkeit, 1934.]
Lång, Markus 1995: Pikkuporvariston kalmantanssi: Analyysi Elias Canettin näytelmästä Häät. — Teema 3, s. 10–12.
Lång, Markus 1996: ”Jokainen pallo on isku omiin kasvoihin.” Pohdittavana Elias Canettin Komedia itserakkaudesta. — Teema 1, s. 22–25.