Hans Christian Andersen (1805–75) kuuluu niihin
kirjallisuudenhistorian suuruuksiin, joista meille suomalaisille on
yksipuolisen käännöspolitiikan takia muodostunut
vajavainen käsitys: Andersenia, samoin kuin vaikkapa Lewis
Carrollia ja Sakari Topeliusta, pidetään vain
satusetänä. Andersen oli kuitenkin monipuolinen kirjailija ja
runoilija ja teatterimies, eikä hänen Euroopan-maineensa alun
alkaen suinkaan perustunut satuihin.Sadut totta kai toivat Andersenille maailmanmaineen: hän oli erinomainen kirjoittaja, joka osasi käyttää kieltä niin että kansa ymmärsi ja silkka kielen nautiskelu tuotti iloa. Andersenin sadut ovat monitasoisia, ja niillä on kasvonsa sekä lapsille että aikuisille. Saduista näkyy hänen voimakas oikeudentuntonsa ja filosofinen tarkkanäköisyytensä. Tarinoiden on tarkoitus liikuttaa lukijain tunteita, ja ne ovat siis runollista realismia puhtaimmassa muodossaan. Tarinoilla on myös myyttisiä ulottuvuuksia, ja siksi ne koskettavat omankin aikamme lukijoita ja taiteilijoita (mm. Aki Kaurismäkeä). Ihmisyys ilman Andersenin satuja olisi paljon köyhempää.
Andersen-kuvamme avartui viime vuonna, kun Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutti julkaisi suomeksi Andersenin omaelämäkerran Elämäni tositarina (1846). Teoksen nimi Mit eget Eventyr uden Digtning viittaa paitsi satuihin, joista Andersen tuohon aikaan käytti nimitystä eventyr, ehkä myös J. W. von Goethen omaelämäkertaan. Andersenin teos liittyy tunnustuksellisten omaelämäkertojen sarjaan, jota ovat vakiinnuttaneet mm. Augustinus ja J.-J. Rousseau. Andersen pyrkii selittämään omaa elämäänsä myös itselleen ja hakee identiteettinsä syntyä. Hän sovittaa elämäntarinansa tietynlaiseen muottiin (”vaikeuksien kautta voittoon”) ja löytää eri tapahtumille sitä tietä mielekkyyden.
Kuvatessaan nuoruuttaan ja uransa alkua Andersen esittää vastoinkäymisensä lähes piinallisen tarkasti. Andersen ja hänen ympäristönsä tuntuvat eläneen jonkinlaisen narsismin ja loukkaa(ntu)misen noidankehässä. Nuori Andersen oli epävarma ja hieman eriskummallinen miekkonen, joka pahastui herkästi ja myös näytti sen. Aikalaiset lienevät saaneet hupia Andersenin tölvimisestä. Andersen tuntuu olleen jonkinlaisen projektiivisen pilkan kohde, joka kärsi koko ruumiillaan: ”Viestit tuntuivatkin minusta kuin olisi sulaa lyijyä valettu avoimeen haavaan.” Hän päätteli liian herkästi oman arvonsa muiden mielipiteistä. Andersenin elämä olisi helpottunut, jos hän olisi kyennyt huomaamaan, miten hän itse provosoi pilkkaajiaan; jos hän olisi kyennyt huomaamaan, että tuo vastavuoroinen leikin- tai kaupankäynti itse asiassa edellytti molempia osapuoliaan niin kuin herruus edellyttää orjankin tunnustusta.
Näin suppeassa yhteydessä ei ole mahdollista analysoida Andersenin psyykeä laajemmin. Haluaisin kuitenkin kiinnittää huomiota toiseen näkökohtaan, joka yhtä lailla toistuu tekstissä. Andersen luettelee säntillisesti kaikki suurmiehet ja -naiset, joita hän tapaa, ja esittelee — selvästikin maanmiehilleen —, miten rakastettavasti he häneen suhtautuvat. (Lukijat pääsevät Andersenin mukana tapaamaan todellakin kaiken maailman kuuluisuuksia Felix Mendelssohnista ja Fredrika Bremeristä alkaen.) Andersen tuntui hakemalla hakeutuvan heidän tykönsä ja etsivän jotakin. Mistä oli kysymys?
Andersen oli harras uskovainen, ja hän lienee aikalaistensa tavoin kunnioittanut suurmiehiä siksi, että näissä tuntuu Jumalan läheisyys. (Myös taide vei hänet lähelle Jumalaa: Jenny Lindin kuulija ”tuntee Jumalan itsensä ilmenevän taiteessa, ja missä ikänä tapaamme Jumalan kasvoista kasvoihin, siellä on Herran temppeli”.) Jos psykoanalyytikkoja on uskominen, voimme suurmiesten lähellä (ja taidetta vastaanottaessamme) tavoittaa häivähdyksen niin sanotusta alkuyhteyskokemuksesta. Aivan pieninä lapsina olimme täysin hoitajamme varassa; meillä oli kyllä jonkinlainen käsitys omasta erillisyydestämme, mutta emme lainkaan pystyneet huolehtimaan itsestämme. Tämä asiaintila ei kuitenkaan aiheuta ongelmia, koska pienistä lapsista yleensä pidetään hyvää huolta. (Pikkuvauvan kaltoinkohtelu tuomitaan kulttuurissamme hyvin ankarasti.) Kun myöhemmin hakeudumme suurmiesten läheisyyteen, pyrimme tavoittamaan muistuman alkuyhteydestä. Toki meillä on muita, jalostuneempia tavoitteita, ja niillä perustelemme toimintaa itsellemme.
Hans Christian oli hemmoteltu lapsi, ja hän sai teini-ikään asti keskittyä teatterileikkeihinsä. Hänen lapsuutensa oli onnellista ja huoletonta aikaa, sillä äiti suojeli häntä elämän kovilta realiteeteilta. Aikuinen Andersen pyrki tavoittamaan uudelleen tuon kulta-ajan satuilemalla sekä suurmiesten tykönä.
Suurmiesihailu on kuitenkin kaksipiippuinen juttu. Jotkut ihmiset tarvitsevat suurmiehiä eivätkä osaa suhtautua heidän toimiinsa kriittisesti ja objektiivisesti. Tämä asiaintila sopii mainiosti niille, jotka haluavat ihailua ja palvontaa osakseen. Ihmisten tarpeet osuvat yksiin kuin vakka ja kansi, ja voisimme Pekka Himasen tapaan puhua ”kohtaamisyhteiskunnasta”. — Ihailijoista tuntuu kovin tuskalliselta, kun suurmies pudotetaan heidän tasolleen tai jopa alemma: ”Joka kerran vedettyään käteen H. C. Andersen oli pannut pikku merkin päiväkirjaansa” (Peter Høeg).
Suomenkielinen julkaisu on kaikin puolin mainio kirja: typografia ja painojälki ovat selkeitä ja sidonta kestävä. Kääntäjä Sirkka Heiskanen-Mäkelä käyttelee suomen kieltä verrattoman upeasti. Andersenin pitkät viehkeät korulauseet ovat kääntyneet tenhoavalle ja sujuvalle suomen kielelle:
