Puolustusvoimain palveluksessa olevan upseerin, joka oli laiminlyönyt velvollisuutensa, mitä oli vielä pääesikunnan käskylehdessä tähdennetty, PatL 23 §:n 2 mom:n mukaisesti tarjota palveluksessa ollessaan tekemiään aseteknillisiä keksintöjä puolustuslaitokselle, katsottiin syyllistyneen virkavirheeseen. Ään. (1132)

  Helsingin HO:teen 4/8 1961 annetussa syytekirjelmässä HO:n silloinen kanneviskaali ja 15/11 1962 annetussa kirjelmässä sekä juttua suullisesti HO:ssa käsiteltäessä virkaatoimittava kanneviskaali Jaakko Ensio Kalliokoski olivat lausuneet, että vakinaisesta palveluksesta sittemmin eronnut kenraalimajuri Arvo Ensio Saloranta palvellessaan pääesikunnassa 28/12 1946 lähtien taisteluvälineosaston päällikkönä ja 1/12 1952 alkaen ensin väliaikaisena ja sitten eroamiseensa 7/8 1955 saakka virkaan nimitettynä taisteluvälinepäällikkönä sekä johtaessaan virkansa puolesta muun muassa aseistuksen ja ampumatarvikkeiden teknillistä kehittämistä tarkoittavaa tutkimus- ja kokeilutyötä suorittavan aseteknillisen toimiston ja taisteluvälinealan hankintoja käsittelevien asetoimiston ja siitä 1/12 1952 muodostetun aseosaston toimintaa oli vuosina 1951—1954 Helsingissä
  I) saatettuaan joko yksin tai yhdessä eräiden muiden henkilöiden kanssa suunnittelemansa aseteknilliset uutuudet patentoitavaan kuntoon hakenut patenttia yhdessä poikansa kanssa a) 17/10 1951 käsikranaatin sytyttimeen sekä saman kuun 31 päivänä b) keskiraskaan kranaatinheittimen putken ja vastalevyn yhdistyskytkimeen ja c) konepistoolin tankomaiseen patruunalippaaseen, yksin d) 18/6 1953 kranaatinheittimen jalustaan ja e) seuranneen heinäkuun 23 päivänä käsikranaatin tai sen tapaisen välineen sytyttimeen, yhdessä poikansa kanssa f) 28/10 1954 toiseen keskiraskaan kranaatinheittimen putken ja vastalevyn yhdistyskytkimeen, yhdessä aseteknillisen toimiston erään upseerin kanssa g) 5/6 1952 kranaatinheittimen ammuksen iskusytyttimeen ja h) 17/6 1953 tykistön ammuksen iskusytyttimeen, yhdessä erään puolustuslaitoksen hankkijana toimineen yksityisen teollisuuslaitoksen aseosaston johtajan kanssa i) 16/5 1953 raskaan kranaatinheittimen peräkappaleen ja vastalevyn kytkinlaitteeseen, seuranneen syyskuun 29 päivänä j) maamiinaan ja k) maamiinan sytyttimeen ja poikansa nimissä l) sitä seuranneen joulukuun 8 päivänä toiseen maamiinan sytyttimeen sekä yhdessä erään niin ikään puolustuslaitoksen hankkijana toimineen yksityisen metallivalimon johtajan kanssa m) 23/7 1953 valettuun sirpalekäsikranaattiin, joista keksinnöistä d, e, f ja m kohdassa mainittuihin oli Salorannalle yksin tai yhdessä hänen keksijäkumppaniensa kanssa myönnetty sittemmin lakanneet patentit ja g kohdassa mainittuun oli puolustusministeriön vaatimuksesta myönnetty valtiolle patentti hakemusten rauetessa muiden keksintöjen osalta, sekä siten varannut itselleen ja keksijäkumppaneilleen keksinnöistä johtuvat oikeudet, vaikka a—i ja m kohdassa mainitut keksinnöt, huomioon ottaen Salorannan virka-asemaan perustuvan velvelvollisuuden [sic] johtaa aseteknillisen toimiston tutkimus- ja kokeilutyötä ja sen seikan, että samoja teknillisiä uudistuksia koskeva tutkimus- ja kokeilutyö oli samanaikaisesti ollut vireillä sanotussa toimistossa, olivat Salorannan yksin tekemien keksintöjen osalta kokonaan ja yhteiskeksintöjen kohdalta hänen osuuttaan vastaavalta osalta alun perin kuuluneet valtiolle, sekä jättänyt tarjoamatta valtiolle patenttilain 23 §:n 2 momentissa tarkoitetut, toimintapiirikeksinnöiksi katsottavat j, k ja l kohdassa mainitut keksinnöt ennen patentin hakemista niihin;
  II) saattanut a, b, d, f, g ja h kohdassa mainitut keksinnöt aseteknillisen toimiston kokeiltaviksi ja kehitettäviksi valtion kustannuksella, päättänyt käytettävissään olleiden määrärahojen puitteissa koe-erien hankkimisesta c, e, g ja h kohdassa mainittujen keksintöjen osalta, joista c ja e kohdassa mainitut oli sittemmin todettu epätyydyttäviksi, ja puoltanut g kohdassa mainitun keksinnön ottamista puolustusvoimain käyttöön, vaikka hän hakemalla patenttia mainittuihin keksintöihin oli tullut esteelliseksi suorittamaan sanottuja virkatoimia;
  III) hakemalla patenttia g ja h kohdassa mainittuihin keksintöihin sekä tekemällä niistä tarjouksia ja sopimuksia saattanut sanotut maanpuolustuksen kannalta tärkeät keksinnöt julkisiksi, vaikka hän oli ollut velvollinen huolehtimaan niiden salassapidon turvaamisesta;
  IV) harjoittanut, vaikka hänellä ei ollut ollut siihen oikeutta, keksinnöllistä toimintaa muiden kuin valtion lukuun suunnittelemalla yhdessä puolustuslaitokseen kuulumattomien henkilöiden kanssa teollisuuslaitosta ja metallivalimoa varten i ja m kohdassa mainitut keksinnöt; sekä
  V) kieltämällä aseteknillisessä toimistossa suunnitellun, sittemmin m kohdassa mainittua käsikranaattia paremmaksi todetun käsikranaatin kehittämisen ja päättämällä m kohdassa sanotun käsikranaatin koe-hankinnoista kysymyksessä olevalta metallivalimolta puoltanut oikeudettomasti viimeksi mainitun taisteluvälineen kokeilemista.
  Koska Arvo Ensio Saloranta menettelemällä syytteessä kerrotuin tavoin valtion edun vastaisesti oli hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä tahallaan rikkonut virkavelvollisuutensa ja kun keksintöjä koskevat Salorannan toimenpiteet a—f kohdassa mainittujen keksintöjen kohdalta keskenään, g ja h kohdassa mainittujen keksintöjen kohdalta myös keskenään sekä i—m kohdassa mainittujen keksintöjen kohdalta niin ikään keskenään olivat saman rikoksen jatkamista, virkaatoimittava kanneviskaali Kalliokoski oli vaatinut Salorannan tuomitsemista rangaistukseen kolmesta jatketusta omanvoitonpyynnöstä tapahtuneesta virkavelvollisuuden rikkomisesta.
  Asianomistajana kuultuna puolustusministeriö oli yhtynyt syytteeseen ja vaatinut Arvo Ensio Salorannan velvoittamista korvaamaan ministeriön oikeudenkäyntikulut.
  Arvo Ensio Salorannan annettua häneltä syytteen johdosta vaaditun selityksen, johon virkaatoimittava kanneviskaali Kalliokoski oli vastannut, ja HO:n toimitettua jutussa suullisen kuulustelun sekä Kalliokosken ja puolustusministeriön vielä annettua HO:n kirjelmät ja Salorannan vastattua niihin HO p. 22/4 1963 ratkaisi asian; ja mitä ensiksi tuli syytteen I kohtaan siltä osin kuin se koski patenttien hakemista a—f, h, i ja m kohdassa mainittuihin keksintöihin, niin koska Salorannan virkatehtäviin, vaikkakin hänen syytteessä tarkoitettuna aikana oli tullut suorituttaa aseteknillisen toimiston alaan kuuluvaa työtä ja vaikka samoja teknillisiä uudistuksia koskeva tutkimus- ja kokeilutyö oli ollut samanaikaisesti toimistossa vireillä, ei ollut kuulunut puheena olevan tutkimus- ja kokeilutyön henkilökohtainen suorittaminen eikä ollut näytetty, että Salorannalle olisi annettu tehtäväksi itse ratkaista jokin mainituissa patenttien kohteina olleissa keksinnöissä toteutettu teknillinen uutuus, niin ja kun muullakaan perusteella ei voitu katsoa puolustuslaitoksen ja Salorannan välisen virkasuhteen molempien osapuolten edellyttäneen keksinnöistä johtuvien oikeuksien kuuluvan työnantajalle, HO katsoi, ettei valtiolla ollut ollut patenttilain 23 §:n 1 momentissa tarkoitettua oikeutta sanottuihin keksintöihin. Syytteen g kohdassa mainitun keksinnön osalta, jonka kohdalta Korkein hallinto-oikeus 25/5 1961 antamallaan päätöksellä sen johdosta, että keksintö oli tehty yhdessä mainitun aseteknillisen toimiston upseerin kanssa sellaisissa oloissa, että keksinnöstä johtuvien oikeuksien oli katsottava edellytetyn kuuluvan valtiolle, oli vahvistanut patentti- ja rekisterihallituksen 31/1 1959 antaman päätöksen, jolla patentti keksintöön oli myönnetty valtiolle, Salorannalla siihen osuuteen nähden, mikä hänellä oli ollut keksinnön syntymiseen, oli katsottava patenttihakemuksen tehdessään olleen perusteltua aihetta edellyttää, ettei myöskään tämä keksintö hänen kohdaltaan eikä sanottu keksintö ja lisäksi h kohdassa mainittu keksintö kysymyksessä olevan upseerinkaan osalta ollut kuulunut patenttilain 23 §:n 1 momentin nojalla valtiolle. Koska kuitenkin a—f, h, i ja m kohdassa mainitut keksinnöt oli katsottava toimintapiirikeksinnöiksi, jotka samoin kuin j, k ja l kohdassa tarkoitetut keksinnöt Saloranta oli virkasuhteensa perusteella ollut velvollinen patenttilain 23 §:n 2 momentissa mainituin tavoin tarjoamaan valtiolle, HO, huomioon ottaen että Saloranta oli tehnyt g kohdassa mainitusta keksinnöstä puolustusministeriölle kirjallisen ilmoituksen, jota siihen nähden, että se oli sisältänyt keksinnön nimityksen ja ilmoituksen keksijäin aikomuksesta hakea patenttia, oli pidettävä riittävänä, katsoi Salorannan viaksi syytteen I kohdan osalta jäävän sen, että hän, rikkoen varomattomuudesta virkavelvollisuutensa, oli jättänyt tekemättä a—f ja h—m kohdassa luetelluista keksinnöistä ennen patentin hakemista mainitun tarjouksen, ilmoittaen a—c kohdassa selostetuista keksinnöistä vasta patentin hakemisen jälkeen 3/6 1952 päivätyllä kirjelmällä ja jättämällä muiden mainittujen keksintöjen kohdalta ilmoituksen kokonaan tekemättä.
  Mitä sitten tuli syytteen II ja V kohtaan HO lausui, että Arvo Ensio Salorannalla oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 1 §:n esteellisyyssäännöksistä riippumatta oli ollut oikeus suorittaa sanotuissa kohdissa mainitut hänen virkatoimiinsa kuuluneet hallintotoimet, joista Saloranta siihen nähden, että kysymyksessä olevien keksintöjen käyttökelpoisuuden tutkimisesta valtion lukuun ei ollut näytetty olleen odotettavissa hänelle erinomaista hyötyä, ei ollut ollut velvollinen pidättäytymään. Lisäksi HO lausui jääneen näyttämättä, että Saloranta, huomioon ottaen c ja e kohdassa mainittujen keksintöjen osalta sen, että aseteknillisen toimiston tehtävänä oli ollut myös teknillisten uutuuksien käyttökelpoisuuden tutkiminen puolustuslaitoksen kannalta ja V kohdassa mainittujen taisteluvälineiden osalta sen seikan, että niiden suunnitteleminen ei ollut ollut henkilökunnaltaan rajoitetun aseteknillisen toimiston kannalta muiden suunnittelutöiden kiireellisyyteen nähden ajankohtainen tehtävä, olisi menetellyt kerrotut virkatoimet päättäessään muutoinkaan virheellisesti.
  Syytteen III kohdan osalta HO, koska patentin hakeminen toimintapiirikeksintöön, johon hakemiseen Arvo Ensio Salorannalla oli ollut oikeus niin pian kuin keksintöä oli tarjottu valtiolle, ei tehnyt keksintöä julkiseksi ja kun Saloranta oli tehnyt syytteessä mainitut sopimukset ja tarjoukset g kohdassa tarkoitetun keksinnön osalta vasta sen jälkeen, kun hänen keksinnöstä valtiolle tekemästään tarjouksesta laskettava valtion omaksiottoilmoitusta varten määrätty aika jo oli päättynyt, eikä h kohdassa mainitun keksinnön ollut osoitettu olleen sen laatuinen, että se olisi ollut pidettävä salassa, katsoi, ettei Saloranta syytteen III kohdassa tarkoitetulla menettelyllään ollut rikkonut hänelle virkamiehenä kuulunutta salassapitovelvollisuutta.
  Mitä sitten tuli syytteen IV kohtaan, HO lausui tosin selvitetyksi, että Arvo Ensio Saloranta oli osallistunut yhdessä syytteessä tarkoitettujen teollisuuslaitoksen ja valimon edustajien kanssa i ja m kohdassa mainittujen keksintöjen suunnitteluun, mutta katsoi, että koska ei ollut näytetty Salorannan luovuttaneen hänelle keksinnöistä johtuvia oikeuksia teollisuuslaitokselle tai valimolle taikka muutoinkaan valtion etuja loukaten toimineen niiden lukuun, Salorannan kerrottua menettelyä ei voitu pitää virkavelvollisuuksien vastaisena.
  Koska Arvo Ensio Saloranta niin ollen oli rikkonut virkavelvollisuutensa ainoastaan sillä tavoin, että hän oli jättänyt säädetyin tavoin tekemättä tarjoukset a—f ja h—m kohdassa mainituista keksinnöistä, jota menettelyä oli pidettävä saman rikoksen jatkamisena, HO, hyläten syytteen muilta osin, sotaväen rikoslain 157 §:n 2 momentin ja 17 §:n 2 momentin sekä rikoslain 7 luvun 2 §:n nojalla tuomitsi Salorannan jatketusta varomattomuudesta tapahtuneesta virkavelvollisuuden rikkomisesta 30:een 6 markan määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 180 markkaa sekä velvoitti hänet suorittamaan puolustusministeriölle oikeudenkäyntikulujen korvaukseksi 250 markkaa, minkä lisäksi hänen oli korvattava valtiolle sen varoista maksetut todistajanpalkkiot 88 markkaa.
  Oikeudenkäytön julkisuudesta annetun lain nojalla HO määräsi, että se, mitä jutussa oli tapahtunut, oli HO:n päätöstä lukuun ottamatta toistaiseksi pidettävä salassa.
  Virkaatoimittava kanneviskaali Kalliokoski, puolustusministeriö ja Arvo Ensio Saloranta hakivat muutosta HO:n päätökseen.
  KKO (oikeusneuvos Kekomäki, kenraaliluutnantti Vaala, oikeusneuvos Sohlberg ja kenraaliluutnantti Koskimaa) p. tutki jutun ja katsoi selvitetyksi, että Arvo Ensio Saloranta palvellessaan syytteessä mainittuina aikoina pääesikunnassa ensin taisteluvälineosaston päällikkönä ja sitten taisteluvälinepäällikkönä, joissa viroissa hänen velvollisuutenaan oli muun muassa johtaa aseistuksen ja ampumatarvikkeiden teknillistä kehittämistä, oli syytteessä selostetuin tavoin joko yksin tai yhdessä eräiden toisten henkilöiden kanssa hakenut patenttia syytteen I kohdassa tarkoitetuille aseteknillisille keksinnöille tarjoamatta sitä ennen näitä keksintöjä, jotka Saloranta joko yksin tai toisten avustamana oli ainakin osaksi tehnyt sanotuissa viroissaan varsinaisten virkatehtäviensä ohella, työnantajalleen eli puolustusministeriölle, kuten hän patenttilain 23 §:n 2 momentin ja pääesikunnan 18/9 1951 päivätyn, tämän säännöksen noudattamista tähdentäneen käskylehdenkin mukaan olisi ollut velvollinen menettelemään. Samalla KKO kuitenkin totesi, että puheena olevien keksintöjen puolustusministeriölle tarjoamatta jättämiset olivat tapahtuneet, syytteen I a—c kohdassa tarkoitettujen keksintöjen osalta lieventävissä olosuhteissa jo senkin vuoksi, että Salorannalla, joka aikaisemmin oli saanut hakea omiin nimiinsä patentteja puolustuslaitoksessa palvellessaan tekemilleen keksinnöille, oli ollut perusteltua aihetta uskoa, että puolustusministeriö nytkin hyväksyisi patenttien hakemisen hänen nimiinsä, kunhan puolustuslaitos saisi käyttää keksintöjä hyväkseen, ja muiden I kohdassa tarkoitettujen keksintöjen osalta, koska oli selvitetty, että sen jälkeen kun Saloranta oli 31/5 1952 päivätyllä kirjeellä ilmoittanut puolustusministeriölle I g kohdassa tarkoitetusta keksinnöstä, hänen oli ministeriön taholta annettu ymmärtää, että kun valtion edut voitiin turvata niiden patenttilain säännösten nojalla, jotka koskivat keksintöjen pakkolunastamista ja käyttämistä, enemmät ilmoittamiset eivät olisi tarpeenkaan, sellaisissa olosuhteissa, jotka kokonaan poistivat Salorannan menettelyltä rangaistavuuden. Sen vuoksi KKO, joka katsoi, ettei syytteen II—V kohdan osalta ollut esitetty syytä muuttaa HO:n päätöstä, harkitsi oikeaksi, sanottua päätöstä syytteen I kohdan osalta muuttaen, tuomita Salorannan, jonka syyksi jäi, että hän oli edellä selostetuin tavoin ennen patentin hakemista laiminlyönyt tarjota syytteen I a—c kohdassa tarkoitettuja keksintöjä puolustusministeriölle, HO:n soveltamien lainkohtien nojalla jatketusta varomattomuudesta tapahtuneesta virkavelvollisuuden rikkomisesta 10:een 6 markan määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 60 markkaa sekä asian laatuun katsoen vapauttaa Salorannan korvaamasta puolustusministeriön oikeudenkäyntikuluja. Mikäli Saloranta oli velvoitettu korvaamaan jutussa valtion varoista maksetut todistajanpalkkiot asia jäi HO:n päätöksen varaan. Oikeudenkäytön julkisuudesta annetun lain 1 ja 3 §:n nojalla KKO määräsi, että se mitä jutussa oli tapahtunut, oli HO:n ja KKO:n päätöksiä lukuunottamatta toistaiseksi pidettävä salassa.
  (Oikeusneuvos Palme hyväksyi esittelijän seuraavan sisältöisen mietinnön: „KKO tutkinee jutun ja katsonee, ettei ole esitetty syytä muuttaa HO:n päätöstä muulla tavalla kuin että, koska patenttilain 23 §:n 2 momentissa työntekijälle määrätty velvollisuus tarjota keksintö työnantajalle, mitä säännöstä saman pykälän 4 momentin mukaan on sovellettava vastaavasti kun kysymyksessä on julkisoikeudellinen palvelussuhde, on säädetty keksinnöstä johtuvien yksityisoikeudellisten oikeussuhteiden järjestämiseksi ja kun ei ole näytetty, että puheena oleva velvollisuus olisi laillisesti sisällytetty Arvo Ensio Salorannan virkatehtäviin eikä Salorannan, vaikkakin hänen virkavelvollisuuksiinsa tosin on kuulunut taisteluvälineosaston päällikkönä seurata asiain kulkua ja kehitystä osaston toimialalla sekä ryhtyä aloitteisiin ja toimenpiteisiin, jotka osaston toimialan puitteissa ovat valtakunnan puolustuksen kannalta tarpeellisia, ja taisteluvälinepäällikkönä huolehtia ase- ja huoltolajinsa kehittämisestä, ottamalla huomioon, että kysymyksessä olevat keksinnöt, mikäli niillä on ollut puolustuslaitokselle merkitystä, on luovutettu heti sen kokeiltaviksi ja käyttöön, ole näytetty tässäkään suhteessa tai muutoinkaan jättämällä tarjoamisvelvollisuuden täyttämättä rikkoneen virkavelvollisuuttaan, syyte virkavelvollisuuden rikkomisesta myöskin siltä osalta kuin se perustuu keksintöjen tarjoamisvelvollisuuden laminlyöntiin, hylättäneen ja Saloranta vapautettaneen HO:n hänelle tuomitsemasta rangaistuksesta sekä puolustusministeriön oikeudenkäyntikulujen ja valtion varoista maksettujen todistajanpalkkioiden korvaamisvelvollisuudesta, joten sanotut todistajanpalkkiot yhteensä 88 markkaa asian näin päättyessä jäänevät valtion vahingoksi. Oikeudenkäytön julkisuudesta annetun lain 1 ja 3 §:n nojalla KKO määrännee, että se mitä jutussa on tapahtunut, on HO:n päätöstä ja tätä päätöstä lukuun ottamatta toistaiseksi pidettävä salassa.”
  Oikeusneuvos Moisio lausui: „katson selvitetyksi, että Arvo Ensio Saloranta palvellessaan syytteessä mainittuina aikoina pääesikunnassa ensin taisteluvälineosaston päällikkönä ja sitten taisteluvälinepäällikkönä, joissa viroissa hänen velvollisuutenaan oli muun muassa johtaa aseistuksen ja ampumatarvikkeiden teknillistä kehittämistä, on syytteessä selostetuin tavoin joko yksin tai yhdessä eräiden toisten henkilöiden kanssa hakenut patenttia syytteen I kohdassa tarkoitetuille aseteknillisille keksinnöille tarjoamatta sitä ennen noista keksinnöistä, jotka Saloranta joko yksin tai toisten avustamana oli ainakin osaksi tehnyt sanotuissa viroissaan varsinaisten virkatehtäviensä ohella, a—f ja h—m kohdassa mainittuja keksintöjä työnantajalleen eli puolustusministeriölle, kuten hän patenttilain 23 §:n 2 momentin ja pääesikunnan 18/9 1951 päivätyn, tämän säännöksen noudattamista tähdentäneen käskylehdenkin mukaan olisi ollut velvollinen menettelemään, sen vuoksi tällä ja muissa osin HO:n lausumin perustein jätän asian HO:n päätöksen lopputuloksen varaan. Jutun salassapitämisen suhteen hyväksyn mietinnön.”
  Oikeusneuvos Enäjärvi oli samaa mieltä kuin oikeusneuvos Palme.)