Arvostelu julkaistiin alun perin Niin & näin
-lehden numerossa 1/1999 (6. vsk.), s. 70.
Arvostelu julkaistiin myös kokoelmassa
Valitetut teokset (s. 377–380) vuonna 2014.

Ruotsalainen viestinnäntutkija Göran Bolin on tehnyt väitöskirjansa harvinaislaatuisesta ja ambivalentista aiheesta, videoväkivallasta. Kiinnostavaa on hänen valitsemansa mediaetnografinen lähestymistapa: hän on tutkinut ja haastatellut nuoria, n. 20–25-vuotiaita videoväkivallan harrastajia ja seurannut heidän arkielämäänsä. Väitöskirja Filmbytare liikkuu vaivattomasti monilla eri tieteenaloilla. Teos edustaa nuorisotutkimusta, elokuvatiedettä, etnografiaa, viestintää ja sosiologiaa. Tieteidenvälisyys sopiikin hyvin tämänkaltaiseen kohteeseen. Bolin on tehnyt väitöskirjansa Tukholman yliopiston media- ja viestintätutkimuksen laitokseen (hän väitteli helmikuussa 1998), ja hänen työnohjaajanaan oli prof. Johan Fornäs, jolta on hiljattain suomennettu teos Kulttuuriteoria.
     Bolin nimittää lähestymistapaansa mediaetnografiaksi: tarkastellaan tiettyä ihmisryhmää ”median käyttäjänä eikä niinkään vastaanottajana” (Filmbytare, s. 234). Tarkastelun kohteena ovat olleet nuorten miesten ”mediastrategiat” ja viestintäkeinot (tytöt eivät juuri harrasta väkivalta- eivätkä pornoelokuvia). Kyse on näin ollen paitsi elokuvista, joita nuoret katsovat, ja välineistä, joilla he pitävät yhteyttä toisiinsa, myös omasta julkaisutoiminnasta, kuten fanzineista ja omista videofilmeistä.
     Lähtökohtana Bolinilla on ollut kolme keskeistä teemaa: julkisuus, maku ja identiteetti. Julkisuudella hän tarkoittaa sitä, kuinka videoharrastajat viestivät keskenään; viestintä tarjoaa perustan maulle ja identiteetille. Hän tarkastelee, kuinka nuoret järjestävät oman vaihtoehtojulkisuutensa ja kuinka he suhtautuvat muihin julkisuuksiin. Maun osalta selvitetään, kuinka nuoret suhtautuvat vakiintuneeseen kulttuurikaanoniin ja toisiinsa (videoharrastajat eivät muodosta tasakoosteista joukkoa, vaikka ulkopuolinen saattaisi mielellään niin ajatella). Kolmanneksi Bolin tarkastelee, miten videoharrastajien identiteetti rakentuu ryhmittelyissä ikä–sukupuoli, sosiaalinen–biologinen sukupuoli (ts. sex–gender) ja rotu–etnisyys. Laajimmin ja kiinnostavimmin hän analysoi sukupuolen merkitystä, mm. samastumista sukupuolirajan ylitse. Moinen on mahdollista siksi, että nuorukaiset eivät samastu niinkään sankarittareen vaan hänen murhaaja-kostajan rooliinsa; tällainen rooli liitetään yleensä miehiin ja miehuuden ongelmistoon (esimerkiksi aggression hallintaan). Toisaalta nuoret suhtautuvat — eritoten itse tehdyissä elokuvissa — ironisesti ja leikinomaisesti perinnäisiin miesten malleihin.
     Tutkimuksessa ei analysoida yksityisiä kauhu- ja väkivaltaelokuvia vaan nuorisoyhteisöä, joka muodostuu niiden ympärille. Bolin käyttää kahta tärkeää tutkimuskäsitettä, joista toinen, julkisuus eli Öffentlichkeit, on peräisin Jürgen Habermasilta ja toinen, erottuminen eli distinction, Pierre Bourdieultä. Bolinin hypoteesi on suorasukainen ja hyväksyttävä: harrastamalla väkivaltaelokuvia nuoret pyrkivät erottumaan valta- eli yleiskulttuurista ja muodostamaan oman ala- tai vastakulttuurinsa, joka paremmin tyydyttää heidän senhetkisiä tarpeitaan. Bolin on tutkinut nuoria heidän harrastelehtiensä eli fanzineinsa kautta sekä haastattelemalla niiden tekijöitä. Näin hän on voinut sukeltaa nuorten maailmaan, ja hänen etnografista kuvaustaan voi pitää vähintäänkin kiinnostavana. Yleensähän me torjumme kauhistuen esimerkiksi splatter-elokuvat (ruotsinkielinen nimitys huggfilm eli hakkuufilmi tuntuu varsin sattuvalta), ja tällöin jää huomaamatta, minkälainen yhteisö harrastajista muodostuu. Alakulttuuri voi olla uudenlainen ja teoreettisestikin kiinnostava, kun julkisuutta hallitaan ja käsitellään uudentavalla tavalla.
     Filmiharrastajat ovat hakeutuneet varta vasten ”erilaisten” elokuvien pariin; usein nämä elokuvat osoittavat huonoa makua, ja se koetaan vastalauseeksi valtakulttuurille. Arvosteluissa ei kehutakaan elokuvia siksi, että ne olisivat hyviä, vaan siksi, että hyvää makua kohdellaan niin kaltoin kuin mahdollista. ”Jos oletetaan että videoharrastajien alkiokenttä (embryonalt fält) perustuu hyväksyttyjen esteettisten arvojen kumoamiseen, osoittautuu harrastelijoiden kuvaamien pornofilmien ylistäminen loogiseksi” (mts. 167). Bourdieun mukaan toimijat eivät itse voi olla selvillä menettelynsä erottavista tarkoitusperistä, mutta Bolinin mukaan nuorilla on aavistus toimintansa hierarkkisista ulottuvuuksista; he ovat selvillä erottumispelin säännöistä omissa ironisissa videoelokuvissaan. — Erottumisen kannalta on kiinnostavaa myös se, kuinka eri fanzineille muodostuu oma linjansa. Mainitsematta koskaan toisiaan lehdet — vai pitäisikö sanoa ”läpyskät” — kilvoittelevat keskenään.
     Nuoret ovat yhteiskunnan paarialuokkaa: heillä ei ole poliittista, taloudellista eikä yhteiskunnallista valtaa, ja tämä pätee myös fiktioiden arvottamiseen. Kuten Bolin on huomannut, väheksyttyjen elokuvien harrastajat samastuvat muihin sorrettuihin ryhmiin, kuten työmiehiin, neekereihin ja homoseksuaaleihin. Videoharrastajien sorto ilmenee valtiollisen elokuvasensuurin muodossa, ja muutamat nuorista ovatkin osallistuneet julkiseen keskusteluun ja vaatineet aikuissensuurin poistamista Ruotsista. (Suomessa vastaavaa tavoitetta ajaa Dark Fantasy ry.) Heitä on haastateltukin Ruotsin valtalehdissä mutta valtalehdistön ehdoilla: kun nuoret ovat nähneet julkaistun haastattelun, heistä on tehty sairasmielisiä väkivallan palvojia. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten videoharrastajille ei ole sijaa ”porvarillisessa julkisuudessa” vaan moraalisen pakokauhun vallassa heistä tehdään syntipukkeja; niinpä nuorten on luotava oma julkisuutensa.
     Paradoksaalista kyllä keräilijöiden status riippuu elokuvasensuurista. Koska elokuvat ovat sensuurin kieltämiä, niitä on vaikea hankkia ja ne ovat siis arvokkaita. Jos jollakulla on esimerkiksi 700 nauhan kokoelma alkuperäisiä leikkaamattomia väkivalta- ja kauhuelokuvia, kuten Dr Blackilla, yhdellä Bolinin haastattelemista nuorista, se takaa hänelle korkean aseman videoharrastajain yhteisössä.

”Elokuvasensuurin poistaminen toisi nämä elokuvat — joihin he ovat panneet tavattomasti vaivaa, tuoneet niitä yksityisesti ulkomailta ja/tai hankkineet vaihtelemalla — periaatteessa kenen tahansa saataville. Moinen sensuurin poistaminen merkitsisi näille keräilijöille suunnilleen samaa kuin raju pörssiromahdus.” (Mts. 157; ks. myös s. 231.)

     Viimeisessä luvussa Bolin siirtyy itsetutkistelun tasolle ja pohtii, kuinka tutkimus on muuttanut hänen itseymmärrystään ja kuinka hänen tutkimustyönsä on vaikuttanut nuorten yhteisöön. Osallistuva havainnointi vaikuttaa väistämättä tutkimuksen kohteeseen; vaikutuksen voi minimoida, mutta sitä ei voi poistaa. Tästä dilemmasta huolimatta etnografisella tutkimuksella on etunsa tekstianalyysiin nähden, sillä tekstejä voidaan lukea myös vastakarvaan, kuten mm. Stuart Hall on tähdentänyt.
     Filmbytare on hyvin sujuva ja innostava väitöskirja. Kenttäpäiväkirjojen kautta lukija pääsee sisälle nuorten vaihtoehtoiseen julkisuuteen ja saa hetken kokea, kuinka taide sulautuu yhteen elämän kanssa, kuten Bolin hiukan ironisesti letkauttaa. Teoksen käyttökelpoisuutta lisää se, että keskeiset käsitteet on esitetty myös alkukielellä ja Bolin selvittää alaviitteissä niiden merkitystä ja käännösongelmia.